Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken
yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan -- ja Jumala siunatkoon
heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon
satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä
maailmassa! -- Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan
yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut
pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle
kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun
juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet
särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla
pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan
kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä
tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli
kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan
pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se
sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut
alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan
huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita
poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja --
muuttaneet nurmen alle nukkumaan.
Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä;
mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa
taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle
eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä
oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän,
äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja
sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.
Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä
rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli
suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi,
että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan
ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että
huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei
tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja
alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset
harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä.
Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä
hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet
tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija,
joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän
elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan
kiitollisuudesta.
Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran
aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran
kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin
sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen
päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden
siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin
mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa
seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä
näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä --
ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti
antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja
kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.
Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa
työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja
ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja
puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia
täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita
alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille
nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten
nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin
voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat
täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea
aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden
tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä
koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista
asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa
maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä
lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein
käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan
tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni
ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä
tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti
vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä
suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen
heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa
oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla
oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin
paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.
Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin
näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa
kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen
yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka
hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean
pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin
arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka
vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten
sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain
pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät
mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta
soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä,
miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia
llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta
langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää
edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei
kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen
pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin
hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua
jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen
keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut
vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina
valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta
ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista
inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi
ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa.
Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan
luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja
naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan
suorittavat.
Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä
työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä
kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.
Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva
olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle,
näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä
ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi
keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä
minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän
olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja
taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin;
vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin
olleet yhtä viatonta laatua.
"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen,
kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär.
"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen
vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun
piikkotakkinsa kuivamaan.
"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!"
"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein
uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle."
Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille,
isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"
"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan
minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin.
"Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa
kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun
kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä
mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin
oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta
käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."
Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!
"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin
selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän
seurassanne. Sininen takki!" --
"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.
"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat
kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän
taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" --
"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.
"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä
kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu
naurussa -- ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja
kaunis!"
"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.
"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten
häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! --
olen saanut teistä selon, näettekös!"
Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka
istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän
oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut
tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan
tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut
koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää
käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.
Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen
osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä,
tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan
pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta
oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä
olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa
olivat.
"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin,
työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi
pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että
huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi
portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni,
että minä petyn ja sekaannun alinomaa."
"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?"
"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt,
Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?"
Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin
pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn -- joka teki hänet aivan
samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden
yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti
väsyksissä -- ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa
kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa
huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin
kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.
"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton,
pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa."
Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua
laulunlahjaa, ei alunkaan.
"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte.
Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen
samalla kertaa molempiin joutaa."
"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää",
kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen
puhuvan totta, etkö luulisikin?"
Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei
tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta
kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo
laulaa, mikä saapi hänet siihen?"
"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi,
armollista!"
"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha
hymyhuulin.
"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen
heikkomielinen!"
Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa -- en voi
varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö -- siihen, että
tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi
Tackleton äreällä tavallaan.
"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa
minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman,
jos voisitte!"
"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän
vähääkään."
Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän
aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin
laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon
rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi
kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:
"Mikä nyt on?"
"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin
sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko --
punainenko aurinko, isä?"
"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen
surullisesti isäntäänsä.
"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään
loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa
kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja
kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!"
"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä
pakkoröijyä ja köysiä. Pian!"
Tyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan
eteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä
(luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään,
joka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi
saanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi
hengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta
hänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin
luulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi
olisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa
pikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen
viattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi
päivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi.
"Bertha", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä,
"tule tänne."
"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa
minua!" vastasi hän.
"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?"
"Niinkuin tahdotte", vastasi hän kiireesti.
Kuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa
kirkastui!
"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine -- mikä sen nimi taas
onkaan -- tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi
teitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?" sanoi
Tackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle.
"Niin", sanoi Bertha, "tänä päivänä se on."
"Niinpä minäkin luulen!" lausui Tackleton. "Tahtoisin olla läsnä tänä
iltana."
"Kuuletkos, isä!" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan.
"Kuulen, kuulen", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä,
"mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani."
"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May
Fieldingin seuraan", lausui Tackleton. "Minä aion naida Mayn."
"Naida!" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan.
"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua
ymmärtävän", mutisi Tackleton. "Niin, Bertha, naida! kirkot, papit,
lukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit,
vihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo
hullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?"
"Tiedän kyllä", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. "Ymmärrän."
"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan", murisi Tackleton. "Noh,
sentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen
äitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän
lampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?"
"Odotamme", vastasi Bertha.
Hän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä
käsin, syvissä ajatuksissa.
"Tuskin uskon sitä", sanoi Tackleton häneen katsoen, "sillä sinä näytät
jo unohtaneen kaikki, Kaleb!"
"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä", mietti Kaleb; "Herra!"
"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut."
"_Hän_ ei koskaan unohda", vastasi Kaleb; "eikä ole paljon semmoista,
mitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka."
"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina", sanoi lelukauppias
surkutellen. "Voi mies parkaa!"
Sanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff &
Tackleton tiehensä.
Bertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin
Tackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo
paennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti
päätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut
kärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät
puhjenneet sanoiksi.
Vasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin
vaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan,
lähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: "Isä!
olen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä
rakkaita silmiäni."
"Tässä ne ovat", sanoi Kaleb, "aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin
minun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi
sinulle tekemän, kultaseni?"
"Katsoa ympäri huonetta, isä?"
"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!"
"Kertokaa minulle miltä se näyttää."
"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta,
mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa,
lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen
aivan ihanaksi."
Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta
muutoin -- kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa
töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.
"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa
takissanne", lausui Bertha koskien häneen.
"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin."
"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin
kaunis?"
"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. -- Ja niin hän todella
olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata
mielikuvitustaan.
"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin
minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni
kuunnellut. Hänen vartalonsa --"
"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea", sanoi Kaleb. "Ja hänen
silmänsä!" --
Hän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen
kaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi
hyvin käsitti.
Hän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa
hyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa
ja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa.
"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy
kuulemaan hänestä puhuttavan. -- Eikö niin, en koskaan?" lausui tyttö
vireästi.
"Et koskaan", vastasi Kaleb. "Ja täydellä syyllä."
"Oi, kuinka suurella syyllä!" huudahti sokea tyttö sellaisella
hartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin
puhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan,
ikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa.
"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä", sanoi Bertha, "monta,
monta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja
rehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa
kylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta
kasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista."
"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", lisäsi Kaleb hiljaisella
epätoivolla.
"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", toisti tyttö. "Hän on
Mayta vähän vanhempi, isä?"
"On", vastasi Kaleb vastahakoisesti. "Hän on Mayta vähän vanhempi.
Mutta ei se tee mitään."
"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen
murheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja
kärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina
väsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua
hänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä;
rukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon
olisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö
May kaiken tämän, isä?"
"Tekee varmaan", vastasi Kaleb.
"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!" huudahti
sokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin
olkaan ja itki -- itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä
hän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen.
Sillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä
pikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään
lähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon,
kului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi
suuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti
sittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä
erissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin
puetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan
puuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi
koko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen
viittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin
ajan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja
ankarasti parkuvana, saadaksensa -- minä esitän paremmin ajatukseni,
jos kerran sallitte minun puhua -- pienen einepalan. Sen jälkeen tuli
taas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan
pukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja
siinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli
niin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa
hänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen
kissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta
vähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas
heränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn
yhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin,
ja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha
hevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän
kuin yhden päivän täydet tierahat -- ja kaukana sumuisessa etäisyydessä
nähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään
matkaan omin luvin.
Jos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami
pääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan
Juhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen
nostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa
sanoen: "Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!" Jos on ollenkaan
luvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa
neiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin,
niin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä
tapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe
merkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa
sopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon
aprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan.
"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan -- ja
olutpullot?" kysyi Pirkko. "Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla
palaaminen."
"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi", vastasi ajuri, "kun puhut
palaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli
aikani."
"Olen siitä pahoillani, Juho", sanoi Pirkko aivan levotonna, "mutta
todellakaan en osaa ajatella -- en millään tavoin tahtoisi tulla
Berthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta.
Ptruu!"
Viimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut
millänsäkään.
"Voi, sano ptruu, Juho!" lausui Peerybinglen matami. "Pyydän sinua!"
"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita
jälkeeni", sanoi Juho. "Tässä on kori tallella."
"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti
vastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä
olen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta,
lammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen
joka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet
iltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään,
ettemme enää voisi olla niin onnellisia."
"Se oli sievä, ystävällinen ajatus", virkkoi ajuri, "ja siitä
kunnioitan sinua, vaimoseni."
"Rakas Juho", vastasi punastuen Pirkko, "älä puhu minun
kunnioittamisestani! Hyvä Jumala!"
"Kuulepas" -- alkoi ajuri. "Vanha herra" --
Pirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä.
"Se on kummallinen mies", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin
tietä. "En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele
hänestä mitään pahaa."
"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä -- siitä olen varma, ei
vähintäkään."
"Niin", virkkoi ajuri. "Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä,
sillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on
ruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti."
"Ihmeellistä kyllä", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä.
"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta", lausui Juho, "maksaa
kuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan
ainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua
jo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli
paljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän
kyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua
tekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas
takaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti
olevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä
kotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan
toisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta
lupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. -- Hän nukkuikin
todella aika hyvin viime kerralla! -- Pirkko! mitä mietit?"
"Mitä mietin, Juho? Minä -- minä kuuntelin sinun puhettasi."
"No, se oli hyvä!" lausui rehellinen ajuri, "pelkäsin sinuun
katsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta
miettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma."
Pirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta
eipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen
kärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista,
vaikkei sitten muuta kuin "kuinka voitte!" -- ja todella usein ei ollut
muuta -- mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen,
tarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä
keuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä
seurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella,
ja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista.
Harmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin
kymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen
kaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka
nähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja
heiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta
lähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se
poikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin
ja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti
kaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka
kapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi
aina joku: "Se, se, tule tänne Harmi!" ja samassa tuli se joku ulos,
kaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho
Peerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa.
Kärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja
antamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut
ikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset
niitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti
muistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se
kaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin
vietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta
ja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin
keskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa
lyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten
viisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti
suuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli
sangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin.
Minä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan
häneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta
ajuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän
tiesi, ettei tämä siitä huolinut -- mutta kenties se kuitenkin oli
hänen mieleensäkin.
Todellakin kului matka jotensakin hitaasti kylmässä, kosteassa
tammikuun ilmassa. Mutta kuka semmoisista turhista huoli? Ei Pirkko
ainakaan. Ei Tilly Slowboykaan; sillä hänestä oli kärryissä ajaminen,
millä ehdolla tahansa, suurin inhimillinen onni ja maallisten
toiveitten kaunein huippu. Ei poikakaan, vakuutan minä, sillä
kapalolapsen luonto ei salli lämpimämpää eikä sikeämpää unta, vaikka
sen kyky siinä kohden onkin suuri, kuin mitä siunattu nuori Peerybingle
nautti tällä matkalla.
Ette olisi nähneet kauaksi sumussa; mutta kuitenkin olisitte nähneet
paljon, hyvin paljon! Ihmeteltävä on kuinka paljon voi nähdä
sakeammassakin sumussa kuin tässä, kun vain vaivautuu katsomaan. Niin
esimerkiksi oli vallan hauskaa katsella keijukaisten kehiä kulossa ja
repaleisia huurretäpliä varjoisissa paikoissa, pensasaitain ja puitten
alla; tarkastella niitä odottamattomia muotoja, jommoisina puut
vilahtelivat, sukeltaen esiin sumusta ja taasen kadoten. Pensasaidat
olivat alastomat, ja tuuli heilutti kellastuneita kukkaseppeleitä,
mutta ei siinä ollut mitään alakuloista. Sitä katsoi mielellään, sillä
se teki takkavalkean nykyisin lämpimämmäksi ja muutti tulevan kesän jo
toivossa viheriämmäksi. Virta näytti kolealta, mutta se liikkui, ja
liikkui nopeastikin; se oli jo toista. Kanava oli jotensakin hidas ja
kuoleutunut; minkäpä sille taisi. Se jäätyi sitä pikemmin, kun oikeat
talvipakkaset tulivat, ja jäällä kävi luisteleminen, ja vanhat raskaat
veneet, jäätyneinä rannalle, saivat päiväkaudet tuprutella ruostuneita
rautapiippujansa, ja siihen niillä oli kyllin aikaa.
Eräässä paikassa poltettiin suurta risuläjää; ja he katsoivat valkeaa,
joka näytti kelmeältä keskellä päivää ja jonka punaiset liekit
häilyivät sinne tänne sumussa. Mutta viimein neiti Slowboy rupesi
rykimään, sanoen savun menevän sieraimiinsa -- hän saattoi kuitenkin
rykiä ilman pienintäkään syytä -- ja herätti lapsen, joka ei tahtonut
jälleen rauhoittua. Mutta Harmi, joka oli lähes virstan edellä muista,
oli jo juossut kaupungin ensimäisten huoneitten ohi ja kääntynyt sille
kadulle, jonka varrella Kaleb ja hänen tyttärensä asuivat, ja paljoa
ennen kuin toiset ehtivät perille, seisoivat Harmi ja sokea tyttö
ulkona valmiina tervehtiäksensä heitä. Harmi, olkoon tässä sanottu,
käyttäytyi Berthan seurassa ollessaan erittäin hienotuntoisesti, niin
että olisi luullut sen varmaan tietävän, että tyttö oli sokea. Se ei
koskaan yrittänyt häneen katsomalla saada häntä huomaamaan, niinkuin se
usein menetteli toisten suhteen, vaan huomautti Berthaa koskemalla.
Mitä se ennen oli tullut tuntemaan sokeista ihmisistä tahi sokeista
koirista, sitä en tiedä. Sillä ei ollut koskaan ollut sokeaa isäntää;
eikä, minun tietääkseni, herra Harmia, hänen isäänsä, eikä rouva
Harmia, eikä ketään muuta hänen kunnioitettavasta suvustansa isän eikä
äidin puolelta ollut sokeus vaivannut. Kenties se keksi sen itsestään,
mutta ihan varmaan se asian tiesi, ja senvuoksi se piti Berthaa kiinni
hameesta, kunnes Peerybinglen matami ja poika ja neiti Slowboy ja kori
olivat onnellisesti päässeet oven sisäpuolelle.
May Fielding oli jo tullut; ja hänen äitinsä -- pieni juonikas olento,
vanha, äkäisen näköinen rouva, jota sanottiin vartaloltansa kauniiksi,
koska hän oli pysynyt muuttumatta ihankuin sängynjalka, ja joka, koska
hän muinoin oli ollut varakas, taikka luuli voivansa tulla varakkaaksi,
jos vain olisi tapahtunut jotakin, mikä ei koskaan tapahtunut eikä
millään tavoin voinut olla tapahtumaisillansakaan -- mutta se on
samantekevää -- käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja armollisesti. Oli
Gruff ja Tackletonkin siellä, ja hän tahtoi olla ystävällinen, tuntien
olevansa oikealla paikallansa, aivan niinkuin kotonansa, kuin nuori
elävä lohikala Egyptin pyramiidin huipussa.
"May! Armas, vanha ystäväni!" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan.
"Kuinka hauska on taas tavata sinua!"
Hänen "vanha" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin,
ja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät
toisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli
todella kaunis.
Olettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot,
niihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin
kasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja
töin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan
Pirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon
ja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti,
jotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän
olisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava
seikka.
Tackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä
tortunkin -- mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on
kysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi -- ja löytyipä
näiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja "muuta
hyvää", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä,
appelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys,
suuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen
(juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin
potaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle.
Kunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta
oli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti
kevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli
hansikkaatkin. Komea sitä olla pitää -- maksakoon mitä tahansa!
Kaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen
koulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella
puolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti
erotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei
hän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä.
Samoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja,
tirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat
herrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat
erinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin
kuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa
useampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä -- juuri kuin ilon
huumeessa kaikesta mitä näkivät.
Totta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta
vahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan
Tackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä
iloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi
muuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen.
Tackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän
tainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle.
"Ah, May"! sanoi Pirkko, "armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen
kouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas."
"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?" lausui Tackleton.
"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa", virkkoi Pirkko;
"hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin,
Juho?"
"Neljälläkymmenellä", vastasi Juho.
"Kuinka paljolla te lisäätte Mayn ikää, sitä en varmaan tiedä", sanoi
Pirkko nauraen. "Mutta sataa vuotta nuorempi hän tuskin voinee olla
tulevana syntymäpäivänään."
"Ha-ha!" nauroi Tackleton soinnuttomalla äänellä, joka soi kuin
peitetty kulkunen. Ja näytti kuin hän olisi voinut vääntää Pirkolta
niskat nurin olematta siitä millänsäkään.
"Armaani!" lausui Pirkko. "Muistatko kuinka me koulussa lorusimme
tulevista miehistämme. Tuskin tiedänkään kuinka nuori, kuinka kaunis ja
iloinen ja vilkas minun mieheni piti oleman! ja Mayn sitten! -- Oi,
ystäväni! En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun muistelen kuinka
hulluja me olimme."
May näytti tietävän mitä oli tekeminen, sillä hänen kasvonsa
punehtuivat ja kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.
"Jonkun kerran me oikein määräilimme minkälainen piti minkin oleman --
me valitsimme saatavilla olevia nuoria miehiä", kertoi Pirkko. "Kuinka
vähän me tulevaisuudesta tiesimme! Tosin en minä koskaan Juhoa
valinnut; en häntä ajatellutkaan. Ja jos olisin sanonut sinun menevän
naimisiin herra Tackletonin kanssa, niin sinä olisit lyönyt minua.
Etkös olisikin, May?"
Vaikkei May myöntänyt sitä todeksi, ei hän sitä kuitenkaan millään
tavoin kieltänytkään.
Tackleton nauroi -- melkeinpä hirnui, niin kovasti hän nauroi. Nauroi
Juho Peerybinglekin tavallisella hyväluontoisella tavallaan; mutta se
oli vain kuiskausta Tackletonin nauruun verraten.
"Te ette voineet sille mitään. Te ette näet voineet vastustaa meitä",
lausui Tackleton. "Tässä me olemme! Tässä me olemme! Missä ovat teidän
iloiset nuoret sulhonne!"
"Muutamat ovat kuolleet", sanoi Pirkko, "ja muutamat ovat unohtuneet.
Jos muutamat tällä hetkellä seisoisivat tässä, eivät he uskoisi meitä
samoiksi ihmisiksi -- eivät uskoisi silmiänsä eivätkä korviansa, eivät
uskoisi, että me todella voimme heidät unohtaa. Ei, eivät he uskoisi
siitä sanaakaan!"
"Mitä, Pirkko!" huudahti ajuri. "Pieni vaimoni!"
Pirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä
tarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen.
Hänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui
(Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti
kuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan.
Hiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas
Tackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa,
huomasi ja piti muistissa -- saammepa nähdä minkä vuoksi.
May ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti,
maahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi
siitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi
hyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat
tyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin
kauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori
ja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa
vastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan
Jumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen
lapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä
oli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden
kannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin
hän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui
kovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli
kuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos
muutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen
verran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin
rikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka
tyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta,
eikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti
kertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja
nähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja
lapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat;
ja mahdollisimman suurta onnea -- ei rajua, vaan lujaa, kestävää -- hän
toivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten
seuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja
jonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja
tulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan.
Koska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat -- kaikkien
semmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat
tarpeeksi sisällyksettömiä -- kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti
ja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät
yleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa
ylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja
käski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi
matkaansa.
Hän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä.
Hänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän
illalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen
kotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina
alusta aikain.
Kaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta
huolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä
kuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti
nousi ja lähti pöydästä.
"Hyvää iltaa!" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä.
"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!"
"Hyvää iltaa, Juho", vastasi Kaleb.
Näytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä
viittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa
yhtämittaa ja huolellisesti.
"Hyvää iltaa, nuori mies!" lausui ajuri iloisesti kumartuen
suudellaksensa lasta, jonka Tilly Slowboy -- hän askarteli nyt
veitsellä ja kahvelilla -- oli asettanut nukkumaan (ja todella
ollenkaan loukkaamatta) Berthan sängyn nurkkaan. "Hyvää iltaa! Aika on,
luulen ma, tuleva, jolloin sinä, pikku ystäväni, lähdet ulos kylmään ja
jätät vanhan isäsi takan ääreen huvittelemaan piipulla ja
luuvalotaudilla, hä? Missä Pirkko on?"
"Tässä, Juho!" vastasi tämä kavahtaen unelmistansa.
"Tule, tule!" sanoi ajuri taputtaen kovasti käsiänsä. "Missä on
piippuni?"
"Olen aivan unohtanut piipun, Juho."
Unohtanut piipun! Onko kummempaa kuultu! Hän! Unohtanut piipun!
"Minä heti -- minä pistän heti. Se on pian tehty."
Mutta se ei ollut pian tehty. Piippu oli tavallisella paikallaan,
ajurin suuressa taskussa, pienen kukkaron vieressä, jonka Pirkko itse
oli tehnyt ja josta hän oli niin tottunut pistämään piippuun. Mutta
hänen kätensä vapisi niin, että se takertui taskuun (oli se sentään
kyllin pieni helposti päästäksensä sisään ja taasen ulos) ja kopeloi
julmasti. Piipun täyttäminen ja sytyttäminen, joista askareista minä
olen niin suuresti häntä kiittänyt (ehkä sen vielä muistatte), kävi
tällä kertaa taidottomasti alusta loppuun saakka. Koko ajan tirkisteli
Tackleton puoleksi umpinaisella silmällään ilkeästi häneen, ja aina kun
hänen silmänsä kohtasi Pirkon silmän -- tahi tavoitti, sillä totta
puhuen se ei koskaan kohdannut toisen silmää, vaan oli ikäänkuin
pyydys, jolla hän otti kiinni katseita -- lisääntyi Pirkon häiriö aivan
näkyvällä tavalla.
"Voi, mikä kelvoton Pirkko sinä olet tänään!" sanoi Juho. "Luulenpa
melkein tekeväni sen paremmin itse!"
Lausuttuaan nämä ystävälliset sanat hän lähti ulos, ja pian kuultiin
kadulta kärryjen räminää, kun hän, Harmi mukanaan, ajoi vanhalla
hevosella matkoihinsa. Sillä aikaa seisoi uneksiva Kaleb katsoen sokeaa
tytärtänsä yhtä levottomasti kuin ennenkin.
"Bertha!" lausui Kaleb hiljaa. "Mitä on tapahtunut? Muutamassa hetkessä
olet sinä, kultaseni, niin muuttunut -- aamusta alkaen. Sinä vaikenet
ja olet surullinen koko päivän! Mikä sinua vaivaa? Sano minulle!"
"Oi isä, isä!" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. "Minun kovaa,
kovaa kohtaloani!"
Kaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi.
"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut,
Bertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas."
"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja
ystävällinen minulle!"
Kaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein.
"Olla -- olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus;
mutta --"
"Sitä en ole koskaan tuntenut!" huudahti sokea tyttö. "En ole koskaan
sitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin
suonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran
lyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä
sydämessäni" -- hän laski kätensä rinnallensa -- "että tulisin
vakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin
vielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän
kuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla
todenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas
levollinen ja iloinen!"
"Kyllä se taaskin katoaa", lausui Kaleb.
"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!"
sanoi sokea tyttö. "Eihän se suru minua paina!"
Hänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät
tulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä
ymmärtänyt.
"Käske hänet minun luokseni", sanoi Bertha. "En voi olla sitä
sanomatta. Käske hänet minun luokseni, isä!"