BROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää.
FANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää?
BROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää.
FANNY. Minä arvasin sen.
BROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun--saanko puhua suoraan?
FANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan.
BROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia
teidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt--
(Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.)
BROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä
ikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt.
FANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä
välittäkö, tohtori Broberg--
BROBERG. Enkö välittäisi, vaikka näen, mitä tukalia seurauksia siitä
teille tulee! Huomaatteko nytkin rouvien katseita? He ovat uskollisesti
meitä tarkastaneet kaiken aikaa.
FANNY. Semmoisia he ovat aina.
BROBERG. Semmoisia he ovat. Ja sen kautta he tekevät vapaan ja
luonnollisen seurustelun nuorten välillä mahdottomaksi. Kuinka paljon
pahaa he ovat mahtaneetkaan aikaan saada. Ei, tuo on tosiaankin
sietämätöntä. Jospa koettaisimme kääntää heidän huomiotaan toisaanne?
Ettekö tahtoisi tehdä hyvin ja soittaa vähäisen? Oli niin hauskaa kuulla
teitä viime iltamassa.
[Soiton asemesta voidaan ottaa myöskin lausuntoa.]