Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien
kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu
sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle
käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan
vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki
purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen
unohdettuun Korus-järveen.
"-- Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan
kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän
aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa
muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden
kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva
pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen,
niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja
anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.
"-- Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat
joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka
väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan
maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja
pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät
edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa,
sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien
sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista,
jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.
"-- Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen
maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen
rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän
elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden
aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän
henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."
"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin.
"Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he
ovat täällä mitanneet toisille."
"Kukapa tietää?" mumisi tyttö.
"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja
kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja
kunnioittaen kuten jumalista."
"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä
kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille
sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan
mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän
tunnelin kautta.
"-- Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput
sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä
pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen
näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."
"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?" kysyin.
"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin
syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy
isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen
vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi
ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee
ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon
laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."
"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi", sanoi Tars Tarkas
nauraen.
"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee",
selitti tyttö. "Ja se tulee -- te ette voi pelastua."
"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on
tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."
"On hyödytöntä koettaakaan", vastasi hän toivottomasti.
"Mutta me koetamme", huudahdin, "ja sinä tulet kanssamme, jos haluat."
"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni
häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä
pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."
Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua
jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty
odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.
Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä
jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen,
olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa
kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.
"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille
onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä
tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta
elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä
laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä,
vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä
todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.
"-- Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä
täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa
peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse
osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.
"-- Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville,
ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että
kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti
kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti
olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta
selvää velvollisuutta.
"-- Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme
uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi,
että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."
Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun
aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.
"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi.
"Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes
yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa
paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin
pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."
Loin tharkilaiseen kysyvän katseen.
"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas,
"lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter
johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."
"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme
voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän
kuolemankammion seinien sisällä."
"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko
sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen
pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."
Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa
olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien
luokse.
Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia,
ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he
liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä
ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä
taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi,
että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.
Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut
toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta
therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria,
punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.
Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen
ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.
Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin
holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden
läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä
vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme
lähenevien askelten ääniä.
Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme
aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät
kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että
valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien
linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.
"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on
pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia
temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme
minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt
ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa
ilmaa herjauksillamme."
Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja
Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä
päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme
miehen, joka ilmeisesti oli thern.
Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli
otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman
iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt
riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä
vuotta sitten.
Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin
olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä
molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan
valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien
koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien
avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa
kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.
Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen
kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli
sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä,
maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi
kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta
ei voi sanoin kuvata.
Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi
kiiluvaksi viiruksi.
"Seis!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee, Thuvia?"
Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.
Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.
"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin
saanut kostaa."
Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat
huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja
päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.
"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on
yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät
ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette,
sinä ja tuo pyhä thern?"
Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja
piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea,
keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani,
kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.
"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta.
"Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän
hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"
Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi
polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja
sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan,
kuin hatun.
Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle
tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.
"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat
liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli
kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa
keskuudessa."
Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan,
huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli
sileä kuin muna.
"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia
huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat
kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu
ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän
puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä
syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."
Seuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.
Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin
olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme
varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.
Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka
Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä
kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.
Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa.
Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään
samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.
Sitten vaivuin heti uneen.
VIIDES LUKU
Vaarallisissa käytävissä
En tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia
tunteja olin varmaankin unessa.
Heräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki,
kykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun
pamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti
maanalaisissa käytävissä.
Samalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä
seisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme
tulleet.
Ympärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja
Tars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja
siten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.
Kun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla
kun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui
kiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.
Olin heti tilanteen tasalla.
"Mitä tämä merkitsee?" huusin raivoisan ankarasti. "Aikovatko Sator
Throgin alamaiset murhata hänet?"
"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!" huudahti yksi miehistä
toisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä
niin mahtavan miehen näkyvistä.
"Kysy heiltä, mitä asiaa heillä on tänne", kuiskasi Thuvia olkani
takaa.
"Mitä tekemistä teillä on täällä, miehet?" huusin.
"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien
alueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen
heistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas
vihreä sotilas", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars
Tarkasiin.
"No tässä on heistä toinen", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen
tharkilaista, "ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin
kenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli
tehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet -- olemme
surmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg
lahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet
kaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan
Sator Throginkin."
Miehet näyttivät typertyneiltä ja hyvin säikähtäneiltä.
"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille
ja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?" kysyi
Thuvia minulta.
"Kyllä; tehkää kuten Thuvia sanoi!" säestin.
Kun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka
kumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin
silmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten
silmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.
Olisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella
olivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä
epäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.
Kantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun
nopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi
käsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä,
juuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan
syrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.
Tars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti
tähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin
vähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.
Niin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme,
kehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.
Myöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin
epäilevät eleet.
"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi", hän sanoi. "Sillä joskaan tuo
vintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen
yläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen
tarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa."
Kohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena
joka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta
verenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja
lääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden
marsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja
lääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.
Rohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin
äärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti
ilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että
se hulmahti kasvoilleni.
Eivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea?
Jos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin
yleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.
"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?" kysyin. "Kuinka pitkä aika
kuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?"
"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on
odotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema
alempien thernien keskuudessa -- hän on alempien thernien _thorian_ --
ei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.
"-- Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin
tunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät
etsijöitä."
"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie,
Thuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?"
"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi", vastasi hän, "ja sitten
puutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin
ja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset -- oi, prinssi, se on
toivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä
vapauteen tästä hirveästä paikasta.
"-- Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan,
vähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät
yhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.
"-- Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta
aina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.
"-- Siellä on mahdotonta päästä huomaamatta edes kivenheiton matkaa."
"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella
pohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä."
"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas.
"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."
"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta
varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin
päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä",
sanoi Thuvia.
"Kuinka paljon on kello?" tiedustin.
"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi
tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista
tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme
katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"
Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin,
kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka
avautui Dorin laaksoon päin.
Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena
pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä
alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla.
Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen
varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon
laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain
hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina
tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä
myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa.
Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu
taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta
valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa
kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä,
Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien
tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.
Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa,
punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä
laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä
varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki
lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui
puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran
aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni
sivistyneitten ihmisten asumasijoille.
Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden
juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui
vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä
oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle
kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.
Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin
mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa
alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan
huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget
hyökkäykseen.
Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne
syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin
hyppäyksin.
Seurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman
tullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan.
Sitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa
uhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.
Kammoten käänsin katseeni toisaalle.
"Heidän osansa on pian näytetty loppuun", virkkoi Thuvia. "Isot valkeat
apinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin.
Katsokaa! Tuolta ne jo tulevat!"
Kun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa
valkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri
silloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.