koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni
kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten
tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain
karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta
vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan
jonkun villin sydämen elinnestettä.
Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa
ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset
saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti
rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.
Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin
ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden
kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni,
saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana
päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien
painautuvan ihooni.
Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini,
alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää
kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut
rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja
voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.
Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista
makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa
aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.
Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään
muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa
hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät
kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan
säestäminä.
Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka
ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti
päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin
nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua
livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä
laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?
Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet
omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä
tarkemmin.
Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta,
kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein
oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli,
näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.
Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme
toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä
välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani
tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.
Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden
päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty
puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen
laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat
täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.
Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille.
Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin
turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää
mahdollisten hyökkäysten varalta.
Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että
vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin
saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä
häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.
Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin
rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä
laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän
oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä
oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois.
En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin
ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin
nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen
jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa
aukkoa kohti.
Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin
tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä
kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden
tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat
tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun
sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen
saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.
Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät
vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä
pelastumisestamme.
Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin
ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin
sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.
Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni
lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella
kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.
Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se,
nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi
kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.
Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen
nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava,
upeasti hohtava kallioseinämä.
Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta
ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin
päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän
tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi
aukolle noutamaan Tars Tarkasia.
Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen
latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi
paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.
Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin,
jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi
sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin
sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään
ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.
Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman
huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.
Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen
ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat
kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin
olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden
huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta
pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti
toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta
tylystä seudusta.
Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars
Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset
olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa
ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin
on silein pihanurmikko.
Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin,
päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli
juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne,
mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.
Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli.
Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin
puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia
tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä
sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun
toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri
haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin,
pitelimme toisiamme kädestä.
En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta
äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan
väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa
ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.
Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on
oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.
Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän
tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun
huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.
Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan
tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen
ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin
ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan
ikäänkuin näkymättömän käden painamana.
Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen
aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva
äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka
piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden
uumenissa.
Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä
mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme
päässeet sisään.
Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt
julma, pilkallinen nauru.
KOLMAS LUKU
Salaperäisten arvoitusten kammio
Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta
kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti
odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän
näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.
Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen
tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja
hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin
alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon
asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa
mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja
pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden
marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi
Kisoiksi.
Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat
todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.
"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"
Hän silmäili minua hämmästyneenä.
"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä
missä olet?"
"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi
nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä
kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani,
sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän
kuin syntymätähteäni. -- EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."
"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet
useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet
pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa,
olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty,
vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka
Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin
satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua
etsimään.
"-- Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet
tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit
lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin
salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun
Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.
"-- Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä
prinsessasi oli yhä elossa --"
"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin
joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä -- hän oli kovin
menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan
silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että
tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen
kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"
"Kyllä hän elää, John Carter."
"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.
"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John
Carter -- ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen
naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on
kasvatettu vihaamaan, -- joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka
julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti
hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.
"-- Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.
"-- Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies,
sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä
ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin
laaksossa.
"-- Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän
pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja
kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä
kerran saavansa sinut rinnalleen, -- sillä hän on aina koettanut uskoa,
että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi --
oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja
lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään
nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"
"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan
unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.
"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen
barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja
verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John
Carter, on taivas."
Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti
hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden
raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten
sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi
riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä
paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.
Laskin käteni hänen olalleen.
"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin
voinut sanoa.
"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia,
jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen
pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen
niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään
hätyyttivät.
"-- Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi
unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä
Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista
otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka
iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti
pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä
hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta
muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on
surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.
"-- Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on
todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä
hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä,
niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on
todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar -- kummaltakaan emme
voi pelastua."
"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä
voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.
"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne
tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät
lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa
paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten
valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai
punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat
nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John
Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla
kertaa."
En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja
myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia
naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle
ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.
"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran
ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut?
Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"
"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden
aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin
takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä
tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon
ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan,
jossa olen syntynyt.
"-- Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja
epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen
vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni
huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille
ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta
selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin
hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä
uudelleen prinsessani tässä elämässä -- ja tänään olet nähnyt, kuinka
surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.
"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan
kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka
huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut
kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"
"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."
Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties
noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä
seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin
olevan ovi.
Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä
kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva
pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä
täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua
seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin
kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi.
Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa
merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän
oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.
Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja
pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että
tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani
kahvaan.
Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava
ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet
eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä
toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."
Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui
kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet
hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se
öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.
Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin
ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä
ja läpitunkeva ääni:
"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja
kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta,
salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen
valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi
kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?
"-- Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko
pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa
sielu on paennut?
"-- Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai
isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä
loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa
aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden
sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten
varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan --
niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä
elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta
näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia
kiljahduksia.
"-- Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!"
Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.
"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa
vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani
vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin
silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun
ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen,
mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."
"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan,
Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi
taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia
jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti
selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä
liioin sinuakaan, tharkilainen."
"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista,
jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.
"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet
lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja
minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä,
jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja
se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni
paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat
kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas,
että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene
astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"