RIIKKA. Siunaa ja varjele--Mikkohan se on!
MIKKO. Päivää!
KORTESUO. Päivää, päivää!
RIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole
kuullut siitä mitään.
MIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään
entistä isäntäväkeäni.
KORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko
tarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä
tienoilla,
MIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö
muistat renki-Mikkoa?
PIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä
ajamaan.
MIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut.--No, ja mitäs tänne muuta kuuluu?
KORTESUO. Eipä kuulukaan.
MIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala
vielä edes partaa kasvaa?
JOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan.
MIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän
miehekkäämmältä.
JOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu?
KORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa.--
Mutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua
siellä veteli?
MIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa.
KORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies?
MIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia.
JOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon?
MIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta?
JOHANNES. Ei sitä myydä.
MIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran
ostamaan rupean.
KORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa?
MIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon
metsääkään.
JOHANNES. Talon tarpeiksi riittää.
MIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei
metsää ole muuta kuin talon tarpeeksi.
RIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia.
Anna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin.
MIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin
kyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla
niiden toisella puolen.
RIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja.
MIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella.
JOHANNES. Sinuako hän ujostelisi?
MIKKO. Niin--ketäpäs hän tässä muitakaan?
JOHANNES. Entistä renkiään.
MIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta
nyt on tullut isäntämiehen veroinen.--Mitä kuuluu?
ANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää
kätensä pois.)
KORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa
saat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset.
MIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen
täällä talon ostossa?
KORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni.
MIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat.
RIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat?
MIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu.
KORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi
katsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten?
MIKKO. Jo se oli.
RIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia
jo pantu alkuun?
MIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun.
ANNA LIISA. Johannes--lähdemmekö kävelemään?
RIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin.
KORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä
kertoo tuumistaan.
JOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä.
ANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma.
KORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise.
RIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön
mielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan
ollut yhtä uskollinen?
MIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa.
KORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla
pohjalla.
RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?
MIKKO. Hän saa purkaa.
KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?
MIKKO. Vaikka.
KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?
MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.
KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?
MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon
takaisin.
ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.
RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin
on juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin
Anna Liisan eteen.)
KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä
meidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.
RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö
hyvinkin on pitänyt hänet mielessään.
MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?
KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?
MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.
RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten
voisi vastata.
MIKKO. Eikö muuten voi?
KORTESUO. Mahdotontahan se on.
MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?
JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?
MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.
RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä
minulle hiiskunut sanaakaan.
MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?
RIIKKA. Niin,--antaapas kuulla.
ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin.--Ilman vaan kujeilee.
MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä
rakastaa?
ANNA LIISA. En luule.
MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua
enää rakastaisi?
ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.
JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.
RIIKKA. Siltä kuuluu.
MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle
uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut
hänen rakkauttaan?
ANNA LIISA. Et.
JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.
MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.
ANNA LIISA. Sitten selitän--toisen kerran.
RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua
hurskaammaksi.
KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt
häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja
kolmannen korvapuusti.
MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin
uskon että hän minuun vielä taipuu.
RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.
KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?
(Anna Liisa menee luomapuilleen.)
MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän
vanhaksi piiaksi?
KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo.
Ensi pyhänä kuulutetaan.
MIKKO. Paljon mahdollista.
KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.
MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.
JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä
tapahtua.
MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle
piimäsuulle?
JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että
sinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.
KORTESUO. No, no--ei riidellä.--Mikko laskee vaan leikkiä.
MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.
KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne
silloin kuulisiin.
MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.
RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä,
sanokoon itse, onko asia tosi vai ei.
JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.
ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?
MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se
häilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä
toisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että
kuulutetaan.
ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.
JOHANNES. Mitäs sanot siihen?
MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin--
muuttuu sinun mielesi.
JOHANNES. Sen valehtelet!
MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä
sunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi.
RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee.--
Antakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta
heruu.
PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa
näitä silmiä ylös.
ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.
PIRKKO. Niin Mikkoko?
ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.
PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?
ANNA LIISA. Kudon, kudon!
PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen,
puikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.)
KORTESUO. Niin,--minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta
kinailette, pianhan se nähdään.
JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.
KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki,
tai--korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.
RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut
poissa, tulee vasta tänne--ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua
kiusottaakseen.
PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!
MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?
PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!
MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?
PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,--ajattelin vaan pikkuisen
koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät
ulos.)
RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä
sinua opetan.--Äläjähän siinä vielä,--selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten
jälkeen.)
PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta
muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)
ANNA LIISA. Johannes--ethän ole minulle vihanen?
JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?
ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin--kun olet niin totisen näköinen.
JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti--mokomakin reuhaaja.--Mutta ei se
mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne
semmoiset mielestä haihtuvat.
ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,
Johannes. Voi, jos sen lupaisit!
JOHANNES. No, lupaan--lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta
ole.
ANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua--niin,
Johannes, minä niin hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen
seuraansa, elä salli hänen tulla likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos
hän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin voit, ettei hän
pääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta,
teetkö sen, sano?
JOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen
hädässä. Hän taisi sinut säikyttää pahanpäiväisesti?
ANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä
hän on.
JOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän
ilkeydellään meille voi?
ANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää.
Mutta lupaathan pysyä hänestä erilläsi, Johannes?
JOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa--ja kenties
tappeluakin?
ANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin.
JOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin
alakynteen?
ANNA' LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä
puukkoon.
JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui
poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.
ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes?
Huomaathan sen itsekin.
JOHANNES. Enpähän oikein tiedä.
ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta,
sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä,
jos vaan tahdot.
JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi
pian luulla, että minä häntä pelkään.
ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.
JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen
äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.
ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua
usko--
JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole
niin juuri leikkiminen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi
kerran minä sinulta jotain pyydän--etkä sinä tahdo tehdä minulle
mieliksi.
JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta
merkitystä.
ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.
JOHANNES. Eikös mitä!--Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot,
niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.
ANNA LIISA. Sinä lupaat?
JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?
ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,--sydämen
pohjasta sinua kiitän!
JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?
ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.