KORTESUO, tilallinen.
RIIKKA, hänen vaimonsa.
ANNA LIISA, | heidän tyttäriään.
PIRKKO, |
JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.
MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.
HUSSO, hänen äitinsä.
ROVASTI, |
LÄÄKÄRI, | kirkonkylän herroja.
NIMISMIES, |
KAUPPIAS. |
RISTOLAN EMÄNTÄ.
HEIMOSEN EMÄNTÄ.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.
(Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla
vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä
seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa,
oikealla yksi.
Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen,
surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea;
hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken
päästä tulee Johannes sisään.)
JOHANNES. Päivää, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.
JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä
nyt alotat kangasta?
ANNA LIISA. Vielä.
JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?
ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.
JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää
kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?
ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.
JOHANNES. Ehei!--Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen
tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.
ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?
JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.
ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua?
Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.--Istu sinä penkille tuohon,
minä otan jakkaran.
JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?
Tulisit ennemmin tänne polvelleni.
ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi
juuressa on niin hyvä olla.
JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.
ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.
JOHANNES. Et tule? Miksi et tule?
ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.
JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?
ANNA LIISA. No, ehkäpä.
JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.
ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?
JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen
viikon päästä pidämme häät.
ANNA LIISA. Niinkö pian?
JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika
on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?
ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?
JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?
ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.
JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.
ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.
JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.
ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.
JOHANNES. No, puhutaan sitten pian.--hyvin pian.
ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.
JOHANNES. Ala lopusta.
ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.
JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.
ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,
Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?
JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?
ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki
kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?
JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun
vuoroni puhua.
ANNA LIISA. Puhu.
JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että--?
ANNA LIISA. Että--?
JOHANNES. Että sinä olet niin--niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Sitäkö vaan?
JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko
maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.