eteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus
sisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän
elämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren
muuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa
esiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne
esiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää
elämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta
yläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän
itsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen
ei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli
palattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi
hengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden
vuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan
kilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti
kehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi.
Vastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän
kasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa
työssä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän
näennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen
näennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous
ja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin
tämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle
avautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella
olevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli
luotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin
sai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi
kaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen
sanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria
vaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja
taistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene
ratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta
perustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi
olla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä
maahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia
kulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.
Mutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy
sanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä,
vaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet
voivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo
edelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen,
voittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua
ulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan
pikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä
ja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti
voi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että
edelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia
ja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että
elämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja
vastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa
toisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja
rajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle
kaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän
kuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät
yhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä
virhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja
saavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.
Sekin voidaan lukea tämän elämänsuunnan etujen joukkoon, että
se kaikenkäsittävän kokonaisuuden rajoissa voi suoda kullekin
yksityiselle erikoisen aseman ja oman vakaumuksen aivan hänen
yksilöllisen luontonsa, vallitsevien olosuhteiden ja hänen
elämänkokemuksensa mukaan. Tosin kuuluu kaikille se vaatimus, että
heidän on siirrettävä elämänsä ulkonaisten suhteiden pintakerrosta
syvemmälle ja otettava voimakkaasti osaa hengenelämän rakentamiseen,
sellaisena kuin kulttuuri sen eteemme asettaa, mutta tähän työhön
voidaan käydä käsiksi hyvin erilaisilla kohdilla ja sen mukaan,
millä kohden ollaan työssä, muodostuu vakaumuskin erilaiseksi.
Mutta kulttuurityön yläpuolelle luo uskonto perusvakaumuksen ja
sisäisen sydämenelämän kerroksen, joka on syrjässä arkipäiväisen työn
nostamilta vaikeuksilta ja josta pitää olla osallisena jokaisen,
joka tavoittelee täyttä elämää. Mutta kuinka paljon hän on siitä
osallinen ja näkeekö hän siinä elämänsä painopisteen, se on toinen
kysymys. Viimeisimmän vakaumuksen maailma voi toisella pysyä pelkkänä
elämäntyön taustana, toiselle se voi suurten järkytysten ja raskaiden
pettymyksien kautta tulla elämän varsinaiseksi olokannaksi. Näin
voi ihmisten kesken vallita hyvin erilaisia ajatussuuntia: toiselle
selvenee aivan välittömästi positiivinen elämänratkaisu, toiselle se
avautuu vasta ankaran kieltämisen tietä. Tutkijalla, taiteilijalla,
käytännöllisen toiminnan ihmisellä voi kullakin olla oma
ajatustapansa, mutta näitä eri suuntia täytyy olla koossa pitämässä
koko ihmiselle ja koko ihmiskunnalle kuuluvan perusvakaumuksen
ja siitä käsin täytyy olla mahdollista vaikuttaa keskinäisen
ymmärtämisen aikaansaamiseksi. Näin käy mahdolliseksi samalla
kertaa saavuttaa yhteys ja säilyttää toivottu vapaus sekä päästä
virittämästä kaikki ihmiset samaan säveleeseen ja vastenmielisin
pakkokeinoin määräämästä kaikille sama tunnustus.
Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.
Sen elämän, joka näin syntyy, tulee lähemmin osoittaa oma
erikoisuutensa ja pystyväisyytensä elävän nykyisyyden asettamien
probleemien edessä. Vaikkemme voikkaan näitä probleemeja sen
pitemmälle tässä seurata (sen olemme lähemmin tehneet kirjassa
"Geistige Strömungen der Gegenwart"), niin näytettäköön kuitenkin
kahdessa kohden, kuinka edustamamme elämänsuunta voi taistelussakin
osoittautua kelpoiseksi. Nykyisen elämän pääpiirteitä on se, että
loistava, aina uusiin voittoihin pyrkivä työ, joka kohdistuu
ympäristöön, työ luonnon alamaiseksi saattamiseksi, sosiaalisten
elinehtojen parantamiseksi on suuresti syrjäyttänyt huolenpidon
ihmisen sisäisestä ja kokonaiselämästä, huolenpidon sieluntilasta,
persoonallisuuden ja henkisen yksilöllisyyden kehittämisestä, niin
että elämän ulospäin jännittyminen on paljoa suurempi kuin sen
keskittäminen. Tästä koituu monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Missä
elämä ei käsittäydy yhdeksi kokonaisuudeksi eikä sellaisena ryhdy
taisteluun ympäröivää maailmaa vastaan, siellä sen täytyy kadottaa
sisäistä suuruuttaan, siellä se joutuu vaaraan keskellä kaikkia
ennätyksiään ostaa ne sisällyksensä hinnasta, siellä se ei voi saada
aikaan mitään sisäistä rakentumista. Tämä käy ilmi eritoten niillä
aloilla, jotka vaativat yhtenäistä kokonaisvakaumusta, joiden tulisi
ihmisen ennätyksiin valaa häntä itseään, kuten uskonnon, filosofian,
taiteen ja kirjallisuuden aloilla, mutta myöskin suurisuuntainen
käytöllinen ja poliittinen toiminta sitä mitä kipeimmin vaativat.
Voimmeko kieltää, että näillä aloilla suoritettavan luomistyön ja
sen hämmästyttävän korkean kannan välillä, mikä ilmenee meidän
työmme tekniikassa, on suuri juopa? Ihminen joutuu vaaraan menehtyä
kaiken sen alle, mikä joutuu hänen eteensä ja vaatii osakseen
hänen voimansa. Tämä on vältettävissä vain sillä ehdolla, että me
sisäisesti lujitamme itsemme ja teemme enemmän itsestämme. Mutta
mitenkä tämä voisi käydä päinsä ilman itsenäisen hengenelämän
avautumista? Vain siitä käsin voidaan ympäröivää maailmaa vastaan
asettaa sisäinen maailma.
Jos me näin toimimme etupäässä ulospäin ja muodostamme
perimmäisimmänkin vakaumuksemme ympäristöstä saatujen vaikutelmien
mukaan, niin silloin ympäröivän maailman antamien herätteiden ja
tosiasioiden erilaisuus saattaa vakaumukset kulkemaan aivan eri
suuntiin, me kadotamme yhteisen sisäisen maailman, hajaantuessamme
aina vain lahkoihin ja puolueisiin emme enää ymmärrä toisiamme,
meidät yllättää Baabelin kieltensekoitus ja me päädymme, huolimatta
työmme ja tehtäviemme koneellisesta yhteenliittymisestä, sisäiseen
yksinäistymiseen, meidän täytyy tuntea itsemme kokonaan hyljätyiksi
ja hukkaan joutuneiksi. Mutta itsenäisen hengenmaailman pohjalta
voidaan sitä vastoin pyrkiä ihmisten sisäiseen yhteistuntoon ja
vakaumuksien yhteyteen.
Ja lopuksi henkisen peruskehän puute ehdottomasti saa aikaan suuren
epävarmuuden ja tämä taaskin tuo mukanaan voimakkaan taipumuksen
kieltämiseen, ihmisen halventamiseen ja vähäksi arvaamiseen, tämä
koskee niinhyvin hänen asemaansa kaikkeudessa kuin hänen arvoansa.
Nykyänsä merkillisellä ilolla koetetaan mahdollisimman paljon
teroittaa ihmisen riippuvaisuutta, hänen yhteyttänsä alempien
elämänasteiden kanssa, hänen henkisen voimansa rajoitusta ja
mitättömyyttä, kaiken henkisen toiminnan epävarmuutta, yleensä
kaikkea sitä, mikä on omiansa osoittamaan ihmisen pienuutta ja
hänessä ilmenevää itsenäisyyden ja sisäisen yhteyden puutetta.
Yleensä ei oivalleta, kuinka tällainen kieltämis- ja halventamishalu
vaikuttaa tuhoavammin kuin tarkoitetaankaan, kuinka se aivan
johdonmukaisesti osoittaa mahdottomaksi kaiken henkisen kulttuurin ja
sen mukana myöskin tieteen ja heikontaa uskoa siihen. Mutta tällaisen
uskonpuutteen täytyy lopulta heikentää kaikki elämää virittävät
herätteet. Ilman iloista elämänuskallusta ei ole olemassa mitään
voimain kaikenpuolista herätystä, ei täysin saavutettavissa se, mikä
ihmiselle on mahdollista. Niinpä siis kaipaamme kipeästi sellaista,
mikä kohottaa yläpuolelle tuon kielteisyyden ja sitä, mikä kykenee
ohjaamaan elämän positiiviseen suuntaan. Mutta tämä on mahdollista
vain siten, että voimme jälleen kilvoitella itsellemme yhteyden
todellisuuden alkuperäisen syvyyden kanssa. Tämän pyrkimyksemme
palvelukseen tarjoutuu edellä kehittelemämme elämä, se kun
perustautuu itsenäiseen hengenmaailmaan, elämän sisäkohtaisuuteen.
Järjettömyyttä emme suinkaan kykene tekemään olemattomaksi, mutta me
voimme sen voittaa ja siinä onkin kyllin elämänuskon perustaksi.
Nykyisen elämäntilan pääpiirteitä on vielä sekin, että vanha ja
uudempi ajatuskanta sovittamattomina saavat törmätä toisiansa
vastaan. Vanha on käynyt meille liian ahtaaksi ja epävarmaksi,
uudempi, kohdistaen työnsä ulkokehään, ei tunge kyllin syvälle eikä
riitä tyydyttämään koko ihmisen välttämätöntä kaipuuta. Näinpä siis
nykyajan ihminen häilyy epävarmana kahden elämänmuodon välillä.
Itsenäisen henkisyyden omaksunut elämänsuunta voi saada aikaan
kohoamista vastakohdan yläpuolelle ja keskinäistä ymmärtämystä
taistelevien välille. Siirtäessään elämän yksityisten ennätysten
ja myöskin sielullisten toimintojen monihaaraisuuden taakse ja
vaatiessaan henkisen luonteen muodostamista se löytää vastakohtien
yläpuolella olevan tuomioistuimen, jonka edessä vastaansanojien
tulee osoittaa mahdollisuuksiensa ja vaatimustensa pätevyys. --
Mainittu vastakohtaisuus tulee erikoisesti nähtäviin uskonnollisen
ja luonnontieteellisen elämänsuunnan ja maailmankatsomuksen
törmätessä vastakkain. Uskonnon tehokkuutta lamauttaa se, että se
on sidottuna sellaiseen vanhempaan muotoon, joka ei enää vastaa
hengenelämän maailmanhistoriallista asemaa. Tuon vanhemman kannan
vakiintumisen jälkeen ei ole ainoastaan maailmankuva täysin uudeksi
muuttunut, vaan me olemme kaikkine pyrkimyksinemme olennaisesti
toisenlaisessa suhteessa maailmaan, sen jälkeen kuin aiemmin
vallinnut ihmisen ja ihmiskunnan heikkoudentunne ilmiömaailman
edessä on väistynyt voimantunteen tieltä, sikäli kuin me yhä enemmän
ilmiömaailman kehityksen mukana kietoudumme lähempään yhteyteen
sen kanssa ja henkisessä työssä siitä löydämme oman kotimaamme,
sen sijaan että odottaisimme sitä vasta tuonpuolisesta maailmasta.
Jollemmekaan saa kieltää, että elämä tarjoaa eri kerrostumia ja
että on olemassa kaikenperustava syvyys, emme kuitenkaan voi elämää
edeltäkäsin paloitella tämän- ja tuonpuoliseen. Samalla uskonnon
asema keskellä elämän kokonaisuutta on olennaisesti siirtynyt,
uskonto ei enää ilman muuta ole sen johdossa eikä se alunpitäen
paina siihen omaa leimaansa, vaan sen tulee tuon kokonaisuuden
sisällä perustaa itsensä ja osoittaa pätevyytensä. Olkoonpa että
se onkin universaalisen elämänkokonaisuuden syvin sielu, se ei
tällaisen muutoksen tapahduttua voi päästä sisäisen laajentumisen ja
uudelleen-muodostumisen välttämättömyydestä.
Jos nuo valtavat muutokset jätetään huomioonottamatta tai ainakin
siirretään mahdollisimman syrjään ja jos tuo vanhempi muoto
pakoittavan käskyn voimalla, esim. valtion mahtivallalla, lasketaan
toisinajattelevan ajan hartioille, niin syntyy ehdottomasti ankaraa
ihmissielujen sortoa, on uhkaamassa sisäinen epätotuus, joka ehkäisee
kaiken sisäisen elämän muodostumisen ja jonka torjuminen lopulta
tulee pakoittavaksi siveelliseksi vaatimukseksi. Meille on tarpeen
perusteellinen selvittely siitä, mitä uskonnossa on ajallisuuden
yläpuolelle kohoavaa totuutta ja mikä siinä on pelkästään
ajallisuuteen kuuluvaa. Mutta tämä selvittely ehdottomasti uhkaa
uskonnon sisällystä ja voimaa, jollei perustautuminen itsenäiseen
hengenelämään anna sille metafyysillistä syvyyttä ja varmasti kohota
sitä yläpuolelle pelkän kulttuurin. Kaikissa uudistuspyrkimyksissä
pitäisi tämän seikan aina olla silmien edessä; ne voivat viedä
voittoon vain siinä tapauksessa, etteivät ne heikennä uskonnon
henkistä sisällystä, sen perioletta ja salaisuutta, vaan niitä
vahvistavat. Mutta sitä varten niiden tulee asettaa etualalle
uskonnon toiminta elämän edelleen kehittämiseksi, siitä lähtevä
elämänkohottaminen.
Toisella puolella on luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi
itseänsä nimittävä suunta. Emme tässäkään tahdo kieltää
kohtuudenmukaista oikeutusta. Luonnontieteet eivät ainoastaan ole
kunnostautuneet mitä valtavimmilla ulkonaisilla ennätyksillä, vaan
ne ovat erikoisesti edelleen kehittäneet ajattelua, ne avaavat
meille uusia näköaloja läpi koko todellisuuden. Elämää muovaillessa
ei tätä ole otettava huomioon vain muutamissa yksityisissä kohdin
vaan kokonaisuutena, se voi silloin edistävästi antaa voimaa
ja selvitystä. Mutta tämä tunnustus ei merkitse sitä, että
luonnontieteellinen maailmankatsomus saisi kaiken ajattelun ja elämän
vallittavakseen. Tämä on mahdollista vain siinä tapauksessa, että
jätetään huomioonottamatta se, ettei meidän ensimäinen kokemuksemme
ole ympäröivä aistillinen maailma, vaan oma toimintamme, ei
ainoastaan ajatteleva minämme, vaan meidän persoonallisuutemme ja
henkinen yksilöllisyytemme ja että me ympäröivää ilmiömaailmaa
katselemme oman henkisen rakenteemme valossa. Se on lisäksi
mahdollista vain siinä tapauksessa, että jätetään huomioonottamatta,
että historian yleiskulku on suorittanut ominaisen hengenmaailman
kehittämisen ja siten loitontanut ihmisen yhä kauemmas pelkän eläimen
olotilasta. Luonnontieteellisen maailmankatsomuksen esitaistelijat
aivan liian kevyesti syrjäyttävät senkin, etteivät luonnon
peruskäsitteet suinkaan ole valmiit ja lopulliset, vaan että ne juuri
uusimmalle tutkimukselle tarjoavat mitä vaikeimpia arvoituksia ja
että ne nyt juuri ovat olennaisen uudestaanmuovailun alaisina; vielä
he syrjäyttävät liian kevyesti senkin, etteivät luonnontutkimuksen
yksityiset haarat suinkaan osoita maailmankatsomukselle tietä
samaan suuntaan, ettei eläintieteilijän maailmankäsitys ilman muuta
samalla ole fyysikon tai fysiologin. Jos huolimatta tällaisista
probleemeista luonnontieteellinen maailmankatsomus esiintyy valmiina
ja eittämättömänä ja uhkaa kaikkia hidastelevia intellektuaalisen
ala-arvoisuuden pannajulistuksella, niin ei tämä vähemmän ole
omahyväistä oikeaoppisuutta kuin mikä ilmenee oikeistossa, ja
voitaneen sanoa, että kieltämyksen oikeaoppisuus tavallisesti
esiintyy paljoa suvaitsemattomampana kuin myöntämisen.
Vastoin kaikkea tällaista elämän ahtauttamista, vastoin
kirkollis-uskonnollista samaten kuin naturalistista, on elämälle
varattava tarpeellisen avara liikkuma-ala, muodostettava kokonaisuus,
joka sallii jokaisen alan kehittää itseänsä, mutta joka samalla pysyy
yläpuolella niiden hajaannuksen ja riidan. Tämä tällainen pyrkimys
voi välttää pintapuolisen tasoittelun vaaran vain siinä tapauksessa,
että syvyydestä käsin kautta kaiken moninaisuuden vallitsee ja tämän
moninaisuuden välityksellä kehittyy elämänyhteys. Mutta tällainen
eri aloja vallitseva yhteys ei ole ajateltavissa ilman itsenäistä
henkisyyttä eikä sen täydellinen kehittyminen ihmisessä tätä
henkisyyttä tunnustamatta.
End of Project Gutenberg's Elämän tarkoitus ja arvo, by Rudolf Eucken