JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.--Ei missään suhteessa,
niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna
Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän--paljon,
paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo
hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin
muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla
olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään.
Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita--
ANNA LIISA. Ei--ei! Johannes, lopeta jo.
JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja
siveellisesti--
ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.
JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.
ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi--huonompi,
päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin
liian paljon hyvää.
JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi
uskonut sinusta hyvää?
ANNA LIISA. Sehän se on!
JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos
olisin tullut muuta kokemaan?
ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä
parastani.
JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et
osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo
häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet
silmissäsi?
ANNA LIISA. Eikös mitä!
JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?
JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka!
(Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan
katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi
mieli pusertaa sinut--mäsäksi.
ANNA LIISA. No, no, Johannes--tyydyhän sentään vähempään.
JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?
JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.
ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?
JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.
ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.
JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi
uudelleen ja yhä uudelleen.--Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt
vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan
sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen
mies, johon sinä rakastuit?
ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?
JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.
ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?
JOHANNES. Niin--eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin--!
Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?
Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En
soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.
ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.
JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?
ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä
hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.
JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen,
vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka
tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et
ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta
vertaa onnellisempi?