kaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen
paikan yläpuolelle, missä olimme olleet.
Kahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit,
mutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja
murahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.
"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo
rajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla",
sanoin hymyillen tytölle. "Miten menettelet siinä?"
Hän naurahti ja vavahti sitten.
"En oikein tiedä itsekään", hän sanoi. "Kun tulin tänne, sain Sator
Throgin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi
yhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa
maassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä,
joka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.
"-- Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator
Throg oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia
ja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa
opettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki
nimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne
huolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit
toimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.
"-- Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään
luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin
harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä
pakottamina."
Thuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.
"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun
pääsemme maan pinnalle?" kysyin.
Thuvia nauroi.
"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma", hän sanoi.
Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain
kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme
sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.
Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin
taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä
pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti
koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä
kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto
toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.
Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin
opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni
kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin
ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.
Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli
Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät
kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli
omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja
pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät;
pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon
kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot,
matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot;
kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas;
minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi;
ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.
Sitä en pian unohda.
Lähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin
käytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi
huoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.
Huone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita.
Siellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä -- ulkonaisesta maailmasta
kotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja
thernien valkean rodun jälkeläisiä.
Alituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean
näköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja.
Monet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten
Thuvia selitti, sokeita.
Kun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita
yhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat,
joita olin nähnyt Danten _Helvetin_ korupainoksissa. Ja voisiko
ollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa
asui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?
Varovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien
nälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja
viekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden
eteen.
Sivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia
asukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin.
Eräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.
"Miksi emme ole nähneet ainoatakaan therniä?" kysyin Thuvialta.
"He tulevat harvoin maan alle öisin, sillä silloin kuljeksivat isot
banthit hämärissä käytävissä saalista etsien. Thernit pelkäävät tämän
kaamean, toivottoman maailman kamalia asukkaita, jotka he itse ovat
siirtäneet ja jättäneet kasvamaan jalkojensa alla. Vangitkin hyökkäävät
joskus heidän kimppuunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Thern ei voi
milloinkaan tietää, mistä synkästä varjosta salamurhaaja karkaa hänen
selkäänsä.
"-- Päivällä on asianlaita toisin. Silloin vilisee käytävissä ja
huoneissa edestakaisin astelevia vartijoita. Ylhäältä temppeleistä
saapuu sadottain orjia ruoka- ja tarvikevarastoihin. Silloin täällä on
hyörinää. Sinä et sitä huomannut, siliä kartoin vilkasliikkeisiä
käytäviä ja opastin teidät tänne harvoin käytettyjä kiertoteitä pitkin.
Mutta mahdollisesti voimme vieläkin kohdata jonkun thernin. Joskus
heidän on pakko tulla tänne myöskin auringon laskettua. Senvuoksi
olenkin liikkunut näin varovasti."
Kenenkään huomaamatta pääsimme kuitenkin ylimpiin käytäviin. Thuvia
seisautti meidät lyhyen, jyrkästi nousevan vierun juurella.
"Tuolla ylhäällä", hän selitti, "on sisäpihalle vievä ovi. Näin kauas
olen opastanut teidät. Tästä lähtien yli kuuden kilometrin päässä
oleville varustuksille saakka on tiellämme lukemattomia vaaroja.
Vartijoita liikkuu pihoilla, temppeleissä, puutarhoissa. Ja itse
varustuksissa on jokaista tuuman leveyttä kohti vartija."
En ymmärtänyt, mitä varten tarvittiin niin tavattomia määriä sotilaita
suojaamaan salaperäisyyden ja taikauskon verhoon siinä määrin kiedottua
paikkaa, ettei ainoakaan barsoomilainen olisi rohjennut sitä lähestyä,
vaikka sen asema olisikin ollut tarkoin tunnettu. Kysyin Thuvialta,
mitä vihollisia thernit mahtoivat pelätä varmassa linnoituksessaan.
Olimme juuri saapuneet ovelle, ja Thuvia avasi sitä parhaillaan.
"He pelkäävät, oi prinssi", hän selitti, "Barsoomin mustia rosvoja,
joilta esi-isämme meitä varjelkoot."
Ovi lennähti auki. Kasvien tuoksu täytti sieraimeni. Vilpoinen yöilma
lehahti kasvojani vasten. Isot banthit nuuskivat outoja hajuja; sitten
ne kaikki syöksähtivät sivuitsemme hiljaa murahdellen ja juoksivat
lähemmän kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan.
Äkkiä kuului temppelin katoilta voimakas huuto, hälytys- ja
varoitushuuto, joka kiiri yhä kauemmaksi, leviten sekä itään että
länteen, kaikuen temppeleistä, pihoilta ja varustuksilta, kunnes se
kuului vain kuin kaukaisena, epäselvänä kaikuna.
Kookkaan tharkin pitkä miekka lensi tupestaan; Thuvia painautui
vapisten vierelleni.
KUUDES LUKU
Barsoomin mustat rosvot
"Mitä se on?" kysyin Thuvialta.
Vastaukseksi hän viittasi taivaalle.
Katsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat
sinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.
Melkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä.
Kuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja
varustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.
"Barsoomin mustat rosvot, oi prinssi", sanoi Thuvia.
Suurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien
puolustusvoimia kohti.
Laukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin.
Yhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja
vaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.
Rosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat
temppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla,
kiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.
Thernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa,
mutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen
lentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja.
Joukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa
ampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.
Äkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti
komennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien
sotaväen keskelle.
Tuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet
olennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä
oli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin
luullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi
sotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni
mustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut
koskaan vielä nähnyt.
Marsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko
näyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset
thernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia
vihollisiaan vastaan.
Tuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upean
_pimalialavan_, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin
sydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun
ihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti
yhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka
sateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista
muodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.
Hieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun
temmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui
taistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.
Mustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut
heistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani
aikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä
tavannut ketään, joka oli nähnyt.
Kansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin
väliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät
mitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita,
ammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin
kertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia
menoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.
Minulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin
yksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle
piilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin
pituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset;
silmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä
teki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli
sysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen
ruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen
kansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se
muistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se
kuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin
vähensi heidän tavatonta kauneuttaan.
Mutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä
olivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin
kamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget
olivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.
Kaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita
lentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä
syystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku
musta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään.
Hän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen
läheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen
peräytymistään.
Thernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi
saattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten
pyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja
toisilleen.
Mutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka
kuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin
nopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen
taistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin
niin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat
rosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko
thernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten
ulkorinteillä.
Kun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun
päin kysyen:
"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi
pyhien thernien aluetta yötä päivää.
"-- Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä
kertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä
vankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot
käyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.
"-- Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin
helposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun
sukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin
he käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan
taisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita,
ampumatarpeita ja vankeja."
"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?" kysyin.
"Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin
rohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman
ainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän
omissa lentovajoissaan."
"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia
sitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen
risteili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella,
syytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen
eloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin
käytäviin.
"-- Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten
suvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua
sillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan."
Juuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia
osanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta.
Isot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat
nähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia
sekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.
Mutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja
kiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi
äkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa
kiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa
voimakkaissa kynsissään.
Ikäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma
taistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja
mustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä
banthit raatelivat heitä puolueettomasti.
Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa
painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien
vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus
hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.
Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme
kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä
meille pelastumisen mahdollisuutta.
Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään,
että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.
Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien
laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties
löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet
vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.
Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin
vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino
päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä
huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen
lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut
Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja
komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut
kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.
Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa
käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua.
Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle
lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle
kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa,
joka hallitsee työntäviä säteitä -- marsilaisten loistava keksintö,
jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine
laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon
surkean mitättöminä kääpiöinä.
Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti
varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon
kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen
raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät.
Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt
kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut.
Äkkiä sen sitten keksin -- syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.
Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu
työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä.
Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.
Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata
empimiseen eikä arveluihin.
Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun
täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme,
hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.
Samalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun
mustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni:
"Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans--" Loppu
hukkui hyökkääjien meluun.
Tiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi
ainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli
mahdollisuus pelastua.
Hetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten
vastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin
tällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa
ylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut
voimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei
ylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.
Viuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat
tunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta
pian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi,
kuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää
heiluttavaa kättäni.
Tiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani
ylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä
useilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan
heidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa
paikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah
Thorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä
julmien thernien puutarhassa.
Mutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten
esi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun
riemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa
vihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni
ja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä,
jotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.
Yhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin;
taistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä
pelastuskeinoa.
Se tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri
saanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt
minua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä
hengähtämään.
He silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta
heidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.
"Thern", lausui yksi heistä, "taistelet kuin _dator_. Jollei sinulla
olisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi
sinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa."
"En ole thern", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta
taivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden
vintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he
kenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin
raskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä
lentää pitkälleni.
Kun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni
yli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet
tajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine
oli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen
risteilijän, laahausankkuri.
Alus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme
yläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus.
Laiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin
enää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin
voimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät
silmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään
jälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo
nopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni
toisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien
välitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.
Alus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää
kohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden
laen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi
lepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä
allani.