irroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee
kaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin
kouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin,
viimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää
rakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi
arvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu
muutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin
tulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen
pyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen
saakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä
suhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista,
joka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen
ryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia,
että hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se
tuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy
vähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi
ja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat
toimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta
ihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään
uhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja
rakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi
suhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen
kohoutumisen tieltä.
Tällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee
inhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä
kokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden
muodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa
kyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä
mitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten
puoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin
mukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun
ja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti
alkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin
yhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi
irroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa
niitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä
enemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin
uhrauksiin.
Mutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle
yksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän
kehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen
pakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia
yhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän
ja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä
taisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä
kohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen
elämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa
yläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi
kulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.
Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike
henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä
suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee
ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat
itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan
rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta
ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa
kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana
antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä
torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja
katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa
kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten
historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista
ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme
säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on
häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron
sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan
yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi
kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä
ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää
tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan,
tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa.
Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia
voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty
vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä
elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle
puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä
ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä
seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin
se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi.
Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella,
joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran
tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan,
niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen.
Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan
ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen
analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian,
että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa
itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä
sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti
luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa,
ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet
kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten
yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän
maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi
saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota
pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään
nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä.
Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä
aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa
sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta.
Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla,
niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä,
vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että
tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu
mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia
muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä
kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.
Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa
kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki
koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen
kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen
kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina
koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista
vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa,
on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen
mielivallan yläpuolella oleva voima.
Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet
alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa
vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei
siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu,
tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen
pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan
ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi
saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä
pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.
Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto
kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja
vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään
vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä
tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa
olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi
päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä
aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän
elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa.
Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on
tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme
hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se
syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi
meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa.
Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen
ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma
ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin
epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi
ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään
vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme
siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä
käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole
ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja
elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa
saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme
huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen
kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti
pientä.
Epäilysten torjuminen.
Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan
hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin
nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen
alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan.
Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä
hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen
perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. -- Jo
ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut
hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän
pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä
ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta:
luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista
tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan
välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden
valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan
asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä,
vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä
välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja
lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän
omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa
sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen
lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan
hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena.
Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?
Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina
syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä
ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla.
Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa
maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle
syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen
elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen
maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi
kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse
varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin
hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen,
mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja
ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne
vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä
mitenkään tarjonnut ratkaisua.
Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa.
Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä
tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä
tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi,
siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme
todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä
olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän
kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime
kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei
meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään
alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme
eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä
maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme
ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain
niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin
on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän
sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja
se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä
virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin,
vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja
määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan
ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään
synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken
yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava
tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja
maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen
sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon
antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan
tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin
hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.
Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille
osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan
olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle,
jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys.
Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä
ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa
moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi
kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja
selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja
varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se
löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä
ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen
muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta.
Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille
itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta
kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei
maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa
vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä
maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain
meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi
vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa,
pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus
antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä.
Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä
varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen
aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on,
että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee
vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys
pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä
tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä
sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana
mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät
voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä
elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.
Näin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän
maailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen
siitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä
sisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan
kristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä
täydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää
hänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi
sisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas
yläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin
taas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet
loistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet
torjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään
kokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen
voittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse
elämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa
epäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan
elämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.
Mutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman
vastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti
työntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan.
Meidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea,
vieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti
palvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta
aina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se,
ettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi
minkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä,
vaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme
kiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä
Platon piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta -- kaukana tämän
käsitteen kristillisestä sisällyksestä --, jota kaikki kärsimys
ja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain
vahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa
toisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys.
Ja samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei
siveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän
tavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen
pikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi
kärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille
on tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo
hyvin tehdä, "täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä
kieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen
saavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto".
"Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi
pääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella
toiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa
rauhan, ilon ja vapauden." Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut
klassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää
varten.
Mutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se
pitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa
säilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen
sitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja
sekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien
edessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa
vastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne
mitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa
elämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli
elämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme
yksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi
elämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi
vältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus,
tarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo
paikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.
Uskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta
meidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän
kysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen
hengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin
useimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla
alkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä
kaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä
missä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä
tietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut
itseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi,
syvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat
sitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat
olevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa
vaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin
totena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat
tavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan
vallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon
kädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi
heidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella
sanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän
keskitason sisältyy tavallaan uskontoa.