Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa
ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi
ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin
pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni
perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen
hellään tuntoonsa.
Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja
jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan
olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.
Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja
yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen
olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli
kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin
yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko
kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon,
vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.
Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja
sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta
hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli
hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle!
Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne
vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän
antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi
mies.
Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä
ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin
kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet
ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet
haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa
hurjaa melua ja kammottavia ääniä.
Hän oli _nuorempi_ mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka
ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä
muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin
onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!
Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska
ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen
viereensä -- suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään -- ja
pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta
kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.
Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen
täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei
ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin
se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi,
kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä
mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa
ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat
alas.
Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin
oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista
avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut
vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä
sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli
nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti
hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista
keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu
läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle
kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät
siteet olivat revityt.
Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän
olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman
korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa
vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.
Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla
askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi.
Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava
niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi
hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi
hänet rajattomalla voimalla.
Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan
muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti
veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi
raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti
kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt
hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn
hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja
huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"
Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo
ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa,
Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"
Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki
valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.
Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria
niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko
oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa.
Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen
äänensä -- millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen
asumuksessa! -- saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja
herätti sen eloon ja toimintaan.
Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja
pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan
ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.
Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen
edessänsä.
"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka
ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi,
joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka
sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."
"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"
"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan
sirkkaa!"
"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti
aina onnea -- tähän hetkeen saakka."
"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja
leikillinen!" lausui ääni.
"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä
rakastanut", vastasi ajuri.