"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen
häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä
vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä
aavistanutkaan!"
"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoi
Kaleb parka. "Hän on kadonnut!"
"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on
tallella -- teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan
kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja
kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole
minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on
tässä -- tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa.
_Enkä_ minä enää _ole_ sokea, isä!"
Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja
tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen
maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin
päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.
"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?"
"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä."
"_Hän_ ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista
_hänestä_?"
"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos
olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut
häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa,
Bertha?"
Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli
katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen
vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.
"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni",
sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka
tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos
semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden
jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?"
"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti."
"Tie -- tie -- tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko
painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista,
rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja
viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden
sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista
tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria
muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain
varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä."
Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan
häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin
hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin
voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.
"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi!
aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu
askeleita ovelta -- sama astunta, Bertha, eikö niin! -- ja nyt!" --
Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo
panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti
sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.
"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko.
"Kaikki!"
"Onnellisesti?"
"Niin on!"
"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne
jotakin senkaltaista?" kysyi Pirkko.
"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?" -- lausui Kaleb
vavisten.
"Hän elää!" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen
niitä riemuisesti. "Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne
terveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi
elävä, rakastava veljesi, Bertha!"
Kunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen
kyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen
toisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui
puoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä,
ja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan
tarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua
hänen sykkivää sydäntänsä vastaan!
Ja kunniaa käellekin -- miks ei! -- kun hän kiiruhti esiin maurilaisen
palatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle,
juurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa!
Sisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen,
kun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. "Katsokaa, Juho!" virkkoi
Kaleb riemuiten, "katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta
Etelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja
lähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!"
Ajuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen
kasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä.
"Edvard! sinäkö se olit?" kysyi hän.
"Kerro hänelle kaikki!" huusi Pirkko. "Kerro hänelle kaikki, Edvard,
äläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään
itseäni hänen silmissänsä."
"Minä se olin", lausui Edvard.
"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?"
virkkoi taas ajuri. "Oli muinoin rehellinen poika -- kuinka monta
vuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä
todistuksia, joihin luotimme? -- hän ei olisi niin tehnyt."
"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle",
virkkoi Edvard; "hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta
kuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette
minua."
Levottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri:
"Niin! Se on oikein. Minä kuulen."
"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana", lausui Edvard,
"rakastin minä -- ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin
nuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä
tahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä."
"Sinä!" huusi ajuri. "Sinä rakastit!"
"Niin", vastasi toinen. "Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin,
ja nyt olen varma siitä."
"Jumala varjelkoon!" lausui ajuri. "Tämä on kauheinta kaikesta."
"Palasin uskollisena hänelle", virkkoi Edvard, "voitettuani monet
vaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari
peninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut
ja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä
soimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta.
Toivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja
vaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni
ja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni
vapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen
läsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin
tuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä.
Te ette arvannut mitään, eikä -- eikä hänkään", osoittaen Pirkkoa,
"ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä
ilmaista minut."
"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen
takaisin", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo
Edvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; "ja kun hän sai tietää hänen
aikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä
hänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja
kömpelö mihinkään teeskentelyyn -- hän on yleensä kömpelönlainen",
sanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien -- "salatakseen
jotakin. Ja kun hän -- minä, näet, Juho", itkeä nyyhkytti pikku vaimo
-- "kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut
hänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet
naimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi;
ja kun hän -- jälleen minä, näet, Juho -- kertoi, etteivät he vielä
olleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa
tytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä
hänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi
pelkästä ilosta; silloin hän -- jälleen minä, näet -- sanoi tahtovansa
esiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt,
ja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että
mitä hän -- jälleen minä, Juho! -- asiasta sanoi ja ajatteli, oli
oikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho!
Ja heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff
ja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku
vaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!"
Hän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta -- jos se asiaan
kuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli
tässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja
sydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja
morsiamelle.
Rehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että
hän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä
viittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin
ennenkin.
"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet
kuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin
jotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut
pahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla;
mutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä,
ja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja
väärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka
voit ajatella niin!"
Voi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea
hänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi.
"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota
aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin
nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista.
Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?"
Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.
"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho,
ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi,
niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho,
ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka
huomenna pääsisit kuninkaaksi."
"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni."
"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi
aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi,
että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin
tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi."
Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka
melkein liian myöhään.
"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas
Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä,
jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri
sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi
kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten
oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin
Jumalalta rukoilin -- olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas
Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua
enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin
olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta
en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle,
koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole
enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä
on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua
muualle!"
Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan
naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon
rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin
vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.
Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli
Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka
huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä
onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin
se olisi ollut jotakin juotavaa.
Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että
Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu
arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.
"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton.
"Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua
kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän
ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla
ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin
ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin
tähdellinen tehtävä tänä aamuna."
"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä
puhettakaan."
"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.
"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen
hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle
puheelle."
Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!
"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa
kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi
seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän
on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä."
Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen
hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.
"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte
tämän tuleen? Kiitoksia."
"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä",
lausui Edvard.
"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä
ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä
unohtava", virkkoi May punehtuen.
"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan
oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?"
"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies.
"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti
tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille
onnea!"
"Kiitoksia!"
"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka
seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta
tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te
olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen
pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja
herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!"
Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi
kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta
kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.
Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä
siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena
juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi
Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian
talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli
jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja
ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta
antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori
nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon
liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista,
jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli
jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa
ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja
poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen
läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli
loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi,
jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri
viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni
koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-,
kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei
tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.
Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän
piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda
hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan
onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut
kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas
semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut
muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta,
koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa.
Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin,
kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan,
aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja
loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja
käski heidän jättää hänet rauhaan -- sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala
varjelkoon! ei mitään! -- hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan
elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä
kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi:
"Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja
lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat
turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili
valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä
Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka
sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä
kankean kuin piispan hiippa.
Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä;
mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin
akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja
aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä
huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä
tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se
hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen
yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä
yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.
Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin
kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas
seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko --
tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei
haittaa -- rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä,
vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen
myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi
kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa
indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan
auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen
mukaan sangen hyväntahtoinen mies -- mutta sivistymätön, ystäväni,
hyvin sivistymätön!
En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän
emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En!
enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän
alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista
vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska
ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet
maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut
suurin vahinko.
Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta
kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen
loppuun saakka.
Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin
äkkiarvaamatonta.
Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?"
tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen
keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:
"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse
tarvitse kakkua, te söisitte sen."
Tämän sanottuaan hän lähti pois.
Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette.
Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli
kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla
myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet
vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella
ja ilolla.
Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen
kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen
mytty kainalossa.
"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät
ole rumia."
Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea
löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä
olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä
heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui
sisään.
"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on
paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle!
olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta
ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te
olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen
aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka
vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja
mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne
heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla
ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle.
Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!"
Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan
nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko
elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan
lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!
"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?" kuiskutti
Pirkko.
Eikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt.
Ainoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen
kuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun
jälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli
seurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä
poissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa.
Juoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään
koeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin
itsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan
takkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa
petosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä
kotiin.
Illalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut
näistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen
tavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet
seuraavalla tavalla: Edvard, merimies -- ujostelematon kelpo poika --
oli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista,
meksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti
saada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän
soitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija,
milloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa
olleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että
ajuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen
vieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa
tanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki -- paitsi May;
May oli valmis.
Silloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä
lattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan
vilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He
eivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi
piippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla
ensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin
oli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan
luokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin
perästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä
innossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin
taasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin
käsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka
lujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti
toisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii -- seuraa
häntä vähääkään pelkäämättä.
Kuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja
kuinka kattila humisee!
* * * * *
Mutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja
käännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon,
johon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä
olen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä
mitään muuta ole jäljellä.