Pääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin.
Kouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät
venäläiset virkamiehetkin.
Tartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta
keskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui
kerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.
Melkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa
vastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo
koulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat
kaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia
venäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla
venäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa,
joita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset
suoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä
tilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat
maksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien
kustannuksista.
Samoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki
korkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta
tilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään
koulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista
ajoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä
tulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille
kouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja
niin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen
opettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain
uskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita
aineita opettivat heidän "apulaisensa", s.o. varsinaiset opettajat
venäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana,
eivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä
puhumaan.
Sen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän
kannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina
tahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta
tehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat
takauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot
vastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia
koulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten
kieltävät, y.m.
Pitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s.
"kansanvalistusministeriön mallikouluja". Nuo olivat tavallisia
kunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole
kunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies.
Muutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille
annettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa.
Kruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi
sulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea
talo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun
opettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi
uudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut
nousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku
kuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat
mallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.
Tavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta
ennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia
sanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.
Ennen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän,
piirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi
mainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja
ei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat
venäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja
lähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri.
Ensinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä
tilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä
korkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi
tarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä,
viimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa,
tirehtörin kaksi kertaa enemmän.
Mutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa
lisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun
oli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät
rasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan
silloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia.
Muuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan
tarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville
ja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten
tulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet,
erotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi
virassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua
summaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin
sotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.
Kansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos
he 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat
kruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan
kuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli
suuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää
kansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta.
Nuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi,
otettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut
heille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin
heti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle
summan rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa
vuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin
tuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle
vähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten
sotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan
nostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan
julkisesti.
Tarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä.
Niistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen.
Niinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja
pakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan
kelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta
katsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.
Vieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia,
joista maksettiin enemmän "provisionia". Tämä aiheutti sen, että
virolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia,
mitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä
olivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman
10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.
Hallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi
lahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi
tuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500
opettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut.
Niin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään
tulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.
Opettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa,
menivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi,
että hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen,
mutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.
Sen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan
ahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän
koulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa
kutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme
teidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme
kruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän
korkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan
nimen.
Ehdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin
virallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet
palkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet
kopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista
kouluista.
Virolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina
alhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta.
Ainoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet
täytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä
tulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla
pieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja
puutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai
elatuksensa.
Niitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan,
tarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että
tarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan
osaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi
maksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta
kaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona.
Osanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa
opettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla
kurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat
maksoivat tarkastajalle joka vuosi "kurssiarentia" sekä rahassa että
puutarhatuotteissaan.
Kansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat,
niinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja
ja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat.
Mutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli
tavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten
opettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat
maksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet
mitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun
rahan kanssa meni teille tietämättömille.
Opetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua
ei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät
kotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä
kyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan
selitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä
että kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä
verran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko
kurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa
omakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen
toisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä
tai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.
Kun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille
opetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä "hauskoja" lauluja. Onneksi
ovat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä
vanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka
laulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he
semmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet
oppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta
kasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten
käyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille
kurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori
ja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että
vatsansa töyssyivät.
Venäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan
toinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus
Tallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan
koulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa
yhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa
kanne. -- "Oletkos vielä poikamies?" kysyi tarkastaja. -- "Kyllä", oli
opettajan vastaus. -- "Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta,
vaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään
rikosta eikä parjausta", selitti tarkastaja asiallisesti.