MARSIN JUMALAT
Seikkailuromaani
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
Alkulause
I. Kasvi-ihmiset.
II. Taistelu metsässä.
III. Salaperäisten arvoitusten kammio.
IV. Thuvia.
V. Vaarallisissa käytävissä.
VI. Barsoomin mustat rosvot.
VII. Kaunis jumalatar.
VIII. Omeanin uumenissa.
IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar.
X. Shadorin vankilasaari.
XI. Kun horna puhkesi valloilleen.
XII. Kuolemaan tuomittuna.
XIII. Vapautta kohti.
XIV. Pimeässä vaanivat silmät.
XV. Pako ja takaa-ajo.
XVI. Pidätettynä.
XVII. Kuolemantuomio.
XVIII. Solan kertomus.
XIX. Synkkää epätoivoa.
XX. Ilmataistelu.
XXI. Veden ja liekkien läpi.
XXII. Voitto ja tappio.
ALKULAUSE.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin
isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin
ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen
loistokammioon.
Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän
oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti
niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava _avoimeen_ arkkuun ja
holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli
olla _vain sisäpuolelta_ käsiteltävissä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen
miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut
ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä,
joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän
isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta
Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä
vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut
ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja
ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin
suvussa.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa
löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä
rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko
John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan
kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin
nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan
synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka
olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin
kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa
kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän
löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli
uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa
puutarhoissa.
Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut
kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin
todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä
rakastamaansa Marsiin?
Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä
helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle
sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:
"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.
_John Carter_."
Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja
kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.
Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen
tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan.
Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä
vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas.
Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin,
ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja
päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun
hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.
"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit
haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian
voimakkaita?"
"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti
itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen
sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa?
Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua
odottamassa?"
"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja -- mutta se on pitkä
juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on
käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon,
poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin
tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua
haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on
siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää
milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.
"-- Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä
kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan
tule osakseni ja jota -- vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen
taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen -- minun on
yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.
"-- Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha
sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen
elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan
Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin.
Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää
henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen
viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."
Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä
vieressä.
"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän,
että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he
eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin,
sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole
edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen
muistiinpanoihini kirjoittanut.
"-- Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa,
mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."
Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän
kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.
"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä
tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun
he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."
Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat
menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole
nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.
Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen
kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta
muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle
Richmondin Raleigh-hotellissa.
Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut
kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun
hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä
vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka
julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta
pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien
pohjalla Marsin kuiden hohteessa.
E. R. B.
ENSIMMÄINEN LUKU
Kasvi-ihmiset
Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona
kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin
virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana
editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota
pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut
palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut
omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.
Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut
luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa
luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut
tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.
Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin
rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli
kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin
rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden
aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.
Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni
pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.
Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan
aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni
taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin
Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä
perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat
voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin
nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet,
myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan
kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon
vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä
äskettäin sykkinyt.
Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni
uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja
odotin.
Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt,
kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi
minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin
kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni
toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän
lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon
polttavassa paahteessa.
Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle
nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo
oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.
Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä
tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi
voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului
kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?
Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla,
ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa
lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä
linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole
milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.
Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden
varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja
linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja
lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman
näyn -- aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon
paisteessa.
Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama
naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä
Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti
ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen
Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään
nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien
metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen
taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.
Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että
kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota
en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä
vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain
suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.
Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin
pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni
muuttuneiden olosuhteiden mukaan.
Kun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä
kohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen
ulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan
englantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki
huolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka.
Jos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman
avaralta, korkealta huoneelta.
Kaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien
merkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran
Marsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun
sivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan
vastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana
prinssinä minut oikeutti.
Astellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden
paksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä
läpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä
en voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin
tunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen
tahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.
Niin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä
sileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano.
Muutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden
lähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä
kirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla
taivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran
värisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan
värisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat
eivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.
Lähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli
laaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden
varjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon
kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.
Vasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain
epäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas
laski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni
olevaan tyyneen järveen.
Vähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä
kallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.
Mutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet
temmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä
se, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä,
lähellä valtavan joen rantaäyrästä.
Ne olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin
mikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta
kuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä.
Kun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus
kolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen
mittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.
Mutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä
piilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen
kuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti
aaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita
ollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.
Silmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi
verkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti
olevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin
liikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta
en voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.
Kun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen
hyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin,
niin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan
irvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä,
jos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan
lentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois
tämän hirveän otuksen luota.
Sen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta
leveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää.
Itse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.
Nenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä
naamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin
tekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.
Tämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan
saakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan
suuta.
Kasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta,
kahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen
hius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa,
näytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän
kamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi
ollut muista riippumaton elävä olento.
Ruumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin
luonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli
samanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen.
Kantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä
hyvin latuskaiset ja leveät.
Kun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha,
kummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille
ominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla
kynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita
oli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin
kurkkuihinsa.
Jo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden
metrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni
kärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui
maata pitkin.
Mutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli
kaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista
olentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella.
Niitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja
liittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.
Olivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta,
sitä minun oli mahdoton tietää.
Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko
muu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin
monista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut
tällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli
kaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain
vähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari,
kolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä,
lopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta
kolmeenkymmeneen sentimetriin.
Lauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet
paljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset,
ja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan
kookkaihin täysikasvuisiin saakka.
Vaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt,
oliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset
eivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua
esiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen
ilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni
tukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka
tuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden
suunnalta.
Kun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman
näiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa
päätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki
jäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn
kankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin,
joka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli
ja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu
olettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat
kummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä
Elämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena
korvana.
Samalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta
vintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului
omituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti
koko lauman seuraamana.
Otuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne
juoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin
mittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.
Nopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni
pälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta
kiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin
riittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan
lihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on
Marsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.
Lauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta
joki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että
niityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka
ajan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista
äkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä,
ennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten
katseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin
kasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi
Barsoomin vihreätä miestä ja naista.
Nyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä
edessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja
autioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.
Siinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin
hohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta
lähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka
saattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan
pään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka
kohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka
kiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.
Vaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja
metallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat,
olisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa
olisi heidän kaltaisiaan olentoja?
Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat
heidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua
tavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä
sotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta,
jolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista
sataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon
tuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin
prinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri
heimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain
taistelussa.
Mutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä
levällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.
Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot,
mutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat
Barsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen
maailmaan.
Kasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen
hyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa
johdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito
ei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa
vastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet
kuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.
Kasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja
ponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän
ylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja
lentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä
hirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään,
ikäänkuin se olisi ollut munankuori.
Koko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti
pienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista
suista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja
kauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla
kertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset
kohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista
sortui taaskin surkeaan kuolemaan.
Jäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä,
että muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella
nurmikolla.
Kun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko
lauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti
sitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin
niin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein
alituisissa keskinäisissä taisteluissaan.
Antaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan
kasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin,
ilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.
Hän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten
koko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä
olin piilossa.
Katsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin
epätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien
kuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan
mukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti
kaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo
valmiina mielessäni.
Puolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja
seuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka
nopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän
miekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen
taistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja
tunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama
hymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun
telmeessä.
Vaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian
aikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen,
ennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan.
Nyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman
puhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.
Kun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne
kaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani,
joten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä
neljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.
Aluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja
sillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja
sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin
milloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä
kaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä
keskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan
elävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja
metallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.
Meidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä,
kammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli
kutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä
uudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä
hurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä
silmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.
Vankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme,
veitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää,
tahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta
kaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun
tai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista
suonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.
Kerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät
kynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä
haavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.
Minulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin
yritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli
minua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.
Vihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta
kohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi
kestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean
asemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti
minut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä
jälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.
Päästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison
kivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään
yläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme
helposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa,
lähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme
kuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.
Tällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon
muodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen
näköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen
toista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä
oleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.
Katsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti
selittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään
minussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta,
metsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin
niittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia
otuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka
juoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.
"Kuolema saa suuren sadon", sanoin toverilleni. "Katsos tuonne!"
Hän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.
"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin,
John Carter", hän vastasi.
Olimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme
olleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin
kuullessani nimeni.
Ja ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin
mies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen
ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.
TOINEN LUKU
Taistelu metsässä
Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme
kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien
ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä
kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan
kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.
"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan.
Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa.
Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota
voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta
laumaa vastaan."
Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä
hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli
juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota
kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme
vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.
Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle,
kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa.
Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja,
ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin
loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden
juurella.
Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne
ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat
muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä
varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden
kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui
nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä
siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle
kohoavaa kallioseinämää.
Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä
jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa,
lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen
kimeitä kehoituksiaan.
Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön.
Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli
kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan
vasten.
Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson
poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa
joka suunnalta.
Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti,
suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta
etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.
Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin
korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän
keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat
tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi
myöskin valkeita kvartsiläikkiä.
Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä,
etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä
tarkastaessani.
Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti
kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien
jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki
varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.
Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti
häntä takaa-ajava, kammottava lauma.
Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani
Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion
reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan,
säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta,
hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen -- komeampaa ja
viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.
Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti,
niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä
kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia,
missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki
se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista,
joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.
Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän
hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka
nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita
nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.
melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien
himmeitä aukkoja -- kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja,
jos vain pääsisimme sinne.
Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien
valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse
kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle
Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä
parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä.
Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt
ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa
metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden
rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä
tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä
marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi
heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien
kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät
mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.
Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä
kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä
oleviin luoliin.
Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja
vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme
oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.
Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin
lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään
ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen
innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista,
enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan
kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli
urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja,
kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä
ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku
muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin
ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon
näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena
rakkaus -- jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars
Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt
käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää
-- nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.
Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan
kintereillämme juoksi nopein vainoojamme -- jättiläiskokoinen
kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa
ihoomme.
Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi
kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan
puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme,
joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille,
ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon
mahdollisuudet.
Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon
lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden
juostessa meitä kohti.
Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi
se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta
vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin
harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni
maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti
painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen
kummastakin kiemurtelevasta kädestä.
Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja
voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni
yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle
voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman
kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme
saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti
kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko
vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.
Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat
tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen
kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja -- Barsoomin
isoja valkeita apinoita.
Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne
ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen
taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman
kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet
herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.
Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on
se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden
ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan
kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.
Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan
pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin
pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin
lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten.
Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä
kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella
gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä
tukka.
Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin
viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana,
haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten
olivat kimpussani -- ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini
vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta
kamalimmalta.
Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta
ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten.
Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat
ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen
pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten
voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan
niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.
Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui
muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut
minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille
hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen
minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas
tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten
olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.
Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä
uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat
hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden
ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin
vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui,
välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita
kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa
oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet
olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.
Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti
pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia
vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä
teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta
meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen
puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme
sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen,
kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun
tyven ympäri.
Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän
ihastuksen huudahduksen.
"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja
silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin
laajuisen aukon.
"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli,
selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään,
mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.
"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä
antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties
jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä
noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä
kaikilta puolin."
"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene
ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään!
Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he
ennättävät estää."
Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein,
jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston
ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.
Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä
voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita
jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa
laaksoa.
"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi
viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut
tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa
hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."
Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista
jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta
saapuneen olennon käskyjä -- miehen, jonka vartalo ei ollut
puoleksikaan niin kookas kuin hänen.
"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja
sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys
merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."
"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä;
minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani,
sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä
aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai
voitetulle viholliselle.
"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan
turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."