Kattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami
kertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami
todistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä
alkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni!
Pienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan
alkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli
vähintäkään sirkuttanut.
Olihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen
päällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin
edessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin
sirkka vasta yhtyi lauluun.
Luonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä
millään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen
olisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta
tässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi
laulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla
ilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan -- niin minä sanon: Vaiti!
Anna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin
sanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on
kerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa
alusta, alkamatta kattilasta?
Näyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt
kattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin
sen syytä.
Peerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen
märkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko
pihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä.
[Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia
anturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.]
Peerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä
hän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle
päässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät
olivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan
tulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän
tuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja
jäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä
puukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa
ja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin
kehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan
puhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on
raskas kantaa.
Paitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään
lailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta
hiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen
kuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen.
Kiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi
heitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin
kuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut
parempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta
"Royal-George" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä
vaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin
onnistui saada se jälleen ylös.
Nyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se
nyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin
edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei
mikään saa minua pakotetuksi.
Mutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa,
taputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen
kattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi
roihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä
hollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen
liikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin
häilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi
kertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä
sillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta,
kukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin
olisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi
nykäissyt häntä jalasta.
Vasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen
allansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies
jälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton,
sillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja
suuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin
hollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on,
että hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon
vaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä
tuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt,
kuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi
ja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja
toisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin,
jonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä
oikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä,
yritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä
tunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja
puhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei
heillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä.
Kuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte
käsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan,
minkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä
henkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän
verran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi
kotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin
verrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli
tulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen
kansi -- niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki -- tanssi jotakin
skotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei
ole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä.
Että kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle
ulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia
ja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi
Peerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä.
Yö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä;
sumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on
päivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä
ei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla,
missä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan,
kostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea
maisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa
on virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä -- vesi ei
ole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän
tulee, tulee, tulee --
Tässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr,
sirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa,
jota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä
paikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos
se siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen
ruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan
luonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka
olikin tarkoittanut.
Kattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä
laimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja
pitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone
kaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän
tähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa,
semmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi
luullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen
ja jälleen hypähtäneen jaloilleen.
Yhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan.
Laulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat
kilvan.
Pieni kaunis kuuntelija -- sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka
vartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta
hän ei ollut lainkaan vastenmielinen) -- sytytti kynttilän ja vilkaisi
heinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen
minuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei
pimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun
mielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi
saanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään
puoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui
paikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa
oikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa
olevansa voitettu.
Se kiihotti yhtä paljon hermoja, kuin jos olisi ollut katsomassa
kilpa-ajoja. Sirr, sirr, sirr! Sirkka oli päässyt virstan verran
edelle. Hum, hum, hum -- m -- m! tulla puhkui kattila kaukana perästä,
hyristen niinkuin suuri hyrrä. Sirr, siri, sirr! sanoi sirkka toisella
puolella nurkkaa. Hum, hum, hum -- m -- m! murisi kattila, tavallansa
pitäen itseänsä urhoollisena -- periytymisestä ei puhettakaan. Sirr,
sirr, sirr! sirkutti sirkka entistään ankarammin. Hum, hum, hum -- m
-- m! lausui kattila harvaverkkaan ja vakavasti. Sirr, sirr, sirr!
huusi sirkka kerrassaan kukistaakseen hänet. Hum, hum, hum -- m -- m!
vastasi kattila, joka ei tahtonut antautua. Viimeinpä he taistelun
temmellyksessä ja häiriössä ja helskeessä ja melskeessä sekaantuivat
niin sikin-sokin toisiinsa, että olisi pitänyt olla terävämpi pää kuin
teillä tai minulla, saadaksensa selville humisiko kattila ja sirkuttiko
sirkka, vai sirkuttiko kattila ja humisiko sirkka, vai molemmatko
humisivat ja molemmatko sirkuttivat. Mutta sitä ei epäilemistäkään,
että molemmat, kattila ja sirkka yhtaikaa, jonkun salaisen yhteisvoiman
vaikutuksesta, minkä itse paraiten tuntenevat, lähettivät hauskan
takkalaulunsa loistavana valonsäteenä ulos ikkunasta kauaksi kadulle.
Ja tämä valo, heijastuen muuatta pimeässä lähestyvää miestä kohti,
selitti hänelle tuossa tuokiossa kaikki tyyni ja huusi: Tervetuloa
kotiin, vanha toveri! tervetuloa, ystäväni!
Kun se oli tehty, kuohui kattila kerrassaan voitettuna yli laitojensa
ja otettiin tulelta. Peerybinglen matami juoksi sitten ovelle, jossa
rattaiden ramina, hevosen kavioiden kopse, miehen ääni, edestakaisin
puikkelehtiva virkku koira sekä kapalolapsen kummastuttava ja
salaperäinen ilmestys synnyttivät semmoisen melun ja sekaannuksen, että
olisi luullut pirun joutuneen mertaan.
Mistä lapsi tuli tai kuinka Peerybinglen matami sai sen niin pian
käsiinsä, sitä en tiedä. Mutta elävä pikku lapsi oli Peerybinglen
matamin sylissä; ja aika tavalla hän näyttikin siitä ylpeilevän, kun
suuri ja vahva mies veti hänet hiljaa takan ääreen, mies, joka oli
häntä paljoa pitempi ja vanhempi, jonka täytyi kumartua syvään häntä
suudellakseen. Mutta se maksoikin vaivan. Selkävaivainenkin, kolmen
kyynärän kuuden tuuman pituinen mies olisi sen tehnyt.
"Juho kultani", sanoi Peerybinglen matami, "onpa sää sinua pahasti
pidellyt!"
Mies oli totta tosiaan kovaa kokenut. Paksu sumu oli takertunut
niinkuin kuura silmäripsiin ja kulmakarvoihin, ja sumun ja valkean
välillä nähtiin sateenkaaria kimmeltävän itse poskiparrassakin.
"Näetkös, Pirkko", vastasi Juho verkalleen, avaten kaulahuivinsa ja
lämmitellen käsiänsä, "ei nyt olekaan juuri kesäinen sää: älä siis
kummastele."
"Soisin, ettet sanoisi minua Pirkoksi, Juho. Se ei ole ollenkaan
mieleeni", lausui Peerybinglen matami näyttäen hyvin nyreältä, vaikka
tapa, jolla hän sen lausui, ilmaisi sen olevan hänelle hyvinkin
mieleen.
"Mitäs muuta sitten olet?" vastasi Juho hymysuin kumartuen katsomaan
häntä silmiin ja puristaen häntä vyötäisiltä niin hellästi kuin suuri
kouransa ja käsivartensa suinkin sallivat. "Pirkko ja" -- samalla hän
katsahti pienokaiseen päin -- "Pirkko ja pikku tirkko -- en tahdo muuta
virkkaa, etten pilaisi asiata, mutta olin juuri laskemaisillani
sanaleikin; en luule sen koskaan pyörineen lähempänä kielelläni."
Omien sanojensa mukaan hän oli usein sanomaisillaan jotakin erinomaisen
sukkelaa, tuo hidas, hiljainen, rehti Juho, tuo Juho, joka oli niin
jäykkäruumiinen, mutta niin hilpeäluontoinen, niin karkeakasvoinen,
mutta niin helläsydäminen, niin hidas käsittämään, mutta niin herkkä
tuntemaan, niin yksinkertainen, mutta niin hyvä. Oi, äidillinen luonto,
anna lapsillesi tuota sydämen tosirunollisuutta, jota oli kunnon ajurin
povessa -- sivumennen sanottuna hän oli vain tavallinen ajuri -- ja me
kuulemme kernaasti hänen yksinkertaista puhettansa, katselemme hänen
yksinkertaista elämäänsä ja siunaamme sinua saadessamme viettää
muutaman hetken heidän seurassansa!
Oli hauska katsella pientä Pirkkoa, kun hän, poika (oikea nukke
pojaksi) sylissänsä, keimaillen ja mietiskellen tuijotti tuleen ja
kallisti pientä somaa päätänsä juuri tarpeeksi, antaaksensa sen nojata
puoleksi luonnollisesti, puoleksi teeskennellen, mielittelevästi ja
suloisesti ajurin leveää rintaa vasten. Hauska oli katsella ajuria,
kuinka hän hellän kömpelösti koetti sovitella voimakasta, tukevaa
kämmentänsä tämän kepeän kuorman ympärille ja sovittaa vahvan
miehuutensa jollakin tavoin turvalliseksi tueksi vaimonsa verevälle
nuoruudelle. Hauska oli katsella kuinka Tilly Slowboy, seisoen
syrjempänä ja odottaen poikaa syliinsä, tarkasteli molempia erikseen
(vaikka hän itse vastikään oli päässyt täysikasvuiseksi), ja kuinka hän
seisoi, silmät ja suu seposelällänsä, pää eteenpäin kumarassa,
ikäänkuin olisi tahtonut hengittää itseensä sen näyn. Yhtä hauska myös
oli katsella kuinka ajuri Juho, kun Pirkko edellämainitusta nukesta
jotakin virkkoi, aina ojensi kättänsä, mutta vetäisi sen takaisin
ennenkuin se oli koskenut lapseen, ikäänkuin olisi pelännyt
musertavansa sen, ja kumartui niin etäältä, ettei vahinkoa voinut
tapahtua, silmäilemään sitä hämmästyneen ylpeästi, samantapaisesti kuin
suuri, ystävällinen kahlekoira luullaksemme silmäilisi pienokaistansa,
huomatessaan jonakin kauniina päivänä olevansa pienen -- kanarialinnun
isä.
"Eikö hän ole kaunis, Juho? Eikö hän näytä suloiselta nukkuessaan?"
"Suloiselta", virkkoi Juho, "hyvin suloiselta. Hän nukkuukin aina, eikö
niin?"
"Noh, Juhoni! Ei suinkaan."
"Minä", lausui Juho miettivästi, "minä luulin hänen silmänsä olevan
aina ummessa. He!"
"Jumala varjelkoon! Juho, kuinka saatat säikäyttää."
"Onko hyvä, että lapsi vääntelee silmiään tuolla tavoin?" kysyi ajuri
hämmästyksissään. "Kas, kuinka se räpyttää yhtaikaa niitä molempia! ja
kas, kuinka se aukoo suutansa kuin kultakala ainakin!"
"Et sinä kelpaisi isäksi, et vähän vähääkään", lausui Pirkko, taitavan
emännän kaikella arvokkuudella. "Mutta kuinka voisitkaan tietää mitkä
pienet kivut lapsia vaivaavat, Juho! Tuskin tietäisit niiden nimiäkään,
tyhmeliini." Ja siirrettyään pojan vasemmalle käsivarrellensa ja
taputettuaan häntä selkään pahaa parantaakseen hän nipisti nauraen
aviomiestänsä korvasta.
"Se on tietenkin totta, Pirkko", sanoi Juho riisuen päällystakkinsa.
"Siitä en paljoa tiedä. Tiedän vain tänä iltana otelleeni jokseenkin
kiinteästi tuulen kanssa. Tuuli kävi koillisesta suoraan vastaani, koko
matkan kotia."
"Voi, voi, niinkö tosiaankin, ukko parkani?" huudahti Peerybinglen
matami täydessä toimessaan. "Tässä, Tilly, ota pikku kultamuru,
sillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin
tukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani!
Nonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho,
kyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen
järjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' -- ja niin edespäin,
muistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen
'Niinkuin uuras mehiläinen?"
"En sitä täydelleen oppinut", vastasi Juho. "Kerran olin ihan
oppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut."
"Hi-hi!" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa
hihitti! "Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on
totinen tosi!"
Tätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan,
pitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin
oven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi
kuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä
mitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden
hämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta
koko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille,
juoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti
haukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli
vähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa
hurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan;
välistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla
takan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja;
välistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen
takkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa;
välistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa,
ikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä
karkua sitä toimittamaan.
"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla", sanoi Pirkko
iloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. "Ja tuossa
kylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni!
Tässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on
semmoisia, Juho -- mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly,
mitä muuta tehnetkin!"
Olkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi
vastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja
ihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja
aivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään.
Varreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen,
että oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä
puunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi
ripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka
tilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä
siitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan
pilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja
alituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa
sanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää
päätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen
päälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin,
käsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet
muuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta
kummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja
asuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat
molemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu
löytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys,
vaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee
ja tarkoittaa aivan toista.
Olisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet
kuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin
tupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa
(vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi).
Hupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että
se nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan.
"Hei!" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. "Onpa tuo sirkutus tänä
iltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen."
"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä
ennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu
maailmassa."
Juho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se
ajatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli
siihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen
aikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään.
"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit
minut tähän kotiin -- toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo
lähes vuosi. Muistatkos, Juho?"
Muisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti!
"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä
lupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä
ja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin,
Juhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi
päästä."
Juho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen
ollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja
totisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä.
"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina
sinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on
totinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä
pidän sirkasta."
"Pidän minäkin", lausui ajuri, "pidän minäkin, Pirkko."
"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä
kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu
on mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja
ikävältä, Juho -- ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen
ilostuttajaksi -- mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos
minä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että
sinä, armaani, olet minut hyljännyt! -- Silloin kuului takasta sirkan
sirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni,
minulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja
pelätessäni -- silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! --
tätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä
pikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka
koettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit
voivasi -- silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti
sydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt
tänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan
sirkkaa."
"Rakastan minäkin", toisti Juho. "Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja
rukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin
oppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi,
Pirkko!"
Pirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä
silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän
oli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä
järjestäessään.
"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja
sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä
vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole
valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta
kalua omistajalleen, eikö niin?"
"Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta."
"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä
on hääkakku!"
"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies
ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi
hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen
sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista."
"Painaako se paljon -- ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen
kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?"
"Lue päällekirjoitus toiselta puolen", sanoi Juho.
"Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!"
"Niin, kukapa olisi uskonut", vastasi Juho.
"Ethän suinkaan tahtone sanoa", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja
pudistaen päätänsä hänelle, "että se menee Gruff ja Tackletonille,
lelukauppiaalle!"
Juho nyykäytti päätänsä.
Nyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se
ei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja
surkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon
minkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä
olen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut
katseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka
lasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan
keskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä
palleroiselta: "Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita?
Halusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien
kotiin tuomat laatikot j.n.e."
"Ja nyt se sitten tapahtuu!" lausui Pirkko. "Ah! hän ja minä olimme
koulukumppaneja, Juho."
Luultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida,
minkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien
ja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään.
"Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta
nuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?"
"Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava
-- enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut,
hä?" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja
käyden käsiksi kylmään siankinkkuun. "Mitä syömiseen tulee, niin minä
syön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko."
Ei tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina -- yksi
hänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina
itsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) -- voinut saada hänen
pikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja
jalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka
seisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei
muulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä,
unohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla
pöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja
tarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi
paikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei
nauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin.
Sirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin
hauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään.
"Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!" kysyi Pirkko
katkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen
ajuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen
lempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut
myöntää, että hän olisi syönyt vähän. "Ovathan tässä kaikki nyt, eikö
niin, Juho?"
"Siinä ovat kaikki", virkkoi Juho. "Noh -- ei -- olen", hän panee pois
veitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, "olen aivan unohtanut
vanhan herran!"
"Vanhan herran?"
"Kuormarattaille", jatkoi Juho. "Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän
nukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan
muistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä!
Nouskaa ylös! Sepä somaa."
Juho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä
kädessä.
Neiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta
Herrasta ["Vanha Niku" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä],
liitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia
ajatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta
tuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse;
mutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään
astuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla
hyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui
olemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin
älykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli
isäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa,
jottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria,
rattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin
hyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien
kimppuun.
"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen
oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle
lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi
unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin.
Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen,
"aivan sanomaisillani!"
Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen
kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat,
kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti
ajurin vaimoa vakaasti kumartaen.
Hänen pukunsa oli sangen outo -- ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea.
Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä
lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt
laskeutui istumaan.
"Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa
tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona."
"Istumassa ulkona, Juho!"
"Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi
hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille
ja tuossa hän nyt on."
"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho."
Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua.
"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan
hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan
huoliko."
Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja
toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei
huolinut sen enempää kuin lampaasta.
Hämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras
nosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen:
"Tyttärennekö, hyvä ystäväni?"
"Vaimoni", vastasi Juho.
"Veljentytärkö?" virkkoi vieras.
"Vaimoni!" ärjäisi Juho
"Niinkö?" sanoi vieras. "Todella? Hän on hyvin nuori?"
Hän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari
riviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi:
"Teidänkö tuo lapsi on?"
Juho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä
merkki kuin kuulotorveen huudettu: niin!
"Tyttökö vai?"
"Po-oi-ka!" karjaisi Juho.
"Peräti nuori -- hä?"
Silmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: "Kolme
kuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa
sitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi
tavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden
kuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi
näyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!"
Hengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan
herran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan
häntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa
kun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului
oudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia
lehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan
ympärillä.
"Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan", virkkoi Juho. "Joku on
ovella. Aukaise, Tilly."
Mutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi
ulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa
saattoi nostaa milloin vain mieli teki -- ja kylläpä yhden jos
toisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten
teki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän
ollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha,
syvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti
tehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan
tavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei
kylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla
viivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla.
"Hyvää iltaa, Juho", tervehti pikku mies. "Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää
iltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa,
emäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?"
"Kaikki voivat hyvin, Kaleb", vastasi Pirkko. "Olen varma, ettei teidän
tarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen."
"Ja samaten teihin", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut
Pirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina
hakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui;
-- samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. "Tahi Juhoon", jatkoi
Kaleb, "tahi Tillyyn tahi Harmiin."
"Onko sinulla kiire, Kaleb?" kysyi ajuri.
"Onpa niinkin, Juho", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin
ainakin viisasten kiveä hakeva mies. "Onpa niinkin kiire. Noakin
arkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin
perhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta.
Haluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat
vaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa
puolesta, niinkuin tiedätte! -- Mutta eikö sinulla ole minulle mitään
myttyä, Juho?"
Ajuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä
esiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja
paperiin.
"Tässä se on", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. "Joka ainoa
lehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!"
Kalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän
kiitti Juhoa.
"Se on kallis, Kaleb", virkkoi ajuri, "hyvin kallis, tähän aikaan
vuotta."
"Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa",
vastasi pikku mies. "Eikö ole mitään muuta, Juho?"
"Pikkuinen rasia", vastasi ajuri, "tässä se on!"
"Kaleb Plummerille", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta.
"'Vakuutetaan' -- rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle."
"'Varotaan'", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. "Kuinka
saat sen rahaksi muuttumaan?"
"Kas, aivan niin!" lausui Kaleb. "Aivan oikein, siinä on sana
'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut
olla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä
eläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin?
Ei sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on
itsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan
oikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että
hänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho."
"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri.
"Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti.
-- Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka
päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?"
"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" -- virkkoi Juho. "Pirkko!
Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?"
"No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee
vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. -- Annapas minun katsoa. Tässä on
luullakseni kaikki?"
"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta."
"Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä.
"Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut
seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?"
"Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa."
"Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea
kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta
kuitenkin lienee, että minä lähden. -- Ettekö tahdo olla niin hyvä,
emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?"
"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!"
"No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole
sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko
haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin
kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä."
Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi
haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti
Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan
olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin
saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.
"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin.
Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne
nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja
nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä.
"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi
Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne."
"Te tiedätte sen siis?"
"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni", lausui Pirkko.
"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä."
"Aivan niin."
Tackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff &
Tackleton -- sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff
oli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä
mukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä:
nurjamielinen] -- Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä
taipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet
käsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi
poliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena
tyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä
toiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden
vuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa
oli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli
elättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän
halveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua --
mutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta
paperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille;
kuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita
omiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa
tahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä
käsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa
pelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista
hypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset
noitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan
ryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen
ainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa
saattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä
oli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin -- lelua, jota hän muuten
piti hyvässä arvossa -- hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon
noita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas,
kuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi
kuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt
valmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari,
niin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja
suunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat
viedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta
mielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi.
Samanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti
ovat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen
väljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina
polviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli
niin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt
suippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus.
Kuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä
kaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen
kanssa, kauniin nuoren naisen.
Ei hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin
tuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa,
lakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä
taskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen
hänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja.
Mutta sulhoksi hän vaan aikoi!
"Kolmen päivän kuluessa. Ensi torstai, vuoden ensimäisen kuun viimeinen
päivä, on minun hääpäiväni", sanoi Tackleton.
Kerroinko jo hänen toisen silmänsä aina olleen avoinna ja toisen miltei
ummessa, ja että se miltei ummessa oleva aina oli virkku silmä?
Luulenpa sen jo kertoneeni.
"Se on minun hääpäiväni!" lausui Tackleton helistellen rahojansa.
"Kas, se on meidänkin hääpäivämme!" huudahti ajuri.
"Ha-ha!" nauroi Tackleton. "Kummallista! Te olette juuri samankaltainen
pari, te!"
On mahdoton kuvailla kuinka Pirkkoa harmittivat nuo ylpeät sanat.
Entäpä sitten? Hulluudessaan luuli tuo mies kenties saavansa vielä
samanlaisen pojankin kuin hän! -- Mies oli hullu!
"Kuulkaa! Sana teille!" jupisi Tackleton survaisten kyynäspäällänsä
ajuria ja vetäen hänet vähän syrjään. "Tuletteko häihini? Me soudamme
samaa venettä, niinkuin tiedätte."
"Kuinka, samaa venettä?" kysyi ajuri.
"Niin, vain pieni erotus, sen tiedätte", jatkoi Tackleton survaisten
uudelleen, "tulkaa ja viettäkää kanssamme ilta hääpäivän edellä."
"Minkätähden?" kysyi Juho ihmetellen tuota tungettelevaa
kohteliaisuutta.
"Minkätähden!" toisti toinen. "Sepä myös tapa vastata kutsuihin.
Minkätähden! Huviksenne, seuran vuoksi, sen tiedätte ja kaiken muun."
"Enpä olisi koskaan luullut teitä seuramieheksi", sanoi Juho suoralla
tavallaan.
"No, ei teitä kohtaan, näen ma, auta muu kuin totuus", lausui
Tackleton. "Minkätähden siis! -- Totta on, niinkuin teekestejä pitävät
ihmiset sanovat, että te molemmat yhdessä, te ja vaimonne, olette
hupaisen näköisiä. Me tiedämme paremmin, näette, mutta -- --"
"Emme suinkaan mitään paremmin tiedä", keskeytti Juho, "mistä
puhutte?" --
"No, niin! _me emme_ tiedä paremmin", sanoi Tackleton, "siitä olemme
yhtä mieltä. Olkoon niin, se on samantekevä. Aioin vain sanoa, että
koska esiintymisenne on hupaista, niin vaikuttaisi seuranne kenties
etuisasti tulevaan Tackletonin rouvaan. Ja vaikken luule hyvän vaimonne
tässä kohden olevan oikein suopean minua kohtaan, ei hän kuitenkaan voi
kieltäytyä edistämästä tarkoitustani, sillä hänen olemuksessaan on
suloutta ja hauskuutta, joka miellyttää silloinkin kun hän on jäykkä.
Lupaattehan tulla?"
"Olemme aikoneet viettää hääpäivämme kotona", sanoi Juho. "Kuusi
kuukautta takaperin olemme sen toisillemme luvanneet. Luulemme näette,
että kotona" -- --
"Ha! mitä on 'kotona'!" huusi Tackleton. "Neljä seinää ja katto! --
Miksette tapa tuota sirkkaa; minä ne aina tapan, minä en kärsi niiden
tirskelehtimistä. -- On sielläkin neljä seinää ja katto, missä minä
asun. Tulkaa minun luokseni!"
"Te tapatte sirkkanne, hä!" lausui Juho.
"Minä poljen ne kuoliaaksi", virkkoi toinen uudelleen, tömistäen aika
lailla kantapäällään lattiaa. "Lupaatteko siis tulla? Se on, näette,
yhtä paljon teidän etunne kuin minunkin, että vaimot saavat kehottaa
toisiansa rauhaan ja tyytyväisyyteen ja vakuuttaa toisillensa, ettei
heillä muutenkaan voi olla parempaa oloa. Kyllä tunnen heidän
luonteensa. Mitä toinen sanoo, sen on toinen heti valmis myöntämään.
Heissä on semmoinen kilpailunhenki, että jos teidän vaimonne sanoo
minun vaimolleni: minä olen onnellisin vaimo koko maailmassa, minulla
on paras mies maailmassa ja minä rakastan häntä sydämestäni, niin heti
kertoo minun vaimoni saman ja vielä enemmänkin teidän vaimollenne -- ja
melkein uskookin niin olevan."
"Luuletteko siis, ettei hän niin tee?" kysyi ajuri.
"Mitä!" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, "mitä hän ei
tekisi?"
Ajurilla oli hiljainen ajatus lisätä: "ei rakasta teitä". Mutta kun hän
sattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka
kiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein
uhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta
rakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: "ettei hän sitä usko?"
"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä", sanoi Tackleton.
Mutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän
ajatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko
selittää sanansa selkeämmin.
"Päähäni on pistänyt", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä,
jonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen,
nimittäin Tackleton -- "päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja
ihanan vaimon kanssa", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että
se merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa).
"Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta --
katsokaa tuonne!"
Hän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä
nojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin.
Ajuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja
jälleen Tackletoniin.
"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette", alkoi taas Tackleton, "ja
se on _minulle_ aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen
ihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?"
"Minunpa", vastasi ajuri, "tekisi mieleni nakata ulos akkunasta
jokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä."
"Aivan oikein", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. "Tosin niin
tekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa
levollisesti!"
Rehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut
hämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä.
"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen.
Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni
huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin
tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te
myönnytte siihen? kiitoksia! -- mikä se oli?"
Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja
äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli
noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta.
Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan
askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.
"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?"
Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut
kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota
uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti
pyysi anteeksi.
"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa?
Sano, sano, kultani!"
Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla
vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle,
peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas
nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja
antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin
ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.
"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä --"
Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä
vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle!
Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin?
"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen
-- en tiedä mikä se oli. -- Se on nyt poissa, ihan poissa."
"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen
virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt
ja mikä se lienee ollut. Hum! -- Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo
harmaapäinen?"
"En tiedä, herra", kuiskasi Kaleb. "Iässäni en ole häntä ennen nähnyt.
Ihana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava
syvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu."
"Ei kyllin ruma", lausui Tackleton.
"Tahi tulitikkukoteloksi", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, "sepä
olisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat
käännetään ylös kynttilän torviksi -- sepä tulitikkukotelo sopisi
herrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!"
"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla", virkkoi Tackleton,
"hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. -- Kaikki on nyt hyvin,
toivon ma?"
"Hyvin, aivan hyvin", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti
menemään. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä", lausui Tackleton. "Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo
vakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on
sysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!"
Luoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb
jäljessä, hääkakku pään päällä.
Ajuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt
lohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan
läsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa.
"Hän ei kuulu heihin, Pirkko", lausui Juho, "minun täytyy muistuttaa
hänelle, että on aika lähteä."
"Pyydän anteeksi, ystäväni", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa,
"varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani,
jonka kuulovikani" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä)
"tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin
aavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki
mukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa
tulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi,
kun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä
yösijaakin?"
"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!"
"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta.
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä --"
"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!"
"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho.
"Tiedän sen, mutta. -- Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti
vuodetta, Juho?"
Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä
niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.
"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja
olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin
päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?"
Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa
yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin
matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään
edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat
hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä,
sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä
hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi
sitoa myssyn taas kiinni.
"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on
Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.
Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne
täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä
Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa
kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli
senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut
tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan
mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat
samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista
toisesta.
Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä
kävi vieras levolle.
Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen
aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti
piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku
tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku
tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että
siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.
Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman
osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa
piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja
kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä
jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa
toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä
hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin
erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki
paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa -- niin likellä hänen
nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta -- olikin taito,
todellinen taito, hyvät herrat.
Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat!
Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon
päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin
kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!
Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa
piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi
ja sirkka sirkutti -- ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä
semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta
kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja
tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat
hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia
Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita
puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä
kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa;
äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja
ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä
vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa
liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia
ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi
vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa
juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat
(rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita
vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia
ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken
tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin
tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti
kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista
hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.
Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan
ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi
siinä niin vakavana ja yksinäisenä? -- Miksi hän vielä viipyy niin
likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina:
"naimisissa! vaan ei minun kanssani!"
Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa,
miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!