Aikoinaan on venäläisiä siirtynyt runsaslukuisesti Itämerenmaakuntiin.
Ensi kertaa tapahtui se Ruotsin hallituksen aikana, kun vanhauskoiset
vainoamisen tähden pakenivat yli rajan. Sitten kun Venäjä oli
valloittanut maan ja laajoja tiloja lahjoitettu venäläisille
kenraaleille, ostivat he Venäjältä itselleen kokonaisia kyläkuntia
orjia, sillä sodan ja rauhoittamisen aikana oli maan väestö tapettu
vähälukuiseksi. Mutta paitsi vanhauskoisia, jotka asuvat Peipsin
rannoilla, ovat muut venäläiset lättiläistyneet tai virolaistaneet.
Talonpoikien vapauttamisen aikoihin v. 1819 löytyi Virossa vielä
umpivenäläisiä melkein kokonainen Iisakun pitäjä, Prümlin kylä Järvan
piirikunnassa sekä Arukülan ja Kostiveren kylät Tallinnan lähellä.
Niissä paikoissa ovat talonpoikien sukunimet venäjänkielisiä. Nyt
on jo kaikilta venäjän kielen taito hävinnyt ja vain kahdessa
viimeksimainitussa kylässä on oikeauskoisia, joilla on yhteinen
kirkkonsa.
Venäläistyttämisaikana virkamiehet muistivat nuo entiset venäläiset ja
lienee päätetty pelastaa heidän häviävä kansallisuutensa. Venäläinen
hengellinen yhdistys on sitä varten lahjoittanut melkoisen summan
rahaa.
Tämän kirjoittaja sattui olemaan eräässä kunnantalossa, kun sinne
saapui kaupungista joukko virkamiehiä ja alkoi vaatia tietoja vanhan
venäläisten kylän asukkaista.
-- Mihin ne ihmiset nyt pyrkivät? kysyi eräs virkamies, tarkottaen
tietysti kansallisuuskysymystä.
Kunnanvanhin ei ymmärtänyt kysymystä oikein ja vastasi suoraan: -- He
pyrkivät vain toimeenpanemaan varkauksia ja ovat koko piirin vaivana.
-- Se on surkuteltavaa, vastasi virkamies, mutta -- en sitä
tarkoittanut. Mihin kansallisuuteen he katsovat kuuluvansa?
Nyt selitti kunnanvanhin, että kun ei hallitus eivätkä paronit ole
lähes 200 vuoteen siitä mitään välittäneet, ovat entiset venäläiset
jääneet ihan sivistymättömiksi. He eivät tiedä, että maailmassa muuta
kieltä kuin viroa puhutaankaan. Mutta kuuluisia hevosvarkaita he ovat.
Sen jälkeen virkamiehet kertoivat, että heidän asiansa kääntyy
paremmaksi, kun nyt uudestaan ryhdytään heitä venäläistyttämään.
Virkamiehet sanoivat olevansa venäläistyttämiskomitea.
Kunnan kirjuri oli "asiantuntija". Hän sanoi venäläistyttämisen
onnistuvan hyvin, jos vaan sen johto paikkakunnalla uskotaan hänelle.
Hän lupasi tehdä "venäläisistä" erityisen nimiluettelon ja saada heidät
kansallisuuttaan rakastamaan. Virkamiehet suostuivat siihen ja kirjuri
sai etukäteen tarpeelliset rahat.
Sitten lähetti kirjuri palvelijansa läheiseen kapakkaan ja hän
toi monet otteet viini- ja olutpulloja. Alkoi "venäläisten"
tervetuliaisjuominki. Virkamiehet olivat niin tyytyväisiä kirjurin
toimenpiteisiin, että hänen palkkaansa venäläistyttämistyöstä heti
vielä lisäsivät.
Kun komitea jo oli humalassa ja aikoi palata kaupunkiin, niin yksi sen
jäsenistä muistutti tovereitaan, että olisi kuitenkin ollut
tarpeellista käydä myös "venäläisten" kylässä, sillä "Novoje Vremja"
halusi kuvaa "venäläisten" asunnosta kuvalehteensä. Mutta kirjuri
selitti, ettei herrojen tarvitse itseänsä vaivata pohjattomalla
kyläntiellä, sillä senkaltaisia rakennuksia on lähempänäkin. Katseltiin
ympäristöä, ja kirjuri tunnusti että läheisen kapakan ulkohuone oli
täydellisesti samallainen kuin "venäläisen" asuntorakennus. Ulkohuone
valokuvattiin hetimiten ja se ilmestyi aikoinaan "Novoje Vremjan"
kuvalehdessä kirjoituksineen siitä, että virolaistuneet venäläiset
taasen ovat käännetyt tosivenäläisiksi.
Tämmöisiä venäläistyttämisretkikuntia kaupungista johonkin kunnantaloon
toimeenpantiin muutamia, mutta eivät "venäläiset" itse kuulleet mitään
siitä, kuinka hyvällä menestyksellä heidän kansallisuustunnettaan oli
kohotettu.
Samaan aikaan ruvettiin venäjätä puhuvia henkilöitä pakollisesti
siirtämään virolaisiin kuntiin. Siirrettäviä venäläisiä oli kylliksi.
Kaupungeissa asui silloin erityinen sääty, sotilaitten jälkeläiset,
jotka puhuivat venäjätä. He olivat keisari Nikolai I:sen aikaisten
sotamiesten lapsia ja lastenlapsia, ja heillä oli perinnöllinen
etuoikeus olla vapautettuja henkimaksusta ja passipakosta.
Sotilaitten jälkeläiset olivat ihan ylpeitä säädystään ja elättivät
itsensä kaupungeissa kerjäämisellä ja varkauksilla. Vuonna 1889
kuitenkin heidän säätynsä lakkautettiin ja sotilaitten jälkeläiset
kirjoitettiin virolaisten ja lättiläisten kuntain henkikirjoihin,
kunnallishallituksilta ja itse siirrettäviltä mitään kysymättä. Joka
kuntaan tuli 1-3 perhettä.
Venäläiset eivät itse kuitenkaan lähteneet kaupungeista. Heidät täytyi
polisin avulla "passittomina" kuljettaa "omiin kuntiinsa". Mutta
kaikki, joilla oli ruumiillista vikaa -- ja sellainen oli
kerjäläisammatin helpottamiseksi melkein jokaisella --, menivät
sairaaloihin vikaansa parantamaan. Venäjällä vastaanotetaan
piirisairaaloihin jokainen sisäänpyrkijä, ja jos ei hänellä itsellään
ole rahaa maksaa hoidostaan, niin polisi vaatii rahat hänen kunnaltaan.
Ja nyt alkoi saapua kunnallishallituksille pitkiä sairaaloitten laskuja
kunnanjäsenistä, joita ei kukaan ollut nähnyt.
Kunnallishallitukset kieltäytyivät aluksi maksamasta noita
sairaaloitten laskuja, mutta kun komissareilta saapui uhkauskirjeitä,
niin rahat maksettiin polisille. Ja potilaat, joilla ei ollut
parantumisen toivoa, passitettiin kyliin.
Kylissä he eivät kuitenkaan pysyneet, vaan alkoivat samana päivänä
palata kaupunkiin. Niin syntyi erityinen kansanvaellus: yksi joukko
matkusti pakollisesti kyliin, toinen vapaaehtoisesti kaupunkiin.
Muutamat olivat aina pari vuotta matkalla.
Parin vuoden päästä julistettiin senatin selitys, ettei raajarikkoisia
saa pakollisesti kirjoittaa kuntain jäseniksi eikä sairaalan velkaa
vaatia kunnalta semmoisista pakollisista jäsenistä, jotka eivät ennen
sairauttaan ole asuneet kunnan rajain sisällä. Nyt kunnat vapautettiin
venäläisistä raajarikkoisista ja heidän hoitokustannuksensa maksettiin
laskujen mukaan kunnille takaisin. Muutoksen olivat saaneet aikaan
Inkerinmaan kunnat, joissa Pietarista ulosajettujen "sotilaitten
jälkeläisten" tulva oli kaikkein suurin.
Nekään venäläiset siirtolaiset, jotka kykenivät työtä tekemään ja
sentähden jätettiin kuntain jäseniksi, eivät kaikki olleet pysyviä.
Silloin kansa yleisesti vastusti kuntain yhdistämisestä johtuneita
korkeita henkimaksuja. Ainakin puolet maksajista pysyivät lakossa, ja
kun ei heillä ollut mitään kiinteimistöä ja itse asuivat ulkopuolella
kunnan rajoja, niin oli maksun saavuttaminen mahdotonta. Lakkolaisten
kukistamiseksi määräsi lääninhallitus, että jokainen kunnanjäsen, joka
ei ole suorittanut henkimaksuaan kahden viikon kuluttua siitä lähtien,
kun kunnallishallitus on ilmoittanut hänen nimensä kolmesti
virallisessa lehdessä, passitetaan Siperian siirtoloihin. Nyt
virolaiset alistuivat maksuvaatimukseen, mutta eivät venäläiset. He
uskoivat vieläkin, että heidän säätynsä etuoikeudet ovat voimassa ja
että saksalainen kaupunginneuvosto omasta alotteestaan ajaa vihatuita
venäläisiä kyliin. Ja niin lääninhallituksen lopulta täytyi passittaa
omat suosikkinsa Virosta parempiin paikkoihin. Venäläisten
siirtämishankkeet Viroon jäivät näin onnistumatta.