heti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä
toinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen
yhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään:
ihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus,
välitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja
ihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja
hengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei
näin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta,
joka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden
tarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on
pää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin
elämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta
ja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui
kiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on
kreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea
väite: "Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan
maan paikoiltaan!" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä
maailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty,
synteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt
elämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen
tunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei
siis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava
kantavuus.
Nykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet
tämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä
lujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä
satunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen
käänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti
pakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan
historiallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia
mahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika
tuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä
voimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen
pisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai
moraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta
osakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi
ja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä
tapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän
keskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa
hänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan
riittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen
toiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely
jää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.
Jos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian
käsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on
tällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin
olla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta
lisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen
kautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse
ja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen,
se että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja
objektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy
omituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta,
johon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi
olla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle
kohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia,
joka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa
lähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee
sellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin
vain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä
se olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen
pyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa
muutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan
olokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään,
sellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena
asettautumatta tuohon olokantaan.
Tällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi,
kuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä
ja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa
suuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena
paljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa
ajatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa,
ympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos
elämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva
tosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle
ääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen
ei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä
välejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn
tuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta,
mitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle
määrätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet
sanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä
sekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille
mitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat,
kuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat
toisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa
tuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä
koko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.
Näiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen
ajattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy
vain siihen, _mitä_ tapahtuu, kysymykseen: _kuinka?_ on vastaus
itsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa
on kysymys: _kuinka?_ tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän
koko luonteen ja myöskin sen, _mitä_ tapahtuu. Tarkastelkaamme
esim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku
heidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa
tuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he
tavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä
aivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen
asettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus
mitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla
määrätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen
merkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen
tutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus
itsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema
filosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen
probleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on
osoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän
peruskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on
kaikkein tärkein tosiasia.
Ihmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne
liittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä.
Tässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita
tosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän
subjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita,
ne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä
enemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme
yhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen
historiaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole
vain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman
vaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni
ulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt,
uudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi
kokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille
jotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella
omalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ,
niin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian
mahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi
selvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta
niinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja
moraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä
silmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin
näistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita
sillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian,
jossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille
kohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan
eronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on
kuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää
meissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee
alemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä
ovat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja
nöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta,
se paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta
se ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi.
Uskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu
edelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä,
mitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen
yhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän
kokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme
tätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan
ominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.
Mutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä
rinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti
kehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä
kaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa
määrääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä,
vaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä,
joka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle
synteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin
sivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti
taiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen
työn ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen
synteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen
liikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän
äärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta
edellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle,
että tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä,
ja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän
kehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista
toinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä
on edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä
kohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin
sisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen
synteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka
oikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki
vastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.
Kaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä
vasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti
yksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa,
elämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne
eläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän
yhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä
enemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa
syvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki
yhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu
sellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen
mielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.
Mutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa
niille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta,
laajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen
käsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa
kokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy
niihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva
vakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään
aikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta
kokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden
ominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme,
kuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan,
mutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa
ristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien
jyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa
sekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan
mahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista
keskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä
vastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen
työhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin
kasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin
mikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi
tähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen
ihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä
uinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää?
Jo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska
johdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy
olla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin
moraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.
Nämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle,
jokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa
yksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain.
Elämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi
kohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden
erikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen
ymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö
aina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu,
kallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta.
Mutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän
runsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen
olemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat
aiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään
löytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän
harkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.
Elämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta
ja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen,
yleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan
omaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä
johonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se
käsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja
yhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan
saavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä
kaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja
yrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä
elämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei
koskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.
Mikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä
kannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat
vakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä
sisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa
epäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu
tällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen
lujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan
lahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä.
Tämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia
voimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että
elämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla
kokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen
edellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.
Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.
Jos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja
pelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen
elämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se
jäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi
sellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän
kauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen
suoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti
yhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita,
jos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi
asiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.
Mutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan
ihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta
kerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti
ratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen
maailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän
koneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis
häikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla
menettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken
tarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä
tuhoavia vaikutuksia sillä on.
Kun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä
näin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän
kysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa
vapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme
mukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus
on tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa
todellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.
Vapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan
siksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen
maailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei
sovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään
mekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä,
ettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta
tokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä
epäillä.
Elämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä
kiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä
se omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys,
ainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja
muuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa
laatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten
kysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on
ymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain
annettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän
omaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos
todellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi
ja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko
nyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen,
jollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme?
Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee
pelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä
kaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden,
kaiken sisällisen elämän.
Mitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys
tunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä
ja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän
takana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää.
Tällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli
kuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi.
Mutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä
ihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana
ja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla
kasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla
käy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa
ilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin
ollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen
ja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien
yksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä
se tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee
todellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen
ja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se
ankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja
on taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi,
vieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla
ilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille
vain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu
meidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi
ainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että
käsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja
että kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.