kykeneviksi voittamaan ne vaikutelmat, jotka nykyhetki ehdottomasti
synnyttää ajattelevassa aikamme ihmisessä. Selvänä silmäimme
edessä on luonnon äärettömyys ja ihmisen merkityksettömyys ja
hukkuminen tähän äärettömyyteen, näemme edessämme yhteiskunnallisen
elämän taukoamattoman tuoksinan, sen intohimoisen kuohunnan ja
henkisen autiuden, näemme edessämme ihmisen siveellisen pienuuden,
hänen itsekkyytensä ja hänen pintapuolisuutensa ja samalla hänen
kykenemättömyytensä hillitä luonnonviettejä. Kaikki tämä on
selvänä kullekin, joka tahtoo saavuttaa itselleen vakaumuksen,
eikä sitä mitenkään voida olemattomaksi sanoa. Mutta kysyä voi,
tokko se on viimeinen vastaus ja kaikki kaikessa, että meidän
välttämättömänä kohtalonamme ja sanoen jäähyväiset kaikelle
järjelle on kärsivällisesti pidettävä hyvänämme oma olemassaolomme,
vai onko meillä jotakin asetettavana sitä vastaan, ja voimmeko
ryhtyä taisteluun sitä vastaan, vieläpä päästen sen herroiksi. Ken
viimemainitun tien valitsee, hän on vain vaivaloisesti ja alituisten
vaarojen alaisena pääsevä eteenpäin, mutta se on ainoa tie, joka
antaa toiveita ihmiskunnan henkisestä itsesäilytyksestä, ja jos
missä, niin juuri tässä kohden pitävät paikkansa Goethen sanat:
välttämättömyys on paras neuvonantaja.
Rakentamiskoe.
Peruskehä.
Pääväite.
Kysymystä, eikö ihmisessä ole sen enempää ja eikö hänestä voi tehdä
sen enempää kuin mitä tähänastisesta tarkastelusta on käynyt ilmi,
voidaan käsitellä vain hänen omasta elämästänsä käsin; se, mitä siinä
on tarjolla ja mitä siinä ilmenee, ratkaisee onko vastaus myönteinen
vai kielteinen. Elämä on meille tällöin tosin enemmän kuin pelkkä
varjo, jonka ulkopuolella oleva maailma heittää ihmisen sieluun,
enemmän kuin tyhjä paikka, johon tuo maailma vuodattaa sisällyksensä.
Elämä ei myöskään ole vain pelkästänsä yksi todellisuuden puoli, joka
täydennyksekseen tarvitsisi rinnakkaisvastineen, se ei ole subjektin
sielun- ja mielenliikkeitä objektien maailman rinnalla. Sillä
maailmastakin meillä on vain sikäli tietoa, mikäli se rakentuu meidän
oman elämämme sisäpuolella; vieläpä silloinkin kun me käsitämme että
jokin on itsessään eikä vain meidän tajuntamme sisällyksenä olemassa,
emme tällöin ole sitä kokonansa asettaneet itsemme ulkopuolelle, vaan
oman käsityspiirimme sisällä ainoastaan antaneet sille ominaisen
kiinteyden ja yleispätevyyden. Tässä avarammassa merkityksessä
käsitetystä elämästä, elämänkehityksestä joka pitää koossa subjektin
ja objektin ja panee ne vaikuttamaan toisiinsa, emme koskaan pääse.
Tämän elämänkehityksen sisällys ja sen tarjoamat kokemukset ne tässä
ratkaisevat, onko ihmisen kohoaminen mahdollinen. Pelkkä harkinta tai
myös mietiskely ovat tässä voimattomia.
Ikivanha on pyrkimys koettaa kokonaisuudeksi käsittää se, mikä
ihmiselle on ominaista ja eroituksellista, ja siten taata hänelle
yli muiden kohoava asema. Ihminen, niin sanottiin, on henkiolento
ja kuuluminen henkiseen olevaisuuteen takaa hänelle ainoalaatuisen
aseman. Kulttuurin luomisessa samoin kuin yksityissielun
muodostamisessa persoonallisuudeksi ja henkisesti erikoistuneeksi
yksilöksi, sellaisten suurten elämän yhtymäin kuin tieteen ja taiteen
synnyttämisessä, yksilöiden yhteenliittämisessä sisäiseen yhteyteen
valtiossa ja yhteiskunnassa vieläpä koko ihmiskunnaksi, kaikessa
tässä yhteensä osoittautui ihmisessä olevan niin paljon omaa ja
uutta, että se, sellaisena kuin tämä esiintyi, näytti pitkän aikaa
täydellä varmuudella antavan ihmiselle ylevämmän aseman ja samalla
hänen elämälleen täysin tyydyttävän sisällyksen.
Miksikä tämä nyt on meille käynyt niin epävarmaksi? Etupäässä kai
siksi, että karttuva tietoisuus sekä suuren luonnon että ihmisen
oman erikoisluonnon aiheuttamasta ihmisolemuksen läpikäyvästä
rajoituksesta ja riippuvaisuudesta herättää epäilyksiä tuon uuden
tarkoituksesta ja voimasta, varsinkin tunnemme vallitsevan jyrkän
ristiriidan sen tavan välillä, jolla tuo uusi meissä vaikuttaa,
ja sen sisällyksen välillä, jonka se sanoo omistavansa. Henkinen
elämä kehittyy omana valtakuntanaan, ihmisestä riippumattomana,
se esittää totuutensa ihmisolojen vaihteluista ja muutoksista,
yksilöiden eroavaisuuksista ja erimielisyydestä riippumattomana,
vieläpä se väittää olevansa yläpuolella ihmisen arvelujen ja
taipumusten ja voivansa ankaralla pakolla niitä vallita, se
asettaa sisällyksensä siksi määräksi, joka mittaa ja hyvinkin
usein riittämättömänä, vieläpä nurinkurisena hylkää kaiken sen,
mitä ihminen on aikaansaanut. Mutta se sama ihminen, jossa
tällaiset ajatukset liikkuvat, ei välittömän olemassaolonsa
kannalta ole muuta kuin erikoisluontoinen, rajoitettu, monin tavoin
riippuvainen olento, ankarasti ja jäykästi hänen luontonsa pitää
hänet itseensä kahlehdittuna ja asettaa hänelle ylipääsemättömän
rajan. Omin voimin hän ei koskaan pääse yläpuolelle omaa itseänsä.
Vaikkapa hän ajatuksissaan loisikin itselleen maailman ja antaisi
korkealentoisen mielikuvituksensa haahmoitella rohkeita kuvia,
niin on aivan mahdotonta ajatella, kuinka tällaiset ajatuskuvat
voisivat saavuttaa hänestä riippumattoman todellisuuden, kuinka ne
voisivat tuoda esille uutta sisällystä ja kuinka ne kohottavalla
voimalla voisivat vaikuttaa takaisin häneen. Ensi vaikutelman mukaan
päättäen voi näyttää vain luonnottomalta antropomorfismilta, kun
ihminen omaa muovailemaansa maailmaa pitää itsenäisenä. Myöskään
ei se, mitä tässä suhteessa yritettäneenkin, voisi koskaan tulla
yhteiseksi omaisuudeksi ja sisällykseltään yleispäteväksi. Sillä tämä
olemassaolo osoittaa ihmiskunnan hajaantuneeksi ja pirstoutuneeksi
pelkiksi yksilöiksi, kullakin on oma erikoisluontonsa, jonka hän
hyvällä oikeudella asettaa toista vastaan. Näin voi syntyä vain
runsas määrä toisiansa koskettavia ja risteileviä liikkeitä, mutta
ei yhteistä, yksityisten käsitysten yläpuolelle kohoavaa maailmaa
eikä siis myöskään yhteistä, yksityisten piirien yli ulottuvaa
totuutta. Mutta jollei sellaista ole ja jollei ole mitään sisäistä
elämänyhteyttä, niin ei ole myöskään mitään tiedettä eikä mitään
taidetta, ei mitään oikeutta eikä mitään moraalia, ei mitään
keskinäistä ymmärtämystä eikä sisäistä osallisuutta toisten elämästä;
eipä edes voisi herätä pyrkimystä tällaisiin päämääriin. Mutta
tällainen pyrkimys on olemassa; niin alussansa kuin se onkin, se
osoittaa aivan liian paljon voimaa, se on aivan liian paljon saanut
aikaan muutoksia ei ainoastaan ihmisen ajatuksissa vaan myöskin hänen
elämänsä olokannassa ja koko hänen sielussansa, voidaksensa olla
pelkkää itsepetosta. Näin ilmenee jyrkkä ja sietämätön ristiriita
siinä, että se, mikä esiintyy ja minkä tuleekin esiintyä itsenäisenä
maailmana, on pelkästänsä toisluontoisen, monin tavoin rajoitetun ja
luonnon ehtojen alle alistetun elämän tuote. Kuinka henkinen elämä,
ollessaan näin riippuvainen, voisi koskaan saada täysin esille oman
sisällyksensä, kuinka se koskaan voisi saada valtaa sitä vastaan,
mikä muodostaa sen oman peruspohjan ja johon sen yhä edelleen on
turvauduttava. Näin täytyisi, jos tuo sidonnaisuus ja yleensä
kokemusperäisesti huomattu tila ei mitenkään olisi voitettavissa,
kaiken henkisen kehityksen jäädä pelkäksi varjoksi, joka kulkee yli
elämämme, se ei voisi koskaan vapautua siitä ristiriidasta, että se
tahtoo olla jotakin sellaista, mitä se ei tarjolla olevilla keinoilla
eikä koskaan voi olla. Näin se olisi iäksi kaikeksi tuomittu
sisäiseen epätotuuteen ja epärehellisyyteen.
Yrityksiä tällaisen tuhoisan ristiriidan välttämiseksi on kyllä
runsaasti, mutta lopullisesti ne huolimatta kaikista kiertoteistänsä
vievät tuohon samaan pälkähäsen: joko on se, mikä ihmisessä
kohoaa esille hänelle ominaisena ja mikä kautta kaikkien hänen
moninaisten pyrkimystensä erikoisena silmämääränään pitää uuden
maailman rakentamista ei vain ihmisen itsensä vaan koko välittömän
olemassaolon yläpuolelle, joko tämä kaikki on pelkästään ihmisen oma
tuote ja samalla tyhjää kuvittelua tai se on kotoisin syvemmästä
lähteestä kuin ihmisen erikoisluonnosta ja todistaa tällaisen
lähteen olevan olemassa. Tämä voi olla itsenäinen ihmiseen nähden
vain siinä tapauksessa, ettei se kuulu hänen erikoislaatuunsa, vaan
että päinvastoin ihminen siinä pääsee osalliseksi maailmanelämästä
sekä että se sisältää uuden todellisuuden asteen, joka meidän
näköpiirillemme avautuu vain ihmisessä, olematta kuitenkaan hänestä
lähtöisin ja siitä syystä olematta riippuvainen hänen luontonsa
ehdoista ja edellytyksistä. Toisin sanoen: ihmisen henkielämä
luhistuu kokoon ja kaikki vaivannäkö sen hyväksi on vain harhakuvien
tavoittelua, jollei sillä ole takanaan henkistä maailmaa, josta
se ammentaa ja jota se edustaa. Nyt on lähemmin osoitettava,
kuinka tällaisen henkisen elämän itsenäisen syvyyden tunnustaminen
mitä olennaisimmin muuttaa käsityksemme ihmisestä ja maailmasta
kuin myöskin elämän tehtävistä, vieläpä kuinka se aiheuttaa koko
kokemusperäisen olotilan täydellisen mullistuksen. Myöskin on
tutkittava, tokko tässä samalla on tarjolla se ihmisen korkeammalle
kohoutuminen, jota ilman, kuten näimme, elämä kadottaa kaiken
tarkoituksen ja arvon.
Kyseessäoleva väite on silminnähtävästi selviöllistä laatua, se ei
ole niinkuin jokin yksityinen lauselma, niinkuin pelkkä ajatusketjun
rengas todistettavissa, vaan niinkuin kaikki selviöt se saa
oikeutuksensa ainoastaan kahden ajatussarjan yhtymisestä, joista
toisella on enemmän negatiivinen, toisella enemmän positiivinen
luonne. Täytyy osoittautua, että kaikki, mikä liikkuu puheenalaiseen
suuntaan, tyrehtyy ja luhistuu kokoon ilman yllä viitattua käännettä,
että tällainen käänne muodostaa välttämättömän edellytyksen kaikelle
eteenpäintunkeumiselle, vieläpä henkisten virikkeiden olemassaololle.
Mutta edelleen on näyttäytyvä, että mainitun käänteen täydellinen
hyväksyminen ja kehitys tunkee läpi koko elämän piirin että elämän
eri alat tähän käänteeseen turvautuvat ja että se mikä täten siitä
turvaa hakee, silloin vasta selvenee, yhtenäistyy ja pääsee täysin
kehkeytymään. Kuta useammat erilaiset suunnat lankeavat yhteen samaa
pistettä kohti, sitä varmempia saamme olla siitä, ettei meillä
edessämme ole pelkkiä unikuvia. Negatiivisen todistuksen, joka
tässä on kysymyksessä, olemme saaneet tähänastisesta käsittelystä,
positiivinen todistus on saatava jäljelläolevasta tutkimuksestamme.
Tämä viimemainittu ei ole mahdollista ilman että kaikessa
lyhykäisyydessä palautamme mieliimme, minkä muutoksen tämä
hengenelämän kohoutuminen yläpuolelle pelkän ihmisen tuopi
mukanansa siihen yleiskuvaan, mikä on olemassa hengenelämästä,
maailmasta ja ihmisolemuksesta. Hengenelämä ei ole ihmisestä
irroitettavissa, ilman että siitä tulee oma valtakuntansa ja
ilman että se itsekohtaisesti kehittää maailmanelämän. Mutta tämä
maailmanelämä voi asettamansa vaatimukset toteuttaa vain siten,
ettei se ole muuhun todellisuuteen lisätty erikoispiiri, vaan on se,
jossa koko todellisuuden syvyys avautuu, se, jossa tämä osoittaa
oman sisäisen olemuksensa ja paljastaa sellaisen sisällyksen,
jollaista luonnon levoton kulku ei sille anna. Vasta tällä tavoin
maailma muodostuu yhdeksi kokonaisuudeksi, kun taas siinä luonnon
kuvassa, joka määrää tavallisen käsityksemme, maailma ilmenee
hajaantuneena yksityisiksi rinnakkaisiksi olioiksi, jotka toisiansa
koskettavat, punoutuvat toisiinsa ja käyvät ristiin. Mutta samalla
on tästä seurauksena olennainen muutos elämän peruskäsitteessä.
Elämä luonnon alalla on käännettynä vain ulospäin ja varsinaisesti
pitää kiinni yksityisten olokohtien tilasta niiden vaihtelevissa
suhteissa, mutta sille avaantuu nyt mahdollisuus kohdistua omaan
oloonsa ja tämän osoittautuessa keskeneräiseksi, löytää kaikkea
vallitsevaksi tehtäväkseen itsensä kehittäminen ja kohottaminen.
Tällainen elämä ei jäisi liikehtimään pelkästään subjektin ja
objektin vastakohdan välillä eikä sen tehtävä olisi vain toiselle
puolen siirtää sitä, mitä on toisella puolen -- itseasiassa aivan
turhanpäivänen asia -- vaan se käsittäisi yhteen puheenalaisen
vastakohdan ja molemminpuolisesti edelleen kehittämällä molempia
olosarjoja kohottaisi kokonaisolokantaa, poistaisi kokemusperäisen
olotilan keskeneräisyyden ja hajanaisuuden. Vasta näin omaan
itseensä perustuvana ja samalla kokonaisuuden koossapitämänä
elämä voi saada sisällyksen. Mutta mitä elämä tarkemmin sanottuna
on, sitä ei ylimalkainen harkinta voi osoittaa, vaan sen täytyy
käydä selville elämän omasta avautumisesta, tosin vain sillä
edellytyksellä, että se kauttaaltaan kirkastetaan, mikä ei voi
tapahtua ilman ajatustyön apua. Samaten kuin maailman kokonaiskuva
muuttuu toisenlaiseksi, jos todellisuudella tunnustetaan olevan
syvyyttä, samaten tämä tunnustus asettaa maailmankulun omituiseen
valoon. Meidän kokemuksemme osoittaa, etteivät todellisuuden
molemmat valtapiirit, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnossa ja
hengenelämässä, esiinny kautta aikojen toisistansa riippumattomina,
pelkkinä ajattomina rinnakkaisilmiöinä, vaan luonnonelämän on ensin
täytynyt saavuttaa määrätty korkeutensa, jotta hengenelämä on voinut
kehittyä meidän maailmamme piirissä; hengenelämä osoittautuu näin
ollen myöhäsyntyisemmäksi varhaisemman luonnonelämän rinnalla, ja
maailmankulku osoittaa perusolemuksessaan edistyvää liikettä. Mutta
tämä kehitys ei mitenkään ole niin selitettävissä, että myöhempi
hengenelämä olisi ajassa varhaisemman luonnonelämän pelkkä tuote.
Tällainen ajatus on mahdoton juuri siitä syystä, että mainitunlainen
käänne todellisuuden sisäisyyteen sisältää jotakin olennaisesti
aivan uutta, vieläpä täydellisen mullistuksen, joka ei mitenkään
ole käsitettävissä pelkäksi luonnon lisäkasvuksi eikä mitenkään voi
olla tuloksena yksityisten olokohtien pelkästä rinnakkaisuudesta.
Mutta jos tuo käänne merkitsee uutisluomista, perustavaa laatua
olevaa murrosta, niin maailmankulku ei ole vain pelkkää kehittymistä,
vaan itsekehittymistä, niin täytyy kummankin kysymyksessäolevan
asteen sisältyä kaikenkäsittävään elämään, joka itsekehityksessään
etenee toisesta toiseen ja joka saavuttaa oman korkeutensa meidän
maailmamme sisäpuolella vain omalla kehkeytymisellään. Tämä ei ole
luonnon ja hengen hajoittamista kahteen eroitettuun maailmaan, vaan
tämä merkitsee vastalausetta sitä vastaan, että niitä noin vain
käsitellään rinnakkaisina, paralleelisina olevaisuuden puolina, mistä
seuraa joko henkisen puolen alistaminen luonnon alle, vieläpä sen
kieltäminen, tahi kummankin haihduttaminen niitä abstraktisimmiksi
muodollisiksi käsitteiksi.
Mutta kun näin tunnustetaan olevan kaksi eri astetta ja meidän
maailmamme olevan nousevassa liikkeessä, saa ihmiselämä samalla
ominaisen aseman ja merkityksen. Sillä ihmisen piirissä nuo molemmat
asteet kohtaavat toisensa ja hänessä käänne toisesta toiseen saa
alkunsa. Ja tässä kaikessa ihminen ei ole pelkästään näyttämönä,
jolla tämä tapahtuu, vaan se ei ole mahdollinen ilman hänen
itsenäistä toimintaansa, ilman hänen persoonallista ratkaisuansa ei
tuo kohoaminen voi suoriutua. Voisiko hän olla osallisena tällaisessa
maailmantaistelussa ja asettaa sisäisyyden suhteiden valtapiiriä
vastaan, jollei tuo sisäisyys kokonaisuutena mitenkään voisi tulla
hänen omakseen, jollei hänen toimintansa mitenkään voisi saada
siitä voimaa? Jo näin ollen on selvää, ettei ihminen voi pyrkiä
luonnon yläpuolelle vapautumatta partikulaarisen olemassaolonsa
rajoituksesta ja omaksumatta hengenelämää, sisäisyyttä oman
olemuksensa ytimeksi. Me näimme, ettei välittömään olemassaoloon
kohdistuminen taannut elämälle mitään sisällystä; aina vain tässä
tarjolla olevan elämän takana oli syvyys, joka etsi tyydytystä
sitä kuitenkaan löytämättä. Kaikesta suunnattomasta yksilöllisestä
kiihkeydestä huolimatta puuttui tuolta elämältä perusolo. Jos
hengenmaailma ihmiselle tämän voi tarjota, niin hänen on siitä
etsittävä todellinen olemuksensa, ja siihen kulkeminen ei ole
pyrkimystä äärettömille ulapoille, vaan kääntymistä omaan itseen,
oman olemuksen kilvoittelua. Mutta kokemusperäisyyden kannalta
katsoen tämä olemus olisi korkea tarkoitusperä, suunnaton tehtävä,
ja hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen täytyy mitä tuntuvammin
lisätä tämän tehtävän merkitystä. Sillä eipä enää vaatimus koske
sitä tai tuota elämänpuolta, vaan vaatimuksena on aivan kokonansa
uusi elämä, ja se ei ole toteutettavissa ilman että mitä pontevimmin
kohotaan yläpuolelle jokapäiväisen elämän tarjoaman sekavuuden
ja turtuneisuuden. Mutta kun elämän eteen täten asetetaan korkea
ihanne, niin se ei ole missään haudantakaisuudessa, vaan oman
olopiirin sisällä. Ihmisen elämä ei täten ole suhteessa mihinkään
ulkopuoleiseen olemiseen, vaan suhteessa hänessä sisäisesti
läsnäolevaan, hänen omana olemuksenaan olevaan hengenmaailmaan. Mutta
näin täytyy syntyä ominaislaatuisen elämän perusmuodon ja me saamme
nähdä, että se selvästi eroaa tähän saakka tarkastuksen alaisina
olleista katsantotavoista.
Näin ihminen omassa itsessään käy meille suureksi probleemiksi,
hän on kaikkea muuta pikemmin kuin palanen itseensä sulkeutunutta
luontoa, luonteenomaista on hänelle juuri se, että erikoinen ja
rajoitettu, pelkästään inhimillinen olo yhdistyy universaalisen,
enemmän-kuin-inhimillisen elämän kanssa. Tämä yhtyminen vie
välttämättömästi monenlaisiin yhteentörmäyksiin, sen täytyy saattaa
elämän koko piiri jännityksiin. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka
ihmiselämän todella täyttää aivan täydellinen levottomuus, niin pian
kuin se jotenkin vähänkään pääsee irrottautumaan luonnosta.
Tällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse
täysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy.
Kaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi,
että se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa
meidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme
kehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti
olevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se
on tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme
tarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa
selityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että
kaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim.
sellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista
luomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se
ei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat
samalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän
olemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien
arvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää
tuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin
samalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen
maailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla
meille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.
Tällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen
se itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön
sieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten
tähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun
korkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän
sen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne
ennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen,
ja se on -- siitä on todistuksena Kant -- yhä enemmän kohdistanut
sen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota
yläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka
se voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa
itsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun
ja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi
ja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee
elämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan
eteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa
olopiirissä saavutettavaan korkeuteen.
Näin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee
monenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen
henkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman
välisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä
kaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen,
ettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti
käsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman
yhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa,
niinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta
vasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee
tämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee
antaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta
vaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua
ihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle
panevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta
puolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on
välittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle
arvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin
pyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja
taistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon
kokonaisuuteen.
Se että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä
ja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen
asettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta
että meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten
laajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen
tuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä,
kuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja
arvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä,
mitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä
vain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.
* * * * *
Kun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme
mielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan
riittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme
kohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme
pysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista,
me kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme
kohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä
suurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja
arvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa
ihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen
perustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän
lujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään
sen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa,
tyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.
Elämän lujittaminen.