MIKKO. Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä
kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran?
(Anna Liisa vaikenee.)
MIKKO. Mutta murhasta annetaan.
ANNA LIISA. Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut
kuritushuoneesen? Täytyy sanoa--sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.
MIKKO. Ehk'ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos
isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.
(Anna Liisa vaikenee neuvottomana.)
MIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?
ANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.
MIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei
ole sen syvempiä juuria.
ANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan
sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
MIKKO. Siltä haaralta sitä et saa.
ANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.
MIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan
tahdot.
ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle
parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun
elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei
minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan
ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää--en varmaankaan.
MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen
sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.
ANNA LIISA. Minä en saata.
MIKKO. Sitten syytä itseäsi.
ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot?
Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et
ihminen.
MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan
mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on
peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi--ja mitä seuraisi
silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme
ikuisiksi ajoiksi--paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.
ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään.
Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö
voisin rakastaa sinua--sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka
tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on.
Sitoutua sinuun--hyvä Jumala--silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni
noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei--ei--minä en voi, tulkoon
vaikka mitä--
MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.
ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle.
Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.
MIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä
tai pahalla--mutta minulle sinun pitää tulla!
ANNA LIISA. Hiljaa--! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana.
Hiljaa--! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)
MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot
välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa.
Ja tee se tällä hetkellä--muuten käy ohraisesti.
ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.
PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna
Liisa kielsi, sinäpä vasta.
JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut
irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen
tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään.
Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)
PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa,
hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta
isälle.
JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin
puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin
takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.
PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne
väkisten.
ANNA LIISA. Pirkko--sinua vasta hupakko!
PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta
enpä rupeakaan enää vast'edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen,
koska semmoiset kiitokset saan palkakseni.
ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!
PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden?
Etpäs arvaa.
JOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita.
PIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä
menet sekaantumaan? Mitä jo vaan?
JOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi?
PIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona.--Ei, nyt pitää lähteä.
Hyvästi siksi aikaa.
JOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi?
PIRKKO. Tietysti!
JOHANNES. Silloin sinä ajat nurin.
PIRKKO. Häpiä!
ANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu.
PIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin.
Mokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.)
MIKKO (naurahtaen). Siinä sait!
JOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme,
Pirkko ja minä.
MIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan.--
Tulit tänne vähän pahaan aikaan.
JOHANNES. Onko niin, Anna Liisa?