Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi.
Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa,
vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.
Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:
"Oman lietesi vuoksi --"
"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.
"Sen lieden, jonka hän -- niin usein! -- on siunannut ja valaissut",
lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä
kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on
muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun
turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä
olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen
sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut
taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita
poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! --
Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia
mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka
puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"
"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri.
"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, _täytyy_ puhua
hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta."
Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen
nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä
ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.
Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta,
seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja
huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja
joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun
muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain
keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka
seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon
kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se
tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he
sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista
päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän
sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään
-- eikä kukaan -- vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.
Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen
edessänsä.
Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä.
Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset
kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen
ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se
kevytmielinen vaimo, jota valitat!"
Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua.
Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi
muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren
näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin.
Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin
ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle
pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet
entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti
luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen
toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin
hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä
järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa -- ja niin he
suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy
kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei
suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten
hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!
Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat
kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!"
Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri
varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa
alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät
keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen
kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.
Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten
päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä
miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.
Yö -- minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan
asetettua -- oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat
siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi
kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin
mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä
tapahtumia.
Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin -- aina
selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä -- ei se kuitenkaan ollut niin
synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja
huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois.
Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he
riemuitsivat ylen ihastuneina.
He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin
haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan
olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja
suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja
aurinkona.
Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi
sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa
itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin
nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin -- semmoinen
pieni vaimon nuppunen kuin hän oli -- ylenkatsetta kaikkia maallisia
turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut
mitään outoa; -- mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas
nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas,
saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa
lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.
He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa
sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi
mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa
hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen
luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän
vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti
tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi
-- sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän
--; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja,
vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa,
jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä;
kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina
päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja
vallan välttämätön iltojen ilostaja; -- kaiken tämän toivat keijukaiset
näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat
kaikki rukoilevin silmin ajuriin -- muutamat kätkeytyivät hyväillen
Pirkon hameen poimuihin -- ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo,
joka on pettänyt sinut?"
Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön
kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä
lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat
alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan
Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria,
vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan
häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä
hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.
Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti,
aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli
istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen
sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen
sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä.
Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä,
paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.
Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei
tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei
niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja
hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli
ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli
mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut
aavistanutkaan tällaista vuoden loppua!
Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän
erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin
ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä
myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan
kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja
nauhoilla.
Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka
puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse.
Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.
"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka
voitte tänään?"
"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen
päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin!
Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?"
"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää
huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat
tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä."
Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat
miehet sisään.
"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri.
"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin."
Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle.
Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska
hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän
koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.
"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi
Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja
kuollut!"
Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa
uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.
"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä."
Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi
mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti
ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen
päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän
katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.
"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei
siellä ole -- ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."
Ajuri kääntyi äkisti häneen.
"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe
mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun -- jonkun kahakan.
Häh?"
Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi
ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin
läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa
ajurista totuuden ilmi.
"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä
minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä
kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti.
Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada
tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä
käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen
kanssansa enää tekemistä!"
"Hm! -- Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton
tarttuen tuoliin.
Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja
kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.
"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun
vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti --"
"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.
"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella
häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut
näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään
sitä teidän sijastanne."
"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton.
"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."
"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä
huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan
vaimoni!" -- hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla
rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan
päätöksen -- "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja
kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun
rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on
päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi
sitä muuttaa."
Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen
yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri
oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli
semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo
ja kunnioitettava henki voi antaa.
"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa
on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole
teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin
pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen
isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut
elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta
luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin
kuin minä!"
Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:
"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että
hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu
tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja
omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin
kävikin niin, että nain hänet."
"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.
"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi
tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut -- nyt vasta sen oikein näen --
kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."
"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä,
huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin
mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"
"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän
ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua
ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi
uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään
polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!"
Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi
hiljaisemmalla äänellä:
"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin
kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta
ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut
ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan
piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä
seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen
luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla
hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen
ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä?
En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa
etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!"
Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.
Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta,
jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon
anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi
parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on
puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin
nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole
epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö
parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin
uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!"
"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin
liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta
epäluuloilleni."
Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes
teeskennellyt rakastavansa _häntä_.
"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän
saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on
koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen
tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut,
kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on!
Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä -- yksin."
"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen,
mitä on tapahtunut?"
"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja
paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet
onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta
salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet
tehdä."
"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa.
"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?"
Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin
kaislaa.
"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko
selkeästi?"
"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton.
"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?"
"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte."
"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla -- koko yön", virkkoi
ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni,
suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen
elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka
tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin
totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset."
Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!
"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan
suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja --
joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli
kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty.
Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt
miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan
petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella
häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton,
jos totuutta on maan päällä!"
"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan.
"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden
monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen
tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä
rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua.
Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen
elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä.
Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa,
katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä
en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne
tänä päivänä -- me aioimme viettää tämän päivän yhdessä -- ottakoot he
hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän
siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja
puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen -- kenties jo
hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani
muutamassa tunnissa -- niin hän on näkevä, että minä olen häntä
muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen
loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja
mennyttä!"
"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen
kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä
tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä
puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"
Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut
liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä
luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille
niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella
vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli
hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!
"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet
hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta
olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei
auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."
"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä
pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään
kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"
"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.
"Aivan selvästi!"
"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"
"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton
noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova,
että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani
unohtaa sitä."
"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan
teille onnea!"
"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en
sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin
sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi,
senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua
kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"
Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti
niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina;
sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies
lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä
kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.
Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta
usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä,
kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin
sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että
Tilly aivan pelästyi.
"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan
kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."
"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä
pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen
mennyt vanhaan kotiini?"
"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin
ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen.
"Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja
tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi,
voi, voi!"
Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen
ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä),
että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun
taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi
kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä
näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi
hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti
hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja
päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti
koituvan suuri lievitys.
"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!"
"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran
kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies
tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "_Minä_ en huoli siitä, mitä
he juoruavat. _Minä_ en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa,
mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan
heidän panettelustaan!"
Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin
lapsi olisi hyväillyt nukkeansa.
"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän
pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut
olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja
olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb
oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en
tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani
mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle
totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! -- Tahdotteko olla
läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En
tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta,
enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta
parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin
seuraukset ansioni mukaan!"
"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!"
suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän
eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit
tehnyt. He olivat väärässä."
Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.
"He olivat väärässä", sanoi hän.
"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille.
Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! _Häntäkö_ voitaisiin moittia
jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen
hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!"
Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui
toisella puolella.
"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin
luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään,
isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän.
Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta
ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!"
"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka
mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi!
Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani."
"Tunnustusko, isä?"
"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja
kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta,
osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan."