MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?
JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.
ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat
ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä.
Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.
MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen.
Siinähän se on.
ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.
MIKKO. Viis' rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.
JOHANNES. Hävytön!--Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.
ANNA LIISA. Johannes!
JOHANNES. No, no, minä en suutu.--Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en
uhallakaan suutu.
MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä
saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.
JOHANNES. Sinunko käskystäsi?--Odotahan, vaan elä pitkästy.
ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes,
hän tahtoo särkeä meidän välimme.
JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.
ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua,
tuli mitä tuli.
JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!
ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta
eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!
JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään
panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten
tekisin sinusta eroa.
ANNA LIISA. Johannes--oletko minulle tukena,--jos jotain oudon outoa
sattuisi?
JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa
sattuisikaan.
ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon
voisin turvaantua.
JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt
kananpoika.
MIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän
loppukuherruksenne.
JOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla?
ANNA LIISA. Pelkään.
JOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä
kuittaan.
ANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa.
JOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä
vaan yltyy kahta pahemmin.
ANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun,
se on ainoa keino.
MIKKO. Riittää jo.
JOHANNES. Mikä riittää?
MIKKO. Tuo jäähyväisten otto.
JOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta.
MIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä
täältä tiehesi.
JOHANNES. Kuinka sanoit?
MIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi.
JOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on
ymmärrettävä?
MIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä
äsken tulit meitä keskeyttämään.
JOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on--mitä jo vaan?
MIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee
toinen kurssi.
JOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies?
MIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin?
ANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen
tupaan.
JOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle
tukena?
ANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut.
JOHANNES. Vaan mitä sitten?
ANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste.
MIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai--?
JOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle.
ANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene!
JOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois?
ANNA LIISA. Enhän minä aja--pyydän vaan.
JOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan
kahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen.
ANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa
Eikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa--tyydythän siihen?
MIKKO. Viipyköön vaan yksin tein.
JOHANNES. Minä en lähde.
MIKKO. Etkö lähde?
JOHANNES. En.
ANNA LIISA. Johannes--!
JOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla
ei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla.
ANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi--onhan
silloinkin vielä päiviä.
JOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En
totta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman.
ANNA LIISA. Ei--enhän minä estä--. Arvelin vaan, ettei sillä niin
kiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi.
MIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä
päivänä, tällä hetkellä.
JOHANNES. Selvyyttä mistä?
MIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun?
JOHANNES. Kuka tyttö?
MIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta.
JOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin.
ANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö!
MIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua?
JOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat
kuulla.
MIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise!
ANNA LIISA. Hyvä Jumala!
JOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo.
ANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan.
JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin
aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.
MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa
sinä sitten mies olisitkin.
JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.
ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit--!
MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä
kertaa--ja sen teen oikein suurella halulla.
ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy
portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa--Jumalan
kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen
juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta
jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)
PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.
KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.
PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon
vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.
RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni
vakaiset rahat leipuriin.
KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat?--
Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden
juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin
ennen.
RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota
väkijuomia minkäänlaisia.
KORTESUO. Olkoot vaan. Viis' niistä kaikista uusista muodeista. Meillä
on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat
iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.
PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?
KORTESUO. Saat.
PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?
KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.
PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa
ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee
ulos.)
RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.
KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!
RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei
tule milloinkaan maailmassa.
KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän
vaan liene täällä kinailleet taaskin?
ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei
tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.
RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?
ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin
pulassa heidän kanssaan. Niin,--ettekös ole nyt vähän hämillänne
molemmat koko jutusta?
KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.
ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä
tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään
tappelupukaria, eikös niin?
RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on
Mikko ollut seutuvilta poissa--jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin,
niin johan sen olisi pitänyt unohtua.
MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.
KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää,
elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.
JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.
KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa
taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan
suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä
hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.
MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk'ette voi häntä kärsiä?
KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.
MIKKO. Mutta hyvää.--Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä
te ette edes tiedäkään.
KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.
MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.
ANNA LIISA. Mikko--tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin?
Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat--
meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.
MIKKO. Sinä tahdot--? Ymmärränkö sinua oikein--?
ANNA LIISA. Niin--minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.
JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia
ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.
ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja
unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä
ystäviä ollaan taas.
MIKKO. Niin sinäkö ja minä?
JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse
olla vihassa--eikä ystävyydessä liioin.
ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa,
niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai
kuinka?
MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse.
Toista taikka toista--mutta ei molempia.
JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.
ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen
vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.
MIKKO. Ahaa--minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla
viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä,
joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin
suora puhe.
ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä--ylihuomenna vasta!
MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.
ANNA LIISA. Mikko!
JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?
ANNA LIISA. En mitään--en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se
tulee--
KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä
sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu
minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.
ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta
tukkia hänen suunsa.
JOHANNES. Mitä varten--? Selitä!
MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun
morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan.
Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.
KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.
RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa,
joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia.
Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään
perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain
sentapaista olisi ollut.
MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei
ollut kellään ei aavistustakaan.
KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni
olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä
semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta
tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja
tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla.
Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.
MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.
RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi
herjata.
KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.
JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.
ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!
JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää.
Luota meihin.
KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko
vai hänen tuolla?
ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta.
Silloin olin vaan lapsi--ymmärtämätön lapsi--vasta viisitoistavuotias.
RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.
ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!
JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.
KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan
tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun
rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en
niitä siedä semmoisia.
MIKKO. Anna Liisa--jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä
voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.
RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan
sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.
MIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä
hän on niin hyvä kuin minun vaimoni--jos kohta ei olekaan vielä papin
edessä seisottu.
JOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian!
RIIKKA. Sinä hävytön mies!
KORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei
kunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten
polvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin,
sitten meiltä.--muuten--muuten--
MIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki?
ANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein!
MIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu
kuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee
ovelle.)
ANNA LIISA. Mitä aiot--?
MIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti--sisään!
RIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän
kaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa.
ANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes.
JOHANNES. Mikä on lopussa?
ANNA LIISA. Kaikki, kaikki!
JOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi?
ANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi!
JOHANNES. Anna Liisa.--vastaa, taikka minä tulen hulluksi.
MIKKO. Sisään, sisään!
HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?
MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.
HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se
anna hevillä perään.
KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja
minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.
HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat
minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä.
Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut
häpeästä ja kuritushuoneesta.
RIIKKA. Hyvä Jumala--ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!
KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen
lupaan.
RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä!
Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.
KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!
HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä
niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna
tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua
juuri,--minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla
jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään.--ei
kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä
kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!
KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut
häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni--
HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin
kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en
henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on
saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole
tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen
alla metsässä, vähän matkaa täältä.
RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä!--Ajakaa
hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle
mokoma heittiö.
MIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä.
HUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä
vallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin
nähdään, olenko valehdellut.
RIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei
Anna Liisan.
HUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna
Liisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään
vastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja
pysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten
kanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa
olisi mitään tullut ilmi.
JOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan.
Eihän siinä ole mitään perää--ei pienintä alkuakaan, eihän ole?
MIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla
minulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki
vielä voi kääntyä hyvin päin.