KORTESUO. Juokse,--juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan,
pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä
syvemmälle.--Juoskaa--ottakaa toinen vene!--No niin, niin! Hyvin käy,
Jumalan kiitos. (Mikko tulee.)
KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei
hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.
MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?
KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö
pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?
MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni
muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.
KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.
MIKKO. No, joko viimeinkin!
KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään.
Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan
pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin,
jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.
MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä
sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä
olisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?
KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en
minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa
alituisessa pelossa jaksaisi elää?
MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin
kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen
ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta,
kun Anna Liisa antoi rukkaset.
KORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi
ihmisiä silmiin katsoa.
MIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik' on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä
rasittaa. Ei se mihinkään hyödytä.
KORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi.
MIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin--heitähän kuulutetaan ja tänne on
käsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään?
KORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan
vieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Päästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä.
MIKKO. Helkkaria! Sehän on kaikkian parasta! Me vietämme kihlajaisia,
Anna Liisa ja minä, mutta sen pidämme omina tietoinamme. Emme henkeä
vedä muille koko asiasta. Uskokoot he vaan olevansa kuuliaisissa ja
pitäkööt Johannesta sulhasena. Tuusan jevlat! Syntyy heidän kanssaan
kujeilla tänä iltana.
KORTESUO. Mitä kujeilla? Siihen tässä vielä olisi halua.--Tuoltapa ne
tulevat. (Riikka ja Johannes tuovat Anna Liisaa väkisin sisään.)
ANNA LIISA. Antakaa minun olla! Antakaa--minä en tahdo tulla sisään.
RIIKKA. Sinun täytyy. Me emme jätä sinua enää sinne yksin.
ANNA LIISA. Miksi ette antanut minun mennä? Nyt olisin saanut hänet
syliini. Hän oli siellä kaukana järvellä ja itki--itki aivan kuin
silloinkin.
KORTESUO. Kuka oli järvellä? Kuka itki?
ANNA LIISA. Lapseni. Oma, pieni lapseni. Siellä hän itkee vielä nytkin.
Päästäkää, antakaa minun mennä hänen luokseen.
RIIKKA. Hyvä lapsi--usko minua, ei hän siellä ollut. Heikkoudesta vaan
tuli semmoinen kuva silmiisi, kun siellä syömättä olit valvonut koko
yön. Harhanäky, ei muuta mitään.
ANNA LIISA. Minä näin hänet niin selvään, mutta hän katosi veden alle,
kun te tulitte. Miksi ette antanut minun mennä? Mitä estitte minua?
RIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen.
ANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle
sitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.)
KORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit.
ANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun
päästä sinne, missä lapsikin on.
RIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla.
KORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa.
Täällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää
mitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa.
MIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai--et ensinkään
kuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko
sinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset?
ANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti?
MIKKO. Et! Et varmaankaan.
ANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin
rauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat.
En tietäisi mitään enää.
RIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä?
Herra varjele--etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta?
ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä--. Mutta pois täältä.
Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja
muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki
vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho
pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi
että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte
minusta päässeet.
KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse
koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen
etkä muulla tavalla lopeta itseäsi.
MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa,--semmoisia,
ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein
hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.
ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä
saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.
RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon
ajassa.
ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut,
olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on
vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa,
äiti!
RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä
osaa sinua neuvoa, lapsi raukka.
ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?
KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään.--Äiti, nyt lankesi taivaan valo
sieluuni! Nyt--tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja
anteeksiantamista.
RIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu.
ANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja
Johannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää:
minä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani.
KORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä
saat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa
paikassa ja silloin ovat vieraat täällä.
RIIKKA. Pane parhain juhlapuku päällesi.
ANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka
nyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin
päivännousu idästä.
KORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi.
MIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet.--Ethän sinä minua enää
vihaa, niinkuin eilen väitit?
ANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään.
MIKKO. Kuulittekos--? Mitä sanoin minä?
KORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian
takaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
Hyvästi siksi! (Menee.)