Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta
tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin
poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja
lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos
nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei
olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen
nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää,
keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista
kenellekään enää hyötyä.
Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja
rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset
kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien
kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä
avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia
venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri
semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa.
Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain
puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin
rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet
polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat
ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.
Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä
rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja
kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu
venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.
Rautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi
venäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät
missään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä
enemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen
rautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes
vastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän
kyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.
Lukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun
Venäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan
otetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin
sattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa
junasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa
he olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa
huutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan
virkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai
oikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa,
kunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi
selitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne
ponimaiu!
Rautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät
enää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä
taitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi
oli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille
ihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän
takana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut
ihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku
koski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!
Mykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä
saksankielinen kirous.
Sekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai
eivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä
tulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne
olivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin
puhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.
Pienemmissä asioissa asiamiehet olivat rehellisiä, s.o. he ottivat
esim. 3 kopekan postimerkistä 5 kopekkaa, 7 kopekan merkistä 10
kopekkaa j.n.e., mihin ihmiset suostuivat, mutta isommissa asioimisissa
tapahtui paljon petoksia. Jos esim. asiamies kuittasi toisen
rahakirjettä, niin tapahtui joskus, että hän otti rahakirjeen itselleen
ja lähti omaan matkaansa. Oikea omistaja sai sanoa, mitä vaan tahtoi,
ei kukaan ymmärtänyt häntä, ei kukaan koskenut ryöväriin. Jos hän
kirkui kovin, niin postitoimiston pihamies heitti hänet lopuksi ovesta
ulos.
Kaduillakaan ei vahingonalaisella ollut apua saatavana, sillä
polisimiehetkin vastasivat vain: ne ponimaiu! Polisimiehet olivatkin
oikeita venäläisiä, sillä kansankieltä taitava miehistö oli eroitettu
tai sijoitettu niin että lättiläiset tulivat Viron ja virolaiset Idätin
seuduille.
Polisimiehistön venäläistyttäminen aiheutti useita julkisia ryöstöjä.
Venäjältä siirtyi joukottain taskuvarkaita ja muita petkuttajia Viron
kaupunkeihin, missä he häiritsemättä saivat varastaa ja ryöstää. Usein
tapahtui, että jos joku alkoi huutaa apua, kun häneltä oli ryöstetty
kukkaro tai kello, niin ryöväri-venäläinen tarttui häneen ja kutsui
polisimiehiä avuksi "varasta viemään koppiin". Ryövärin saattamana
passitettiin vahingonalainen polisikoppiin, mistä hänet kyllä
seuraavana aamuna tulkin tultua saapuville vapautettiin, kun ryöväri,
joka ei ollut sanonut oikeata nimeään, ei välittänyt enää kanteestaan,
sillä hänellä oli jo uusia juttuja tekeillä.
Postivirkamiesten täydellinen mykkyys kesti vain kaksi vuotta. Sitten
he alkoivat antaa venäjänkielisiä vastauksia, jos vaan ymmärsivät
kysymyksen. Ja vielä myöhemmin puhuivat he selvästi kysyjän kieltä, jos
hän vain antoi 5 tai 10 kopekkaa "tsaiurahaa". Venäläistyttämiskäskyn
piti tulla niinkuin muidenkin määräysten vain virkamiehille hyödyksi,
ei tarkotetun asian toteuttamiseksi. Rautatienpalvelijat ja
polisimiehet pysyivät aina umpivenäläisinä, sillä heillä on enemmän
työtä ja vähemmän aikaa oppiakseen puhumaan kansankieltä.