V. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron,
Lätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s.
siltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan
korkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille
saksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma
virallinen viikkolehtensä "Maavalla kuulutaja". Kunnankirjurilta
vaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat
melkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.
V:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin
lehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli
saksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten
pölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia.
Vironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se
lakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt
aina ilmestyä.
Samana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien
kunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen
kirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä.
Kirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan
venäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja
kunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat
ahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan.
Ja se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat
viroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun
kirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen
tähden erotettuja y.m. semmoisia "kirjamiehiä", mutta nämä vaan
turmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua
vironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että
kunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan
lääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala
venäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin
kirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi
oli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata
uudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu.
Toisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä
läänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien,
huvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa
lääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla
varmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa
läänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat.
Ilmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja
kansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.
Senjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai
palovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä
vakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan
lähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi
kunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman
laajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa
kokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat
menivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että
lääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat,
että hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta
kaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan
1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko
maksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat
vastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei
ollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että
hallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino.
Kunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin
aina.
Ennen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli
kunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä
vastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan
kielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä
kirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen
kirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali.
Sellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli
silloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa
saksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.
V. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain
polisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan "vanhempine;"
apulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi
"nuorempi apulainen" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa.
Seuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien
vaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin
venäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen
tarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle
kuulunut, perustettiin "talonpoikaiskomissarien" virkoja.
Komissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen
kirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten
pöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä
ymmärsi.
Mutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että
pöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön
päätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu
korkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä
nostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty
suoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät
kuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä
kirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet
asiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia,
joille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri
tietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea
allekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna
niin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen
palkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen
sisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan
tarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein
ajoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut
virkamiehistöön.
Kun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä
kiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää
kunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko
poistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja
venäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.
Talonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne
nauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit
itse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat
pieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos
virkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin
hänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta
rasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että
niiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä
asetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse
keksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun
kuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille
vahvistuksen hankkinut.
Kunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi,
sillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten
vaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin
pitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat
kunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.
Komissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian
päättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus
hyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko
avuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät
kansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia
kirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta
päästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen
kirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.
Sen jälkeen komissarit vaativat kunnanvanhimmille suurta palkkaa. Mutta
valitut kunnanvanhimmat itse luopuivat palkankorotuksesta, joten sekin
keino jäi ilman tulosta.
Kovana koetuskivenä oli vaatimus, että jokaisen kunnan pitäisi rakentaa
uusi kunnantalo komissarin valmistaman piirustuksen mukaan. Kunnantalon
täytyi tulla melko suureksi, sillä piirustuksessa oli huoneita paitsi
muita itse komissarillekin. Nyt kunnat pyysivät apua läänien
kuvernööreiltä ja nämät muuttivat komissarien päätökset niin, ettei
vanhoja kunnantaloja saa heti repiä maahan, vaan komissarin piirustus
tulee käytäntöön vasta silloin, kun kunta itse on päättänyt rakentaa
uuden talon. Virkamiehet eivät siis pakolla voittaneet mitään.
Komissarien täytyi nyt teeskennellä itseään kansan ystäviksi, melkeinpä
sosialisteiksikin, Ja se keino auttoi. Kuntakokouksia pidettiin
komissarien johdolla ja virkamies vakuutti niissä, että kunnanvanhimman
vaikutus tilanomistajain vastapainona on sitä suurempi, mitä laajempi
kunta on. Ellei sitä vielä uskottu, niin komissari sanoi suoraan, että
hän mielellään pelastaisi talonpojat paronein vaikutuksesta, jos eivät
runsaslukuiset kunnat antaisi hänelle niin paljon työtä. Hän lupasi
juhlallisesti, että vuokrasopimukset tulevat korjatuiksi, laittomasti
anastetut kunnanmaat palautetuiksi ja että talonpojat saavat nauttia
kaikkia heiltä riistettyjä oikeuksia, jos vaan komissari saa aikaa
tutkiakseen sellaisia asioita. Sen jälkeen kuntakokous päätti
mahtavalla enemmistöllä, että kunnat tulevat yhdistettäviksi niin
suuriksi, kuin vaan komissari halusi. Ja iloinen virkamies matkusti
toiseen kuntaan samaa puuhaamaan.
Ennenkuin kuntain yhdistäminen sai vahvistuksen, tahtoivat komissarit
käyttää kuntain monilukuisuutta hyväkseen ja rupesivat aivan
"afäärimiehiksi". Vironmaan varakuvernööri Vasiljevski oli julkaissut
läänin talonpoikien asetuskokoelman venäjäksi, ja sitä komissarit nyt
tarjosivat kunnille 5 ruplasta kappaleen. Kun kunnat sen ostamista
vastustivat, sanoen että jokaisessa kunnantalossa on jo entuudestaan
semmoinen asetuskirja viron kielellä, niin komissari huomautti uuden
kirjan sitä ansiota, että sen mukaan talonpojat olivat vapautetut
vartiomaksuista, kun taas vironkielisen asetuskirjan mukaan
talonpoikien täytyy maksaa vartioasemille heiniä ja kauroja. Kunnat
tietysti eivät enää tahtoneet maksaa moisioitten vartioasemille heiniä
ja kauroja, kun näistä asemista ei niille itselle ole mitään hyötyä, ja
joka kunta osti muutaman kappaleen Vasiljevskin kirjaa päästäkseen sen
nojalla laittomasta maksusta. Merkillistä oli, ettei pariin vuoteen
kukaan vaatinut kiellettyä vartiomaksua, mutta kun Vasiljevskin kirja
oli loppuunmyyty, niin komissarit itse ilmoittivat kansalle
lääninhallituksen määräyksen, että laiminlyöty vartiomaksu on
maksettava sekä lisäksi sakko ja korot.
Enemmän voittoa kuin kirjakaupasta oli komissareilla rautakaappien
myönnistä. He antoivat käskyn, että joka kunnan täytyi ostaa rautainen
kassakaappi kassaryöstöjen ehkäisemiseksi. Osto tapahtui komissarin
välityksellä, sillä kuntain toimimiehet muka eivät itse löytäneet
sopivia. Vaikka muutamat kunnat ilmoittivatkin, ettei niillä olekaan
rahaa kaapissa säilytettäväksi, ei vastustaminen auttanut, sillä
komissarilla olivat jo kaapit ostettuina ja hän uhkasi panna jokaisen
kunnanvanhimman viikkokaudeksi koppiin, ellei kaappia heti oteta
vastaan. Koniissareilla on asetuksen mukaan valta määrätä kunnan
virkamiehiä vangittaviksi viikkokaudeksi, ja vangitsemisia peljäten
kunnat maksoivat 200-250 ruplaa kaapeista, jommoisia nyt myydään
sadasta ruplasta. Köyhät kunnat, joilla ei kassassa ollut rahaa,
kokosivat kaapin hinnan lisätyillä henkirahoilla.
Siihen asti oli kuntain seisova pääoma säilytetty läänin
aatelismaapankissa. Talletustodistukset olivat irtisanottavia ja
nimellisiä, niin ettei ollut pelkoa kurssin alenemisesta eikä
arvopaperin häviämisestä. Kunnallishallitus sai aina nostaa pankista
saman määrän rahoja.
Kuu rautakaapit oli ostettu, niin alkoi myös kunnan arvopaperien vaihto
komissarin välityksellä. Vaihtoon olivat kunnat halullisia, sillä he
tahtoivat antaa "paronien arvopapereja" mieluimmin takaisin, koska
komissarin odotettiin alkavan lupauksensa mukaan jakaa moisioitten
liikamaita talonpojille. Nimellisten ja täysihintaisten arvopaperien
sijasta otettiin halusta nimettömiä ja kurssinalaisia siitäkään
välittämättä, etteivät useat arvopaperit vaihdoksen aikanakaan olleet
100 prosentin arvoisia. Myöhemmin niiden hinta on yhä alentunut.
Sillä välin komissarit ryhtyivät myös lupaaviin toimiin: he
kirjoittivat talonpoikien arenti- ja ostosopimuksista muistiin semmoiset
pykälät, mitkä eivät olleet asetuksen mukaisia; he tiedustelivat
vanhoilta ihmisiltä, milloin ja minkälaisia talonpoikien maanpalstoja
paronit olivat liittäneet moisioihinsa y.m. Tietojen todenperäisyyttä
virkamiehet eivät tutkineetkaan, he sanoivat vaan, että talonpoikien
täytyy ilmoittaa heille kaikki, mitä paroneista tiedetään pahaa, ja
että komissarit kyllä kykenevät kaikki epäkohdat poistamaan.
Virkamiehet kirjoittivat odottaessaan kuntain yhdistämisien
vahvistamista isoja pöytäkirjoja kaikenlaisia sekä lörpöttelyjä että
tositapahtumiakin sekasin talonpoikien mielihyväksi ja itselleen
ajanvietoksi.
Kun vain tuli tieto, että kuntain yhdistäminen oli vahvistettu, niin
komissarit keskeyttivät tämän työn selittäen valittajille, että
arenti- ja ostosopimukset olivat lainmukaisia ja ettei myöskään
talonpoikien maapalstojen anastaminen moisioille ole ollut laitonta.
Yhdistetyissä kunnissa alkoi hetimiten kunnantalojen rakentaminen
komissarin piirustusten mukaan. Talot tulivat isoja ja komeita, mutta
talonpojat eivät vastustaneetkaan tätä tuhlausta, luullen ettei noin
yhteisvoimin rakentaessa yksityisten kulungit kohoa suuriksi. Se oli
kuitenkin erehdys, sillä kun talot tulivat valmiiksi ja uudet
hyväpalkkaiset kirjurit ryhtyivät toimiinsa, niin huomattiin, että
henkimaksuja täytyi kohottaa entisestään vähintäin kolminkertaisiksi,
jotta saataisiin kulungit maksetuiksi.
Uusiin kunnantaloihin koottiin kaikki kunnallishallitusten omaisuus,
muun muassa rautaiset kaapitkin, joita muutamiin kunnantaloihin niin
ollen kertyi enemmän kuin tusina. Komissarit antoivat kuitenkin luvan
arvopaperien säilyttämiseen yhdessä kaapissa, niin että muut kaapit sai
muuttaa rahaksi. Mutta rahaksimuuttoa komissarit eivät välittäneet,
vaan kunnanvanhimmat saivat itse etsiä ostajia. Ja niin myötiin kalliit
rautakaapit vuoden tai parin päästä neljänneksellä alkuperäistä hintaa.
Sen jälkeen tapahtui kunnantaloissa semmoisia rikoksia, mitkä ennen
olivat tuntemattomia. Rosvot särkivät rahakaapit ja veivät
arvopaperit. Paperit olivat näet nimettömiä ja siitä syystä rosvoille
otollisia. Isompia kunnankassojen ryöstöjä tapahtui Pöltsamaan, Jöhvin
Vandran y.m. pitäjissä. Kuntain vahinko oli sangen suuri.
Ryöstöjen ehkäisemiseksi antoivat muutamat komissarit käskyn
säilyttää kunnan arvopapereita valtiopankin haaraosastossa komissarin
välityksellä. Niin tapahtuikin ja viimeisetkin rautakaapit jäivät
tyhjiksi. Mutta eivät kaikki komissarit antaneet arvopapereita
valtiopankkiin, vaan säilyttivät ne itse asunnoissaan. Nyt tiedetään
että virkamiehet ansaitsevat hyviä korkoja lainaamalla kuntain rahaa
kauppiaille.
Viimemainitussa "afäärissä" tapahtui pian onnettomuuskin. Tallinnan
piirin komissari Issejeff antoi rahat semmoiseen paikkaan, mistä ei
enää saanut niitä takaisin. Hänen täytyi tunnustaa, että kuntain
rahoista, mitkä hän oli velvollinen tallettamaan valtiopankkiin, oli
23000 ruplaa hävinnyt. Issejeff tuomittiin Siperiaan pakkotyöhön.
Yhdistettyjen kuntain olosuhteet kävivät aina rasittavammiksi,
henkimaksu yhä nousi. Siitä syystä muutamat entiset pienet kunnat
vaativat kuntain yhdistämisen peruuttamista, sillä se muka oli
tapahtunut petollisesti. Paikoittain sillä oli menestystä ja isoja
yhdistymiä irroitettiin jälleen pienemmiksi kunniksi.
Mutta komissarien vaikutusvalta on yhä niin suuri, ettei
Itämerenmaakuntien talonpoikien kunnallinen itsehallinto merkitse
mitään, sillä se on vain komissarin käskyjen noudattamista.