Kun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin
joka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä
ymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä,
sillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja
venäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä.
Opettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät
kuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta
mahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan
mukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä
vuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei
ollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja
erotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.
Entiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla
selitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin
umpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska
oppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä.
Poskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä
merkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi
satunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin
yleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille
niitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä
varoa.
Poskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla
varustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen
oppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa
kuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka
kuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät
oppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy
heidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu
yksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista
lauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä
ja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa
järjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että "sobaka laet
na nishtshago" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): "koira haukkuu
kerjäläisen päälle", niin hän johti siitä, että "na" merkitsee
"kerjäläistä" ja "nishtshago" -- "päälle".
Sitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei
tulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille
oman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli
ukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan
voi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa
julkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe
kerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on
pussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki,
luultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei
kukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia
nuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan
venäjäksi: krestjanin svet -- talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi
saattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja
arvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan.
Opettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen
äidinkielellä.
Suurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta
sitä edemmäksi ei "valtionkielen" taito päässyt. Lapset itse keksivät
keinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino
levisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan
kulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt
opettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi:
tshto takoje? -- niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi
silmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin
svet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen
rajoittui!
Mistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja
lauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat
ne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat
tultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan
kirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet
numerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja
löysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat
tarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä
saihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita
vastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita
tai kirjoista luetuita.
Viiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen
Viron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi
siihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin
jokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin
kerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.
Nyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen
vakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi
personallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi
keksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut
kansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.
Oppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä
tulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia
venäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata,
y.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien "venäläisten"
poistaminen "sairaina", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet
venättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla
näkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset
huudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi.
Vörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen
opettaja oli poistuville "sairaille" määrännyt heinäladon
oleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui
niin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat
ladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin
virasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.
Tärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja
tyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin
opettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein
onnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat
seikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja
ensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä
juttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut,
paitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi
tarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun
ammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi
hyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen
kysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on
hyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita
parjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä.
Ja kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten
erotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän
venäläistynyt.
Eräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten
kansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä --
tarkastajan sanojen mukaan -- semmoista soittokonetta, mitä venäläiset
kärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa
mielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla "kamarinskia" ja itse
lauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan
helposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja
sanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli
erotetuksi.
Lisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia
sosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa
muita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen,
laulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten
kanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen
tähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu.
Sosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat,
joiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat
Marxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut
jäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet
oppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja
aina tapasi vallankumouksellisia opettajia.
Mutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos
opettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen
taidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren,
minkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen
naama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha
kelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.
Erotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin.
Opettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän
kielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia
venäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi
anomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin
hän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.
Kyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää,
mutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti.
Tarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun
korkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin
kuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien
koulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun
nämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä
vei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen
lisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista
tarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran
poistaa tyhmimpiä oppilaitaan.
Tirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä.
Vuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa,
kuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti
Tallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös
yhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän
kansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat
Haberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista
ajureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset
koululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja
lahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset
eivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin
varoista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he
herrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian "Novoje
Vremja" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä
puhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo
täydellisesti venäläistyneet.
Lopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi
menettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia
venäläistyttää. Tavan nimenä oli "luonnollinen menettelytapa" ja sitä
käytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat
vaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin
Volperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin
kirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille
äidinkielellään selittää, että kysymys "tshto takoje?" merkitsee "mikä
tämä on?", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa
sanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään
oppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja
lasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat
sitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa
oppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.
"Luonnollista menettelytapaa" käyttäessään opettajat valittivat, että
esineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä
nimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä
edemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn
perustaa kouluun "museo" venäjän kielen oppimista varten.
Talonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia
pakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös
tarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.
Venäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa
laatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita
talonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka,
käpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita
esineitä.
Venäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä
laatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: "tshto takoje?" ja
lapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin
museoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla "tshto
takoje"-huudoilla.
Museon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden
käyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat,
sillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat
koettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin
eri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen
seinään kysymällä "tshto takoje?" niin muutamat luulivat sen
merkitsevän: "opettaja heittää", muutamat taasen: "lintu lentää". Tai
jos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin
muutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi,
merkitsevän: "opettaja haistaa hiirtä", muutamat taas: "hiiri haisee
pahalta".
Niinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä
mitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta
vuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty
luterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti
käytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei
tiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti
uskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat
useita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit
näkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä
väärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan
niitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä,
jotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka
sen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi
pastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle
täytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule
venäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään
päin.
Kovana loukkauskivenä pastoreille olivat "mallikoulut" ja
oikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina
laskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin
uskontotunnilla uruilla "kamarinskia", mutta pastorin vaikutus ei
ulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja
kuratorin virkoihinsa vahvistamia.
Näin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin
myös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja
koulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka,
venäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä.
Pojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin:
"tshto takoje!" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.