persoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja
itsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja
mullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja
rajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä
kohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen
silmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle
talteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin
yhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää
elämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja
elettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin
luonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta
edelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu
toisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin
pian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä
eikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin
ulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi
tottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki
todellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana;
elämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on
alituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.
Täten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen
elämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole
pelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa
järjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille
varhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se
tarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta
kuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja
ryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.
Mutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen
antautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä
hengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta.
Ei mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä
tähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin
ne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ
vaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa
hengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa
vasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa
niinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan
ja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti
perustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä
henkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä
varmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.
Sama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä
yksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena,
jonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden
kilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä,
tavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista;
tähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen
tunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa,
tähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen,
laajakantoinen teko.
Ulkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana
taustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa;
sille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden
ja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten
elämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta,
ihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys
hänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu
hänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen
kohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä,
ilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen
elämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus
kohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse
lujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta
kokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.
Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.
Vanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen
tulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja
mielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys
olisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi
kaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua
olevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain
sen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle,
silloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein
olisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on
tunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys,
on vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja
ihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä
tällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön
rajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos
jumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta
eipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia
pyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää
sellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman
ja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät
tätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen
välttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän
kehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa,
jonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä
kaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja
kaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä
siis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon
voittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös
maailmanhistoriallinen ilmiö.
Mutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia
vaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen
välille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni
inhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei
saavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä
se vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa
ja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme
kuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä
olemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran
voittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa
jäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi
ominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin
riittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin
päästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain
täten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita
tarkoituksia varten.
Mutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle
menestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja
sen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä
merkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen
merkitys.
Ensiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys
saavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos
todellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön
kehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi,
mikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän
todelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan
läheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma,
asettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa
oikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä
tavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan,
joka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi
osoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi
maailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei
kaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti
osoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla
siellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan
tehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien
ilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta
olokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa
ajatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu
tuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun
voimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan,
että kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää
todellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä
aistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään
henkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja
koeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista
katsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan
tieltä.
Mutta samalla -- ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva
merkitys -- on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja
pelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys
kääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys
silloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen
subjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen
edestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista
kohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja
täydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy
sielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa,
sisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi
niistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen
edelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on
tarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen
luonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on
olennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden
välttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt
toiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä
kehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän
ilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan
ihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin
määrätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen
tavallisen keskitason.
Ei millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva
muutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä
eroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto,
uskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä
onneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän
avautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee
ihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään
ihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy
uskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä
oli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua
siitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin
ylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten
uskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan
sisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan
kadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen
olemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta
uskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen
jumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se
äärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti
uuden luomuksen.
Samoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden
perustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden
kehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi
esiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja
kohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena -- olkoonpa
sitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään
olennaista eroa --, silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa
eikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi
alkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten
seurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä,
vaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi
ja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus
on sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan
kohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin
se myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee
omakseen.
Mutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen
elämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy
kulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja
voittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli
uskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana
vaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten
järkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän
muuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin,
kun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä
hengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään
ihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna
kulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen
ja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda
ihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja
nurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan
kaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen
kulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja
itsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää
tarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen
välttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä
sisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka
nuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään
mukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun
ristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät
olot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen,
törmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta
tuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen
pakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä
että kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa
kaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin
olevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset
arvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen
pienuutensa.
Samanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin
yksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset
juoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten
kanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus
ja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan
ainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin
kauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen
liike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan
aivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä
hengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo
maailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen,
ja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.
Tämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan
kanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta
eteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole
paikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman
kuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on
kysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on
tuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on
probleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme
turvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista
asemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se
mikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin
himmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja
määrätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja
omassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos
itsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin
kokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän
koko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan
sopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja
merkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä,
mikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja
niiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa
sen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille
kaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän
ihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan
eroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden
tunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen
pyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi
ja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja
kokemuksen.
Mutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä
että sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman
syttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja
syventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän
ihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan
ja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen.
Se, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää
pysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu
heti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee
vedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten
piiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä
kerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa
tallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi
omaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa
uudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen
elämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä,
sillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista
rajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan
osallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä
sisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä
positiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi
kokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä
tuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi
pelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan
kyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi
voimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.
Kuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se
osoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä
elämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan
näyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta
normeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden
kuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman
antautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei
toimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy
helposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana,
se voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen
sitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia
tehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen
valtakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan
tartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme
ohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä
ja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen
varmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen
karkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa
nöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän
ihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on
sen kannattama.
* * * * *
Mutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri
näköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat
erottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman
saavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden
valtaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos
sen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki
saavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan
niin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä,
niin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme
vaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen
alkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään
siinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden
rajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän
oli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se
uhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja
toivomiseksi?
Näyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä
hengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme
pohjalta kykenemme. -- Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman,
mielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä
toimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan
vallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden
ja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo
luonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin
yhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä
elämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti
pätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan,
hänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat
yhtämittaisten muutosten alaiset. -- Tällaiset ristiriidat ulottuvat
yli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän
antaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä
toivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme
perusmuotoja.
Mutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä
vastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä
vastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme
nähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi
koko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto
ja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä
ylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen
itsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu
elämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee
ulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se,
mille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon,
vaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten
olosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän
jalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää
tarkoitusperiänsä.