"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta
nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle."
"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.
"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan
tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule
minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä
maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät,
joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset."
Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi
syrjään likemmäksi ystäväänsä.
"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä
mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten
luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut
onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa
kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut
tyhjillä kuvituksilla."
"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha
äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi
muutella."
"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä
tunnet, kyyhkyseni --"
"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla
äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa!
Minulla kurjalla sokealla!"
Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut
tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.
"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on
kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi,
hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin
muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen
kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa."
"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla,
"miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi,
viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala,
kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!"
Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa
vastaus.
Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan
vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi
Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului
niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä;
ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui
hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin
sade kesällä.
Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja
tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä
ympärillä.
"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini
on. Todellisuudessa on!"
"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono
turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja
pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä
äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki."
Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku
vaimon syrjään.
"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti,
kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui
hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?"
"En minä."
"Kuka sitten?"
Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea
tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.
"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule
likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt
luottaa, voinko?"
"Voit, Bertha, voit!"
"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää
minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on --
minun hyvä, armas isäni -- ja kerro mitä näet."
"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan
miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja
hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen
lohdutusta, Bertha."
"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. -- Jatka."
"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön,
miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja
masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen
voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen
harmaata päätänsä ja siunaan häntä!"
Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi
hänen harmaan päänsä vasten rintaansa.
"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea,
mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut
kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!"
Kalebin liikutus oli sanomaton.
"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö
syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin
kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä
enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi.
Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen
hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!"