sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni
oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain
säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet
pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti
lopun.
Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää,
hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin
ison, monijalkaisen _banthin_ ryömivän selkä koukussa kimppuuni.
Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita
meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki
Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa
on tuuhea, jäykkä harja.
Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa;
mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella
koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu
kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät
antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.
Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla
hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan
mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä
lopullisen hyppynsä.
Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei
ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen
pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.
Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan
pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin
hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.
Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin
minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden
samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.
Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi
tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.
Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa,
jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on
minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin
näkymättömien huulien kaameat äänet.
Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään
yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat
tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja
oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä
henkensä.
Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja
ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat
käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta,
eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä
määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin
jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.
Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä
pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää
vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni,
suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää
hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.
Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin
sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky,
jonka johdosta kuiskasin:
"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!"
Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun
minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin
suuri merkitys.
Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä
olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä
olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti
syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että
kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.
Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa.
Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen
himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.
Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla
lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi
liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää --
se oli perin yksinkertaista.
Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan
jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone,
jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän
edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa,
ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen
kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten
minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.
Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän
joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli
usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.
Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista
keveämpi.
"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin.
"Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin
lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi
tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.
Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä
huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta
oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin
ulkopuolelta pitää silmällä.
Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni
aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten
ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni
päähän.
Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä
ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa
olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen
edellään.
Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin
toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin
sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi
melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän,
tuhoaennustavan silmäyksen.
Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla
pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset
olivat tulleet kimppuumme.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta
nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars
Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta
kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin
tulevan puoliskon tekemälle aukolle.
Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani
oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli
suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa
suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.
Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa
radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.
Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla
Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan
vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai
sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan
minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän
tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta
säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä
laukaista.
Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden
tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.
Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä
harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan
kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.
Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja
muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut
ainakin vertaisensa.
Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman
varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta
kymmenkunnasta pikku haavasta!
"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä,
ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."
Hänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.
"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?" sanoa tokaisin umpimähkään.
"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren
peittämät kasvonsa kalpenivat.
En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen
huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun
asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen
_tietämänsä_ mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli
ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun
kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita
taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että
vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän
oli yhdelle heistä tuottanut.
Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi
vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen
kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien
aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti.
Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien
säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat
kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse
jatkaessamme rajua miekkailuamme.
Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi
yksi naisvangeista varoitushuudon.
"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti
hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen
samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.
Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla
melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt
jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.
Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin
taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja
seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen
voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes
kahteenkymmeneenneljään tuntiin.
Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi
mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu
ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja
rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada
hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin -- en voinut toivoa pystyväni
voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.
Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset,
sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin
melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet
surmatuksi.
Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin
edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti
minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan
virittämäänsä paulaan -- ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.
Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat
esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja
silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa
henkeni.
Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen
kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten
minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa
liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja
lensin selälleni ruumiin ylitse.
Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan
kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni
kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään
vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että
olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa
kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.
Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi
joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa.
Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli
kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen
hänen kädestään.
Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi
minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän
purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut
salaperäisessä huoneessa.
Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun,
kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.
Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen
miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis
lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.
NELJÄS LUKU
Thuvia
Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu.
Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet
äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus,
petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas
läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.
Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri
olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat
kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista
kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä
ja toivoa.
Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen
marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto
oli pelastanut henkeni.
Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun,
jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä
jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle
kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun
hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut
edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa
oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki
tai orja.
Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat
äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne
todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden
aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa
villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.
Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten,
mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan.
Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta
tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään
kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.
"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten,
kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä -- älä pirsto sitä elottomaan
metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön
sormen keveätä kosketusta."
"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.
"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien
toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi
kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan
rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan
loukkoon on päästetty?"
"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni
nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan
ruumiilta.
Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito
valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon
ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.
Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen,
jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi
kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin
huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.
Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa
tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä
vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat,
mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat
todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars
Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä
niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.
Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa,
käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko
yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä,
olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään
nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko
kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan
vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin
kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä
voittaa."
Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen
juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen
tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja
hämmentynyt ulkomuotoni.
Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin
hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni,
että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.
"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän
astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja
turvattomana.
Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan
hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät
häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi,
ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset
ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat
koiranpennut.
Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja
sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan
hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti
salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut
salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän
hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.
Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas
puhumaan:
"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta
en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin
pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä,
joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta
laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla
ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."
Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta
juuri olin tullut huoneeseen -- toisessa päässä huonetta kuin se, josta
tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.
Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme
huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin
olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän
onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.
Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai
meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten
voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden
kynsistä.
Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa
päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle
samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.
Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja
nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.
"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin
ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne
kuoleman kynsistä?"
"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä
ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa
pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan
hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin
aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota,
jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.
"-- Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin
jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin
hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne
sisäpuolelle."
Hän hymyili.
"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme
poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten.
Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut
lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko
Barsoomista."
"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki,
vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten
nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa
paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"
"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä
hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet
pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän
tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."
Hän vapisi.
"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.
"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten
ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina --
sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja
tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua
muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi
sekoittanut heidän suunnitelmiaan."
"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka
raskas John Carterin käsi on?" kysyin.
"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit
asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta
maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.
"-- Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin
palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan
alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän
auringottoman maailman julmia asukkaita.
"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen
lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat
syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan
nähneet päivän valoa -- eivätkä saakaan nähdä.
"-- Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa
heille sekä huvituksia että elintarpeita.