May, kun kuuli nimeänsä mainittavan, tuli hänen luoksensa ja otti häntä
kädestä. Sokea tyttö kääntyi kiireesti häneen päin ja piti häntä
molemmista käsistä.
"Katso, rakas, armas ystäväni!" lausui Bertha. "Lue kauniilla
silmilläsi minun kasvojani ja sano, onko niihin totuus piirrettynä."
"On, armas Berthani!"
Sokea tyttö kohotti nyt kalpeat kasvonsa, joita pitkin kyyneleet
viljalti vierivät, häneen päin ja lausui:
"Sielussani ei ole muuta toivoa eikä ajatusta, hyvä, armas Mayni, kuin
että sinä tulisit onnelliseksi! Sielussani ei ole kestävämpää
kiitollista muistoa kuin se syvä muisto, jonka sinun osoittamasi hyvyys
on siihen painanut, kun sinä et ole unohtanut sokeaa Berthaasi, vaikka
maailma on tarjonnut sinulle yllinkyllin kauneutta ja muuta nähtävää
ihailtavaksi, vaan ystävällisesti muistanut häntä -- aina meidän
molempain lapsuudesta saakka tahi niin kauan kuin minä olen ollut lapsi
niinkuin ainoastaan sokea voi olla! Seuratkoon siunaus sinua! Olkoon
sinun onnellinen elämänpolkusi valoisa! Ei senvuoksi vähemmin, armas
Mayni" -- hän veti Mayn likemmäksi itseänsä -- "ei senvuoksi vähemmin,
että, kun tänään kuulin sinun tulevan hänen vaimoksensa, sydämeni oli
pakahtumaisillaan! Isä, May, Pirkko! antakaa minulle anteeksi,
että niin on; hän on niin paljon, paljon tehnyt minulle hyvää
lievittääksensä minun vaikeata, synkkää elämääni; ja uskokaa minua, kun
otan taivaan todistajakseni, vaikka nyt itken -- etten voi toivoa
hänelle parempaa vaimoa, joka hänen hyvyytensä paremmin ansaitsisi kuin
May."
Puhuessansa hän oli päästänyt May Fieldingin käden irti ja seisoi
rukoilevassa asennossa hänen edessänsä. Hänen päänsä painui alemmaksi
ja alemmaksi hänen tehdessänsä tätä odottamatonta tunnustusta, ja hän
vaipui viimein ystävänsä jalkoihin ja kätki sokeat kasvonsa hänen
hameensa helmoihin.
"Hyvä Jumala!" huudahti isä, jolle totuus yhtäkkiä selvisi, "minä olen
pettänyt häntä aina kehdosta saakka, särkeäkseni viimein hänen
sydämensä!"
Oli kaikille onneksi, että Pirkko, päivänpaisteinen, ystävällinen,
toimelias, pieni Pirkko -- sillä semmoinen hän oli, mitä vikoja hänessä
sitten lieneekin ollut ja kuinka suuresti te ennen pitkää häntä
ruvennettekin vihaamaan -- ja se oli kaikille onneksi, että hän oli
saapuvilla; sillä vaikea on sanoa kuinka asia olisi päättynyt ilman
häntä. Mutta Pirkko sanoi toinnuttuansa, ennenkuin May tahi Kaleb
hiiskuivat sanaakaan:
"Tule, tule, armas Berthani! tule pois minun kanssani! Anna hänelle
käsivartesi, May. Kas niin! kuinka rauhoittunut hän jo on, katsokaa.
Kuinka hyvä, että hän seuraa meitä", puhui iloinen, pieni vaimo
suudellen Berthaa otsalle. "Tule pois, rakas Berthani! Tule, ja sinun
hyvä isäsi seuraa sinua; eikö niin, Kaleb? kyllä varmaan!"
Niin, niin! hän oli kelpo pieni Pirkko semmoisissa asioissa, ja kova
piti oleman luonto, joka ei sulanut hänen vaikutuksestaan. Kun hän oli
vienyt pois Kaleb paran ja Berthan, jotta he saisivat lohduttaa ja
rauhoittaa toisiansa, niinkuin hän tiesi ainoastaan heidän itse
osaavan, niin hän tuli heti juosten takaisin -- ihanana kuin kevään
kukkanen, sanotaan, mutta minä sanon ihanampana -- vartioimaan tuota
pientä pöyhkeilevää mahtimiestä, joka oli puettuna myssyyn ja
hansikkaihin -- ja estämään jumalanluomaa vanhaa rouvaa tekemästä uusia
havaintoja.
"Anna minulle poikasi, Tilly", sanoi hän nostaen tuolin lähemmäksi
takkaa, "ja sillä aikaa kun minä pitelen sitä sylissäni, suvaitsee
rouva Fielding kenties neuvoa minulle vähän oikeata lastenhoitoa ja
antaa minulle tuhansia tietoja, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva Fielding?"
Saksalainen jättiläinen, joka kansantarinan mukaan tuhmuudessaan
viilsi itseensä kuolettavan haavan yrittäessään muuatta
silmänkääntäjäntemppua, johon hänen päävihollisensa oli yllyttänyt
häntä suurusta syödessä -- ei mennyt puoleksikaan niin kernaasti
hänelle viritettyyn paulaan kuin vanha rouva tähän sievään ansaan.
Tackletonin poistuminen ja vielä lisäksi se seikka, että kaksi tahi
kolme ihmistä oli syrjässä puhutellut toisiansa, jättäen hänet
pariksi minuutiksi yksiksensä, se oli kyllin suuri loukkaus hänen
arvolleen ja saattoi hänet neljänkolmatta tunnin ajan valittamaan
indigo-sinivärikaupan ihmeellisiä vaiheita. Mutta nuoren äidin
osoittama sopiva kunnioitus rouvan kokemusta kohtaan oli niin
houkutteleva, että hän hetken kursailtuansa alkoi hyvin mielellänsä
neuvoa Pirkkoa ja istuen suorana kuin seiväs veitikkamaisen Pirkon
edessä piti tunnin kestävän luennon pettämättömistä kotilääkkeistä ja
resepteistä, jotka, jos niitä olisi todella käytetty, varmaan olisivat
tuottaneet tuhon nuorelle Peerybinglelle, vaikka hän olisikin ollut
pikku Simson.
Ajan kuluksi neuloi Pirkko vähäsen -- hänellä oli kaikki neulomatarpeet
hameensa taskussa; miten se oli mahdollista, sitä en ollenkaan ymmärrä
-- sitten hän hyssytteli lasta ja neuloi taas; sitten hän hetken
kuiskutteli Mayn kanssa, sillä aikaa kun vanha rouva uinaili. Siten
hän, tapansa mukaan pientä puuhaa pitäen, sai illan kulumaan aivan
nopeasti. Kun pimeä tuli, niin hän kohensi valkeata, sillä
juhlallisesti oli säädetty, että hän pitäisi huolen kaikista Berthan
talousaskareista näinä seurailtoina, nosti teepöydän esille, laski alas
ikkunaverhon ja sytytti kynttilän. Sitten hän soitti hetken harppua,
jonka Kaleb oli hankkinut Berthalle, ja hän soitti kauniisti, sillä
luonto oli suonut hänelle hienon korvan yhtä hyvin soittoa kuin
kalliita kiviä varten, jos viimemainittuja vain olisi ollut korviin
ripustaa. Niin tuli teenjuonnin aika ja Tackleton palasi takaisin
juomaan kuppinsa ja viettämään iltaansa.
Kaleb ja Bertha olivat tulleet jo ennen, ja Kaleb istui iltatyössään.
Mutta hän raukka ei saanutkaan mitään aikaan, kun yhä vain suri ja
soimasi itseään tyttärensä tähden. Liikuttavaa oli nähdä kuinka hän
istui jouten työtuolillansa katsoen surullisesti Berthaa, ja hänen
silmänsä kysyivät aina: "Olenko minä pettänyt häntä kehdosta saakka
särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"
Kun oli jo myöhäinen ja tee oli juotu, ja Pirkko pessyt teekupit;
sanalla sanoen -- se on, näet, nyt sanottava eikä auta toistaiseksi
jättäminen -- kun aika lähestyi, jolloin ajuria odotettiin, muuttui
Pirkon käytös jälleen, joka kerta kun rattaiden jyrinää kuului ulkoa.
Hän kalpeni ja punastui vuorotellen ja oli kovin rauhaton. Ei niinkuin
hyvät vaimot kuullessansa miehensä lähestyvän. Ei, ei, ei; se oli ihan
toisenlaista rauhattomuutta.
Rattaiden jyrinää, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa alkoi kuulua ja
kuului yhä likempää. Harmin käpälä raapi ovea.
"Kenen astunta se on?" huudahti Bertha hypähtäen ylös.
"Kenen astunta?" vastasi ajuri astuessaan sisään, ruskeat kasvot
punoittaen kuin puolukat kylmästä yöilmasta. "Minun!"
"Mutta nepä toiset askeleet", sanoi Bertha, "miehen askeleet
takananne? --"
"Häntä ei saa petetyksi", virkkoi ajuri nauraen. "Astukaa sisään,
herra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!"
Kun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra
sisään.
"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut",
lausui ajuri. "Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme."
"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle."
"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia", lausui Juho.
"Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat
todella tarpeeseen. -- Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki
tyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!"
Annettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän
keuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: "Hän ei
pyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä
äänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa
ovat helposti täytetyt."
Bertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun
tämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä
kertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella
huolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden
vieraan suhteen.
Ajuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut
pieneen vaimoonsa.
"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!" lausui ajuri syleillen
häntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, "ja
kuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!" Hän osoitti
vanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. "Hän on --
ha-ha-ha! -- kovin ihastunut sinuun!" sanoi ajuri. "Koko matkalla hän
ei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä
senvuoksi!"
"Minä toivon hänelle paremman ihastuttajan, Juho", vastasi Pirkko
katsoen levottomasti ympäri huonetta ja Tackletonia erittäin.
"Paremman ihastuttajan!" huudahti Juho iloissaan. "Parempaa ei ole. Kas
niin! pois päällystakki ja villahuivi! hupainen puolitunti valkean
ääressä! Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva! Pelaammeko marjaasia yhdessä,
te ja minä? Hyvä, hyvä! Kortit ja pöytä, Pirkko! Ja lasi olutta, jos
sitä vielä on jäljellä, vaimoni!"
Hänen kortinlyöntiehdotuksensa oli tarkoitettu vanhalle rouvalle, joka
suostui siihen armollisen mielellään, ja pian he olivat täydessä
toimessa. Ensimältä katseli ajuri hymyillen ympärillensä, kutsui
silloin tällöin Pirkkoa katsomaan korttejansa ja neuvomaan.
Mutta kun hänen vastapelaajansa oli sangen tarkka sekä satunnaisesti
halukas panemaan peliin enemmän huolta kuin hänelle olisi ollut
luvallista, oli samanlainen huolellisuus hänenkin puoleltansa
tarpeeseen, niin ettei hänen huomionsa muualle riittänyt. Vähitellen
hän kiintyi peliinsä niin, ettei miettinyt mitään muuta, kunnes käsi
laskeutui hänen olkapäällensä ja muistutti Tackletonin olevan läsnä.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä -- mutta sananen vain, nyt
heti!"
"Minun tulee jakaa kortit", vastasi ajuri. "Peli on pian lopussa."
"Niin on", sanoi Tackleton. "Tulkaa nyt!"
Tackletonin kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka pakotti ajurin
nousemaan heti ja kysymään kiireesti, mitä oli tekeillä.
"Hst! Juho Peerybingle!" lausui Tackleton. "Minun on paha mieleni. Olen
pelännyt sitä. Olen epäillyt alusta alkaen."
"Mikä nyt?" kysyi ajuri pelästyen.
"Hst! Saatte nähdä, jos seuraatte minua."
Ajuri seurasi häntä sanaakaan hiiskumatta. He menivät pihan poikki.
Ulkona välkkyivät tähdet, ja he tulivat pienestä sivuovesta Tackletonin
omaan työhuoneeseen, jonka ikkuna antoi aittaan, joka oli lukittu
yöksi. Työhuoneessa oli pimeä, mutta pitkässä, soikeassa aitassa paloi
lamppu ja valaisi ikkunaa.
"Malttakaahan hetkinen!" lausui Tackleton. "Luuletteko sietävänne
katsoa tuosta ikkunasta?"
"Miksen?" kysyi ajuri.
"Vielä silmänräpäys", virkkoi Tackleton. "Älkää tehkö väkivaltaa. Se ei
auttaisi, vaan tuottaisi kenties onnettomuutta. Te olette voimakas mies
ja tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa."
Ajuri katsahti häneen ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin käärme
olisi häntä pistänyt. Mutta samassa hän olikin ikkunan vieressä, ja hän
näki --
Voi varjoa takan ääressä! Voi totta puhuvaa sirkkaa! Voi uskotonta
vaimoa!
Ajuri näki vaimonsa vanhan miehen seurassa; mutta mies ei enää
ollutkaan vanha, vaan nuori ja pulska; kädessä hänellä oli petollinen
valkoinen tukka, joka oli hankkinut hänelle pääsyn ajurin yksinäiseen
onnettomaan kotiin. Ajuri näki Pirkon kuuntelevan vieraan puhetta ja
kääntävän päätänsä, kuiskuttaaksensa hänelle korvaan. Vieraan käsivarsi
kiertyi Pirkon vyötärölle, kun he hitaasti kävelivät ovea kohden, josta
olivat astuneet sisään. Ajuri näki heidän seisahtuvan, näki Pirkon
kääntyvän ja -- kasvot, rakkaat kasvot miestänsä kohden -- omin käsin
silittelevän valkoisia kiharoita vieraan otsalla, nauraen miehensä
luottavaa ja herkkäuskoista luontoa.
Ensin puristi ajuri vahvaa nyrkkiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
murskata jalopeuran kuoliaaksi. Mutta hän hillitsi taas kätensä ja
peitti sillä Tackletonin silmät (sillä hän rakasti Pirkkoa vieläkin),
ja sitten kun molemmat olivat menneet, hän vaipui maahan -- voimatonna
kuin lapsi.
Hän oli jo tamineissaan ja kääriytyneenä leukaan asti ja hoiti
hevostaan ja myttyjä, kun Pirkko palasi Kalebin huoneeseen, valmiina
lähtemään.
"Nyt, Juhoseni! Hyvää yötä, May! Hyvää yötä, Bertha!"
Saattoiko Pirkko suudella heitä? Saattoiko hän olla ystävällinen ja
iloinen ottaessaan jäähyväisiä? Saattoiko hän punastumatta kääntää
kasvonsa heihin päin? Saattoi! Tackleton katseli häntä tarkasti; hän
teki niin, teki kaikki.
Tilly hyssytteli lasta, kävellen edestakaisin Tackletonin edessä,
unisesti matkien kymmeniä kertoja:
"Olivatko sydämet pakahtumaisillaan, kun kuulivat heidän tulevan
toisten vaimoiksi; ja ovatko isät pettäneet kehdosta saakka
särkeäksensä viimein sydämet?"
"Tilly, anna lapsi nyt minulle. Hyvää yötä, herra Tackleton. Missä
kummassa Juho on?"
"Hän aikoo kävellä hevosen vieressä", lausui Tackleton, joka saattoi
Pirkon kärryihin.
"Rakas Juhoseni. Kävellä? Yöllä?"
Juho nyökäytti myöntymyksen merkiksi. Vieras ja pieni lapsenhoitajatar
istuivat paikoillensa, ja vanha hevonen lähti liikkeelle. Harmi,
mistään tietämätön Harmi, juoksenteli edellä ja takana ja kärryjen
ympärillä ja haukkui iloisesti ja riemuiten kuin ennenkin.
Tackletoninkin mentyä saattamaan Mayta ja hänen äitiänsä kotiin istui
Kaleb raukka takan ääressä tyttärensä vieressä, huolestuneena ja
murheellisena katsoen häntä ja surullisesti kertoen: "Olenko pettänyt
häntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"
Lelut, jotka pojan tähden oli otettu esiin ja pantu käymään, olivat jo
aikoja sitten seisahtuneet. Hämärässä hiljaisuudessa olisi voinut
luulla, että järkähtämättömän levolliset nuket, vauhkot avosilmäiset ja
korskuvat hevoset, vanhat herrat, jotka olivat vaipuneet puoleksi
polvillensa oviensa eteen, töllistelevät pähkinänsärkijät ja itse
eläimetkin, jotka olivat parittain matkalla arkkiin ikäänkuin
koulutytöt -- olisi voinut luulla, että ne yhtäkkiä olivat jäykistyneet
liikkumattomiksi pelkästä hämmästyksestä, koska muka Pirkon oli
huomattu olevan petollinen ja Tackletonin rakastettava missä oloissa
tahansa.