Samoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä
puhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä
venälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron
venäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se
nautti täydellistä toimintavapautta.
Oikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja
käänsi virolaisia "venäläisiksi", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille
kruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun
lupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit
tekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon
vaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin
luterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri
Toisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen
uskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen.
Venäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään,
sillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10
tai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim.
Muhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista
eikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon
kirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät
luterilaisissa kirkoissa.
Mutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä,
mitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei
oikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen
puolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi;
ettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja
oikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus
muihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon
kääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä
raskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian
pakkosiirtoloihin.
Lutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan
kannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja
enemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä.
Seurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin
nimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa
pulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon
puoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu
luterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit
etsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet
oikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan --
vanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet --
venäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi
sukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa
rippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin
taaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta
seurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.
Kun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin
niiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin
pölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta
oikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla
noudattaa tuon uskonnon sääntöjä.
Semmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea
nimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta
puuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut.
Ilmoituksissa oli esim. Andres -- Andrei, Madis -- Matwei, Juri --
Georgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä
on johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa
venäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi
Antonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila,
Peetja Peter -- Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta
alkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa
saivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun
piirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä
veljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet
johtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille
veljeksille saman nimen -- Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei
ollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi
sai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn
merkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa
venäläisen papin nimiluettelon mukaan.
Suuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut
siihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden
vaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera
myöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja
pölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut
semmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet
lapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille
papeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.
Mutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus
vaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen,
samoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin
vuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi.
Mutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa
otettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille
kasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin
kasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion
jälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin
vaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli
muutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta
menivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen
oikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.
Ennen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja
venäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan
sellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos
joku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa
vihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja
venäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli
miehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka
semmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa
häpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit
peruuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen
oli toimitettu.
Niillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui
tuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että
kihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän
sukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet
oikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten
vihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja
vaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset
eivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.
Vihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä
itsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He
matkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus
taskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun
Tartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli
vihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin.
Kumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely
vaati saksan kielen taitoa ja rahaa.
Köyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin
tiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä.
Eivätkä niin tehneet ainoastaan "venäläisiksi" pakotetut, vaan myös
todelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan.
Häänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja
naapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille
syntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset
luterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin
viraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää
olleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista
oikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin
vihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.
Vaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin
oikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin
oli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten
oikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.
Vuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä,
jotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen
että uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille
vastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet
petkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi
lisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa
kansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri.
Mutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja
tuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille
virkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista
toteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa
hieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli
oikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen
piirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella
oikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan
piirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on
köyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla.
Ristin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat
oikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin
(Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta
oikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista.
Päävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään
toista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan
kirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja
kansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.
Mutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään
paremmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni
riisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja
käytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin
kirkkotila on vieläkin palstoittamatta -- lukuunottamatta sitä seikkaa,
että uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella --
ja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja
henkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan
varsin mitätön. -- Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät
myttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari
sotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien
jälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se
päästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista
vastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa,
ettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos
kysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin
oikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää
rangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien
päätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä
oikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on
tuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse
tositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat
vakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa
rikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin
siirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta
epäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin
seurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta
määrättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo
lähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen
kirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.
Olihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi
panna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle
vastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä
pappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli
voideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun
ammattikouluissa.
Jurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen,
jotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä
naimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman
kunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen
jälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki
heidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.
Mahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset
papit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia,
samalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai
venäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien
konnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen
oppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi
ihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein
ansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin
oikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. -- Luterilaisilla papeilla ei
tietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen
lisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa
välitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät
aina samoina.
Vuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä
tapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit
päässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle.
Yksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku
papillisen avun hakija.