(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.
Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos
oikeaan. Kortesuo tulee sisään.)
KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin
kuulutuksiin.
RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?
KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se
meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.
RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?
KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna
Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä
esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin
kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä
vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.
RIIKKA. Vai niin kiitteli.--Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä
kertoo?
ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.
RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!
KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään.
Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.
RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme
juoneet kirjaanpanemis-kahvit?
KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä.
Niin--rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.
RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?
KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä
muita kävin käskemässä.
RIIKKA. Ehkä vallesmannia?
KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.
ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten
vasta häihin, isä.
KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka
kuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi.
RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.
KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut
tulemaan kaupungista.
RIIKKA. Millä tavalla sinä ne--?
KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat
postimiehen mukana Liknellistä.
RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.
KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi
sinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä
hakemaan. Muut ostokset tekisin samalla.
RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä
päivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat
siellä ikkunassa alituiseen?
ANNA LIISA. Enhän minä mitään.
RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu
enää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.
KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo
aatoksissaan.
RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä
muillekin.
KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.
RIIKKA. Vast' aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että
huomenna kuulutetaan.
KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat
Johanneksesta.
RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan
kiittää onneasi, tyttö.
ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.
KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla
kaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.
ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo
huomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.
RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?
ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.
RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta
eilenkin.
KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä
ollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun
rovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait' selvällä
päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan
tulevat.
RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi
sinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä
kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei
kuulunut.
KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?
RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.
ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?
RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.
ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?
RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin
silloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin
kina.
KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta
tuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene.--Eikö se keittos ole jo
kiehunut tarpeeksi?
RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne.
(Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)
RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa
paikassa.--Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään?
PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa--!
ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?
PIRKKO. Hän on täällä.
ANNA LIISA. Kuka niin?
PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä
sanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän
jälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja
sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä
välttää, niin pakene pian uunille tuonne.
ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he
kumminkaan päästä minua vähemmällä.
PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?
ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!
PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule--ellet sinä tahdo heitä nähdä,
niin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.
ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa
päätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on
täällä.
PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään,
ennen kuin ovat menneet tiehensä.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.
PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se
Mikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan
Anna Liisa.
(Mikko tulee.)
MIKKO. Hyvää iltaa!
ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?
MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät
aikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi
minua välttelit.
ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?
MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä
puhumassa.
ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut.
Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran
olemme selvillä molemmin puolin.
MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä
minua tunnet.
ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?
MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit
minun kanssani neljä, viis' vuotta sitten.
ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut
sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne
onnettomuuteen.
MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen
täällä, niinkuin näet.
ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen
kanssa naimisiin.
MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle
uskollinen.
ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.
MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja
sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.
ANNA LIISA. Lapsellisuutta--pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä
silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut
ansoihisi ja vietellä minut.
MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!
ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä
kaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja
kokemattomuuttani.
MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka
iltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli
luokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää,
kerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko
kieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni,
jos tarkemmin ajattelet.
ANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut!
MIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun
saisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen
pois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää.
Mutta ei--minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi.
Elämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken.
MIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja
aikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä
jäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat,
anna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi
kuin kuolemaa.
ANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä--isää eniten.
MIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin,
mikä mellakka siitä syntyisi.
ANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin.
Ehk'ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle
olisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään--ei
ketään koko maan päällä.
MIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin
tulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi.
Hän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut.
Mutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä--
niin minkä minä sitten enää voin.
ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut
järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä
ajatellut ottaa häntä hengiltä--Jumala tietää, etten sitä ajatellut.
Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo
Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin
mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten
se oli jo liian myöhäistä.
MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä--!
Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.
ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se
tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin
päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne
saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi--voi, Herra
Jumala sitä hetkeä!
MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?
ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi.
Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala--
MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.
ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta--en tiedä kuinka kauvan. Olin
puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan
pidin kättäni siinä. Silloin--voi, hyvä Jumala--
MIKKO. Herkiä jo.--Kiusaat itseäsi suotta.
ANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti
käteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois,--ei se enää
äännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan
vasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle.
MIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli
pitänyt sinusta hyvän huolen.
ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin
kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta
kuoli ja metsään haudattiin.
MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi
olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda
olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa
järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut
mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään
kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.
ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!
MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua
hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.
ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä
sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin.
Etten tullut hulluksi tykkänään.
MIKKO. Hulluksi? Kuinka niin? Mitä se sitten oli?
ANNA LIISA. Minulla ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa vuosikausiin
sen jälkeen. Elin alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Päivillä aina,
kun kuulin askeleita, tai kun ovi kävi, säpsähdin niin, että veret
seisahtuivat. Luulin aina vallesmannin tulevan minua kiinni ottamaan.
Tai kun näin, että joku ihminen hiljaa puhui jotain toiselle, pelkäsin
heti että hän oli saanut vihiä asiasta ja sitä kertoi. Semmoista se oli
minun rauhani siihen aikaan.
MIKKO. No niin,--tuohon oli vaan oma arkuutesi syynä. Tarvitsiko sinun
pelätä turhan takia.
ANNA LIISA. Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja
minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos
unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin
samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin
hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut
että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä
olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!
MIKKO. Olisin minä ollut täällä, kyllä piankin olisin saanut tuommoiset
harhanäyt pakenemaan. Uskotko sen?
ANNA LIISA. Nyt ne eivät pitkään aikaan ole minua enää vaivanneetkaan.
Ja pois minä olen karkoittanut kaikki nuo tukalat muistotkin. Mikä niitä
taas lienee johdattanut mieleen. Ei puhuta niistä enää.
MIKKO. Ei puhuta, ei. Ei ne puheesta kumminkaan parane. Me alotamme
uudelleen, Anna Liisa, eikös niin? Unohdamme pois kaikki ikävät asiat,
aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, ja vietämme iloisia päiviä
yhdessä. Herran poika, ei sinulla ole hätäpäivää enää, minä sinua pidän
niin hyvänä, niin hyvänä, ettet voi ajatellakaan. Pistän vaikka
lasikaappiin, jos tahdot.
ANNA LIISA. Kuinka voit tuommoisia puhua? Tiedäthän sinä, että minua
huomenna jo kuulutetaan toiseen.
MIKKO. Ei se mitään. Rahalla siitä päästään.
ANNA LIISA. Minäpä kun en tahdo siitä päästä. Heitä pois nuo tuumat,
Mikko. En minä niihin kumminkaan ikinä suostu.
MIKKO. Ei sinun ensinkään tarvitse huolehtia Johanneksen eikä isäsi
takia, minä kyllä heidän kanssaan asiat selvitän, kun vaan tiedän, että
sinä olet puolellani.
ANNA LIISA. Hyvä Jumala--etkö sinä sitten lainkaan käsitä, että minä
rakastan Johannesta, enkä sinua. Enkä minä ikinä tahdo purkaa hänen
kanssaan, en sinun enkä kenenkään houkutuksista. Uskotko minua nyt
viimeinkin?
MIKKO. Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut
takaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua
toiselle, en jumaliste annakaan!
ANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta.
MIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy.
Kuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä
Saarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin
sinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt
väliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin
semmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen
paikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin
asiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut
nielköön.
ANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän
sinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma.
MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?
ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja
sillä hyvä.
MIKKO. Tyydyttää,--kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista
hauskoja puolia niistä entisistä ajoista.
ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.
MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta
saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja
tavoittaa häntä kiinni.)
ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois--!
MIKKO. Elä huuda! Kuulevat.
ANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut
valtaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua.
MIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki
tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
ANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle
mitään.
MIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
ANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään.
MIKKO. Entäs se lapsenmurha?
ANNA LIISA. Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisikin.
Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä,
koska itse olet siihen osallinen.
MIKKO. Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?