(Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.)
RIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi.
KORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa.
Jotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken.
RIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on
istunut tuolla rannalla yhtämittaa.
KORTESUO. Hae hänet sisään sieltä.
RIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän
tuota saa tulemaan.
KORTESUO. Mitä hän sanoo?
RIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään
eikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo
mielessään.
KORTESUO. Mitä se olisi?
RIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut
ja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni
ummistanut.
KORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken
muun hyvän lisäksi.
RIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta
tuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään.
KORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki?
RIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä
hiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on.
KORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä
välittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo
vaan!
RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina.
Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.
KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin
salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä
ajattelen--!
RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.
KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!
RIIKKA. Luulenpa melkein.
KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut?
Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa--tunnusta heti--
taikka minä--!
RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää
mieltä yltäkyllin jo muutenkin.
KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!
RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä
tuossa nyt intoile turhanpäin.
KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä
tyttäresi on.
RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.
KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.
RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun
nähtävissäsi kuin minunkin.
KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun.
Ymmärrätkös?
RIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä
kiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen
minä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa.
KORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä?
RIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan.
KORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano.
RIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes.
JOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu?
RIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna
Liisa--(pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua.
JOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin
siitä ohitse.
RIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja
tähystelee ulos.)
KORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa
Anna Liisan kanssa?
JOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole
se ihminen, jona häntä pidin.
KORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti
meidät kaikki.
JOHANNES. Senpä vuoksi juuri--senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun
uskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht'äkkiä tulee
tietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että
pahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä
minulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään
täydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt
puita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan
olisi luullut.
KORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän.--Vaikka--
toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä
erillesi, saat toisen ja paremman sijaan--
JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä
ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.
KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä
alkaa haihtua mielestäsi.
JOHANNES. Ei se ikinä haihdu.
KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon
vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän
saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä
suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme
tämmöisen häpeän--arvaapas, miltä se tuntuu.
JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka
teidät tuntee.
KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme
me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa.
Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.
JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää
paranna kumminkaan.
RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi
tuo onneton vankilasta edes.
JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.
KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.
RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?
KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan.
Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?
JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten
jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.
RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?
JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa
hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin--ja juoruttaisiin loppumattomiin.
KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen
kuulla sittenkin.
RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska
nyt Johanneskin meitä näin auttaa.
KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.
JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.
KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat,
ettei mitään epäluuloa herää.
JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun
vaan ajattelenkin häntä.
KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes.
Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.
JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen
voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.
RIIKKA. Olkaas nyt--! Hän nousi ylös--. Pian, pian--hän menee järvelle
päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)
JOHANNES. Anna Liisa--?
KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon!--Voi.--jalkani
hervahtuivat--(Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas
polvilleen.)