pohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka
aina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana
piilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se
muodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan
johdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi
tällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa
ainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä
minkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin
tämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä,
kuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta
tämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta
toiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua.
Mutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa,
että sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin
suhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että
tällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän
hajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa
merkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa
jumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.
Tällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin
vasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja
ylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen.
Hengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy
lopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa
kohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena
uhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen.
Niinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla
kokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan
kokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon
-- uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä
-- on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että
se tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja
pontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään
ja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää
voida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä
madaltumiselta.
Mutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä
tosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman
olemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran
kieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi
käsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla.
Kuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja
jalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys
erillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin
on se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman
kokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen
tekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi,
kuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan
esille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain
silloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun
vastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi
tapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa
ihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen
lähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että
se, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen
mahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja
periaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan
yksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle
kulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen
ja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan
kaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla
voidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä
henkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana,
ikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla
muuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle
ihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia
hyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi.
Se on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä
liikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus,
myöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys
ole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka
ulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset
probleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän
liikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että
siinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä
voimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä
uutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli.
Tämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko
ihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen
sisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys
sellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi
vaikuttaa sitä edistävästi.
Uskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se
ainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai
suorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti
vie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden
ja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy
täysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös
maailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa
vastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle
hengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa
itsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden
suhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se
antaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman
lämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon
inhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin
tapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa
sellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen
pysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.
Tosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme
ja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi.
Tuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä
epätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa;
antropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa
tuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän
maailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka.
Juuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen
valtapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy
järjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret
liikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen
täydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä
omaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu
monin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on
keskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta
nähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna
palasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka
paljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan,
kuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin
kuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: "Se ei vielä ole tehty eikä
tapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää
vaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa
itsestään."
Tällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden
probleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton
kyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen
ajaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset
tämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme
suuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen
suunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa
tämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun
maa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko
maailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee
vielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat
ovat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi
hengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin
täytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa
tapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää
sivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka
usein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella
ruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen
vireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää
jo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille
kuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi
vielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme
avartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen
olemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä,
kuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta
iänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine
rajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva
meistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta
varmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.
Niin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana
kuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella
kieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian
kuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi.
Sillä jos elämä -- ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan
-- esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan
matkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä,
että ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja
jos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin
täytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos
osa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus,
jollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs
eikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta
olemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua
vain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja
se kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys
kohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi
ja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta
siirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin
muualla käytetyksi.
Ratkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että
meidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle
kohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä
ja äärettömyydestä ja vieläpä -- se on pääasia -- ei ainoastaan
yksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä
näin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii
pitää mielessä Goethen sanat:
Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa
kysymys toisen kotimaan,
sill' ainaisuuden meille takaa,
mi ainaist' elämässä maan.
Aina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen
elämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on
torjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan "Kritik
der praktischen Vernunft" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta
hämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri
tähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja
samalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa
syvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: "Myöskin
tässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka
aikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen
arvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on
sallinut meidän päästä osallisiksi."
Yhteenveto.
Lopuksi on luotava katsaus taaksepäin kuljettuun tiehen ja
lyhykäisesti koottava yhteen se tärkein, mitä olemme saaneet
lopputulokseksi kysymystä elämän tarkoituksesta ja arvosta
punnitessamme. -- Ensinnäkin kysymykseen tutustumisemme oli
tavallisuudesta poikkeava. Emme alkaneet esittämällä kuvaa
ympäröivästä maailmasta emmekä koettaneet siitä käsin löytää elämälle
valaisevaa selvyyttä, vaan me koetimme käsittää elämän elämästä
itsestään ja ymmärtää sitä sen itsensä avulla. Me seurasimme sitä
sen omassa kehityksessä, me löysimme siitä yhteyksiä, eri asteita
ja tarkoitusperiä, vieläpä tästä käsin lopuksi löysimme kokonaisen
todellisuuden, joka meille ihmisille on kaiken todellisuuden ydin.
Tästä kysymys kaiken tarkoituksesta ja merkityksestä sai uutta valoa.
Noudattamalla juuri tätä tietä täytyi tarkastelussamme käydä samoin
kuin käy elämässäkin, sen tuli käännekohdissa tehdä oma ratkaisu.
Läpikäyvänä kaikessa oli pyrkimys sisäiseen itsesäilytykseen,
ja lopulta saavutetulla tuloksella oli persoonallisen totuuden
luonne. Tällainen antaa kaikelle suurta sielullista välittömyyttä
ja lämpöä. Jokainen pyrkivä ihminen, ei ainoastaan oppinut tutkija,
voi ryhtyä tähän työhön, ihmiskunta voi tuntea yhteisen vakaumuksen
pohjalla kuuluvansa yhteen, mutta samalla voi jokainen yksityinen
antaa yksilöllisen ilmaisun sille, mitä näiden elämäntotuuksien
pohjalla katsoo välttämättömäksi edellyttää, ja julistaa sitä
omalla kielellään. Tällaisen elämänkokemuksen perustuksella ja
henkiseen itsesäilytykseen liittyneenä täten löydetty totuus voi
saavuttaa suurimman varmuuden, mikä on ajateltavissa, ja myöskin
voi tälläinen palaaminen elämän perusluotteisiin vaikuttaa elämän
yksinkertaistuttamiseksi, mikä kulttuurityön mukana lisääntyvien
yhteyksien ja vaikeuksien kohotessa käy yhä välttämättömämmäksi.
Vaikkakin erityisen ajatusmaailman muodostaminen on näinkin
menetellessä tarpeellinen, jotta yksityiset ilmiöt voitaisiin
yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, niin näin perustellulla
ajatusmaailmalla on se etu, että se aina ja uudestaan on
muutettavissa omaksi elämänkokemukseksi ja siten voi jokaiselle
milloin tahansa tehdä tiliä itsestään.
Asiaan nähden kävi selville, että ihmiselämä saa tarkoitusta ja arvoa
ainoastaan siitä tosiasiasta, että kaiken ulospäin suuntautuvan
ja olevaisuuden pinnalla tapahtuvan toiminnan ohessa on olemassa
olennaisesti uuden elämän mahdollisuus, mahdollisuus johtaa elämä
kaikkeuden kokonaisuudesta ja todellisuuden sisäkohtaisuudesta. Tässä
uudessa elämässä on toisiinsa kietoutuneena ja erottamattomasti
yhtyneenä kaksi seikkaa: tässä vasta syntyy kaikelle elämän
hapuilevalle tavoittelulle ja pelkälle elämän varjolle vastakkainen
todellinen elämä, elämä, joka perustuu omaan itseensä ja sisäisesti
kehittää sisällyksensä. Ja tämä elämä esiintyy vain vapautumisena
siitä, mitä ihmisessä on pientä, painopisteen siirtämisenä kaikkeuden
elämään ja toimintaan, siihen vaaditaan jyrkkää kieltäymistä.
Tämä uusi elämä ei suinkaan ole pakenemista ihmismielen ja sen
mielialojen komeroihin, syrjäiseen piilopaikkaan, vaan, samaten kuin
se itsessään sisältää todellisuuden syvyyden avautumisen, samaten se
vaatii ryhtymään taisteluun vallitsevaa olotilaa vastaan, samaten sen
täytyy vaatia hallittavakseen kaikki alat, joihin elämä haaraantuu,
samaten se keskellä sisäistä lepoa ja ylevämmyyttä vaatii alinomaista
ja ääretöntä työtä kaikkiin elämän moninaisiin asioihin nähden.
Tässä on olemassa olokanta, joka kaikki ihmiskunnan elämänkokemukset
kykenee näkemään samalta kannalta ja arvioimaan ne samalla
mitalla, tästä käsin avautuu mahdollisuus asettaa partikulaarisia
elämänjärjestelmiä vastaan, jotka eivät meitä enää kykene
tyydyttämään, universaalinen, sijoittaa kaikki erikoiset saavutukset
siihen ja siitä käsin saada ne syvennetyiksi. Kaikkialla on kysymys
henkisen perusluonteen muodostamisesta ja hengenvaltakunnan
todellisuuden sisäkohtaisuuden lisäämisestä.
Kaikki tämä edellyttää, että tunnustetaan todellisuudella olevan
syvyyttä ja että ihmisen on mahdollista omaksua tämä syvyys;
se, mikä oli ihmisen koko maailma, tulee täten hänen toiseksi
maailmakseen, pelkäksi ilmiöiden esiintymiseksi. Tässä tällaisessa
käänteessä on oma metafysiikkansa: sen kyllä huomaamme ja sitä emme
tahdokkaan kieltää, vieläpä me pidämme tällaisen elämän metafysiikan
tunnustamisen sinä taitekohtana, jossa ihmisajatusten täytyy
ratkaista suhteensa ja jossa ne kai tulevat käymään eri suuntiin.
Jollei todellisuudella ole mitään syvyyttä tai jos se meiltä on
suljettu, niin ei ole mitään mahdollisuutta perustaa elämää siihen
itseensä, erottaa oikeata hengenkulttuuria pelkästä ihmiskulttuurista
ja päästä sisäisesti kohoamaan yläpuolelle ympärillämme olevan
sekasorron ja maailmanmenon. Tällöin ihmiselämä on hukassa eikä
mikään vastike voi tuota puutetta korvata. Näinpä siis ei mieltymys
tuntemattomaan, hämärään ja taivaantakaiseen maailmaan vie meitä
metafysiikkaan, vaan huoli elämän itsenäisyydestä ja sisällyksestä.
Tällainen elämän metafysiikka eroaa myöskin kyllin selvästi kaikesta
koulumaisesta metafysiikasta. Ei ole suinkaan tarkoitus tämän
metafysiikan avulla pelkästään intellektuaalisista syistä täydentää
tätä tämänpuolista maailmaa jollakin toisella maailmalla, vaan se se
vasta pääsee tunkeutumaan oikeaan todellisuuteen, vain sen avulla on
elämälle saavutettavissa luja olokanta, todellinen nykyisyys, oikea
sisäkohtaisuus. Me emme siis näin ollen pakene todellisuutta, vaan
tässä kuvatun elämän pääpyrkimyksenä on todellisuuden, alkuperäisen
todellisuuden vaadinta, sellaisen todellisuuden, jollaista pelkkä
olemassaolo ei mitenkään tarjoa.
Myöskin on tässä kuvatun elämän piirteenä läpikäyvä eetillisen
toiminnan vaatimus. Se saa eetillisen luonteen etupäässä siten,
ettei tässä ole kysymys jo valmiina olevalla pohjalla saada
aikaan sitä taikka tätä, vaan on kysymyksessä kääntämällä oleva
asiaintila vastaisin päin saavuttaa uusi olokanta ja kilvoitella
uusi kokonaiselämä, joten meillä siis ei ole vain yksityisiä
elämäntehtäviä, vaan yksi ainoa päätehtävä, joka valtaa ja
koossapitää kaiken moninaisuuden. Onnistuuko saavuttaa tuo uusi
olokanta, siihen lujasti juurtua, kehittää henkinen luonne ja siten
lisätä olevaisuuden perusoloa, -- lyhyesti sanoen -- muuttuuko
ihminen henkiseksi energiaksi ja saavuttaako hän sellaisena varman
yhteyden näkymättömän maailman kanssa, se se lopulta ratkaisee hänen
elämänsä onnistumisen tai epäonnistumisen. Eivät loistavimmatkaan
ulkonaiset ennätykset voi tässä kohden esiintyvää puutetta korvata.
Mutta se tehtävä, joka ihmiselle näin asetetaan, ei voi osoittautua
hänelle vieraaksi. Vaatimus ei tule ulkoa päin, vaan omasta
piiristämme; onhan toki kysymys todellisen minämme saavuttamisesta,
elämämme sisäkohtaisuuteen kohottamisesta. Kaikki etiikka vaatii
jotakin sellaista, mikä on yläpuolella pelkän ihmisen, mutta tässä on
se, mikä on yläpuolella ihmisen, juuri ihmisen oma sisäisin henkinen
perustus. Näin ei jää sijaa mahdollisuudelle käsittää moraalia
rasittavaksi ikeeksi tai jäykäksi kaavaksi, niinkuin käy siellä,
missä, sen sijaan että noudatettaisi asian sisäisiä yhteyksiä,
tyydytään pelkkään ulkonaiseen, ihmisten yhteiselämän taustalle
laadittuun siveelliseen arvostelmaan, ja silloin helposti saadaan
aikaan moraalin irvikuva. Itsenäisen hengenelämän pohjalta kohoava
siveys kykenee myöskin tyydyttämään sen vaatimuksen, mikä siveydelle
on välttämätön, mutta jota nykyajan siveysoppi tavallisesti
käsittelee aivan syrjäseikkana. Tämä vaatimus on elävän voiman
vaatimus, voiman, joka laeille, säännöille, tai miten milloinkin
sanotaan, ihmisessä itsessään antaa toiminnan tarmon. Sillä mitäpä
vastuksien ylivoimaisen painon ja velttojen henkisten liikutusten
edessä auttavat kaikki käskyt ja säännöt, jos ne vain tuovat
ihmiselle vaatimuksia, jollei hänellä ole apua elämän pohjavirrasta,
joka tekee niiden täyttämisen mahdolliseksi? Mutta tällainen elämän
virta avautuu, jos tunnustetaan ihmisessä itsessään läsnäolevaksi
kaikkeuselämä, joka kohottaa hänet yläpuolelle yksilöllisen
rajoituksen ja saattaa kaikkeuden voiman hänessä toimintaan.
Vain täten siveys voi heikosta suunnitelmasta muuttua täydeksi
todellisuudeksi.
Täten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja
pohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä
ja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme
ja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu
yläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme,
että maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän
omassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän
kokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua.
Kaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään
tämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta
mitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä
kenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa
elämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä
siveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua
horjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja
hajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä
uudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista
emme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen
maailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo
uudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.