Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa
tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen
menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti
olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset
vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän
tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat
rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia
hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi
siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun
eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten
kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.
Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden
asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä
sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että
aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet
tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä
saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän
lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä
oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet
venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin.
Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät
hyvin kaupaksi.
Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen
käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan
ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja
mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei
olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi
venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.
Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka
virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille
kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia
saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina
puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan
sitä yhteisin voimin.
Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit
antoivat, ei kukaan ottanut varteen.
Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi
luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m.
sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen
pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle
kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut
ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat
kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui
joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha
kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle
ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.
Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia
virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi
kieleksi.
Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän
osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt
olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty
vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.
Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos
"valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi
hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan
varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos,
siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja
lukuisat rikokset.
Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja
vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden
kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä
ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin
tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain
kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.
Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien
venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat
kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi
jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan
kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.