kääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa
uudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka
kiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen
tähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin
olevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen
menettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä
ihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan
siitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan
kaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden
olla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen
jännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme
sanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja
mataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä
uusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä
jonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta
yksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen.
Joskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena
vastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän
kokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan
liian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä
uutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille,
että elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen
kaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat
nykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään
selviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus
vaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa
toista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa
minkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen
enempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen
omasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama
peilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään
syystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia
ja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä
näennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on
kiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö
läpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi,
joka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki
hedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen
epätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää
tunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän
päivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä!
Ilman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen
kaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen
ja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä
käsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä
päästä etenemään kauemmas.
Myöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen
antaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen
vähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa
hajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa,
joka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen
vaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen
hänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä,
kohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme
ja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia
kätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset
panevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he
vaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun
sietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja
hädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset
käsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin.
Voisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota
elämälle lujan pohjan?
Näin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa:
pelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen,
palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta
mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme
tarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin
mielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin
silmäys elämän nykyiseen kulkuun.
Vallitsevan tilan sekavuus.
Ylläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin
paljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana
kulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta.
Milloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään
vastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta
me tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin
laimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa
ankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia.
Aikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin
tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei
kaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista
tuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta
ja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva
koneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin
ei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on
vähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan
selvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset
kaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä
edistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain
ajaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata
lopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään
kokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä,
jota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää
tyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he
itse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja
panevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta
mielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi
tuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat
siitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he
saavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti
epätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta
ei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä
enemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän
ja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja
kadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma
erikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin
antaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät
toisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle
on täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan
hinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen
ilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön
verho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa
sisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa
ja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja
sitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää
koetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta.
Mutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa
siinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä
vakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän
kokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön,
suurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen
ajattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin
itsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa.
Näin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila
ovat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on
suoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on
tällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan
näkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa,
kun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka
kuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen
ahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja
siltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta
vapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia
vaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys
ylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena
oikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus
peittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa.
Onnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka
varmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä
oivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä
ja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi
levollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim.
tieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas,
asettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä
elämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä
ja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi.
Onnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön,
joka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla
sellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus,
edistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä
kaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta
toteennäyttämättä.
Mutta kaikki tällaiset yksityisten apukeinot ovat epäilemättä
vaurioita ihmiskunnalle, sen on mahdotonta antautua tässä uhkaavan
tuhon valtaan. Se on mahdotonta eritoten silloin, kun herää kysymys,
eikö ihmisellä keskellä maailmankaikkeuden yhteyttä ole oma erikoinen
asemansa ja erikoinen tehtävänsä, eivätkö hänen elämänsä kysymykset
ulotu yläpuolelle hänen omakohtaisen onnensa ja mielihyvänsä,
eikö hänen, eikö jokaisen yksityisen ihmisen hartioilla lepää
myös edesvastuu, jota hän ei voi ajanpitkään luotansa lykätä.
Tällaiset kysymykset eivät voi nousta ihmisen tuntematta itseänsä
aivan epävarmaksi suuren maailman edessä ja hänen oman olemuksensa
herättämättä hänessä vaikeita probleemeja ja ristiriitoja. Kun kerran
nämä kysymykset heräävät, niin ne voivat kasvaa lumivyöryn tavoin
ja käydä yli muiden vallitsevaksi pääasiaksi, ja näin voi tapahtua
täydellinen muutos sekä mielialassa että harrastuksissa. Nykyajalle
ominainen ja pääasiallisesti ulospäin maailmaan suuntautuva työ on
saanut nämä kysymykset työnnetyksi syrjään, melkeinpä unhotuksiin,
työn loistavat tulokset siirsivät kaikki muut murheet taustaan. Mutta
jos nyt yhä voimakkaampana ja voimakkaampana herää tunne siitä,
että kaiken työn ja eteenpäin riennon rinnalla myöskin sielulla on
omat oikeutensa, ja jos samalla sieluun patoutuu pulma toisensa
päälle, niin elämä voi muuttaa pääsuuntansa ja taistellessaan
henkisen olemassaolonsa puolesta saavuttaa verrattomasti suuremman
ankaruuden ja samalla myöskin syvyyden. Näin oli laita vanhan
ajan lopulla, sillä se, mitä silloin liikkui ihmisten mielissä,
oli omiansa tekemään alttiiksi sisäisille muutoksille, joille
kristinusko lopulta antoi erikoisen, monessa suhteessa vallitsevien
olosuhteiden määräämän muodon. Paljon siitä, mikä silloin sai alkunsa
ja valtasi mielet, näyttää meistä tarunomaiselta ja vaikuttaa
meihin niinkuin kaukainen menneisyys. Mutta eiköhän sen takana,
mikä kuuluu pelkästään sen ajan erikoisuuksiin, ole yhä vain pysyvä
probleemi, probleemi, jota ihminen ei voi pysyvästi luotansa lykätä?
Myöhemmin on meidän likemmin kajoominen tähän kysymykseen, mutta
niin paljon voi jo tässäkin sanoa varmaksi, että elämänprobleemi käy
sanomattoman vakavaksi, jos on ilmeistä ja silminnähtävää, ettei
välitön olemassaolo kaikkine loistavine aikaansaannoksineen voi antaa
elämälle mitään tarkoitusta eikä arvoa, että elämä, joka siitä etsii
lopullisen ratkaisunsa, päätyy lopullisesti vaikeaan ristiriitaan,
täydelliseen pettymykseen. Tämä tulos on astunut silmiemme eteen;
ei ole nyt muuta valitsemisen varaa kuin luopua kaikesta järjestä
tai elämän kohottaminen aivan uudelle kehitysasteelle. Kaikkien
näennäisten apukeinojen täytyy osoittautua mitättömiksi, niin pian
kuin asia otetaan suuren kokonaisuuden kannalta ja niin pian kuin se
tuskallinen pettymys, johonka olemassaolokulttuuri on vienyt nykyajan
ihmiset, on tullut täysin tunnetuksi.
Positiivisen käänteen valmistelu.
Tähän saakka on nykyajan elämästä etupäässä kielteinen suunta ollut
käsittelyn alaisena. Mutta jo aivan ylimalkainen tarkastelu antaa
toiveita siitä, ettei kielteinen vastaus ole ainoa ja että siitä vie
tie myöntävään vastaukseen. Henkistä laatua olevissa kysymyksissä on
kielteisyyden takana tavallisesti myöntävä vastaus, vastaus, joka
vielä on taustassa ja samalla usein laadultaan hyvin epämääräinen,
mutta kuitenkin kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on myöntävä
vastaus. Jonkun arvokkaan hyvän mahdollisuuden kieltäminen voi vasta
silloin herättää todellista tuskaa, kun omassa luonnossa asuu sen
kaipuu, kun siinä liikkuu ja pyrkii esille jotakin, mikä ei saa
täyttä tyydytystä. Jollei olisi olemassa mitään henkistä liikettä, ei
mitään kaipuuta, niin päämaalin saavuttamattomuus ei voisi tuottaa
minkäänlaista murhetta ja mielenjärkyntää. Kun esim. intialaisille
koko ihmiselämä ja sen pyrkimykset maailmankaikkeuden iäisyyteen
ja äärettömyyteen verrattuina näyttivät aivan hetkellisiltä ja
mitättömiltä, niin tämä kokemus tuotti syvää tuskaa vain sen vuoksi,
ettei ihminen rauhallisesti tahtonut mukautua olemaan tuollainen
hetkellinen olento, vaan ajattelullaan tunki halki iäisyyden ja vaati
elämälleen osallisuutta iäisyyteen. Eikö vajavaisuuden tunto tässä
ole todistuksena ihmisen ominaisesta suuruudesta? Eikö hänessä täydy
olla jotakin iäistä, kun pelkkä aika ei häntä tyydytä? Kristinuskon
piirissä vakaumus ihmisen siveellisestä vajavaisuudesta, vieläpä
kelvottomuudesta useinkin aleni lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Mutta
voiko tällainen siveellinen arvioiminen olla mahdollinen, ilman
että ihminen samalla tunnustetaan siveelliseksi olennoksi, joka on
kykenevä vapaaseen toimintaan, ja ilman että hänet täten kohotetaan
yläpuolelle luonnon koneellisuuden? Myöntö on tässä syvälle
kätkettynä, mutta jollei olisi myöntöä, ei olisi myöskään kielteinen
kanta ajateltavissa. Kokemus kyllä osoittaa, että elämä vailla
tarkoitusta tuntuu hyvin puutteelliselta saaden aikaan sekavuutta
ihmiskohtaloihin; mutta samalla tämä kokemus todistaa sen tosiasian,
että tällaisen tarkoituksen kaipuulla on syvät juurensa meidän
olemuksessamme ja että ylivoimainen valta sisästämme käsin ajaa
meitä pyrkimään elämän täydelliseen selventämiseen ja sen itsellemme
omistamiseen.
Kavahtakaamme ettei meillä omasta ajastamme ole liian alhaiset
ajatukset, siksi että se esiintyy niin keskeneräisenä ja osoittaa
olevansa niin täynnä ristiriitoja. Eikö se suurelta osalta juuri
siksi ole keskeneräinen, että se vaatii enemmän kuin aikaisemmat
ajanjaksot, ja eikö sen nimenomaan siitä syystä ole vaikea sietää
ristiriitoja, että se niin palavalla kaipuulla ja niin valtavalla
elämän tarmolla käyttää elämän mahdollisuuksia? Mikä toinen aika
on siinä määrin laidasta laitaan mitannut mahdollisuuksien piirin,
kiinnittänyt kuhunkin niistä niin paljon iloista uskoa ja uhrannut
niin paljon innokasta työtä? Ei koskaan ole mikään toinen aika
luonut semmoista elämänmuodostusten runsautta, ei koskaan käsitellyt
elämänarvoitusta niin avaralti ja niin itsetietoisesti kuin meidän
aikamme. Niinpä onkin varmaan tämä aika lopultakin saattava näkyviin
siitä, mikä siitä aluksi näyttää rajoitukselta ja kielteisyydeltä,
myöntävän vastauksen.
Sillä mikähän aiheuttaa tuon rajoituksen ja kielteisyyden? Ei mikään
ulkopuolellamme oleva voima, vaan meidän oma elämämme se ei hyväksy
tälläistä vastausta lopulliseksi, vastustus ei tule ulkoapäin
vaan sisältäpäin, ja se on samalla voiman osoitus. Tyydyttämättä
jääneet vaatimukset eivät olleet ulkoapäin asetettuja, vaan ne
kohoavat omasta olemuksestamme ja osoittavat samalla sen suunnan,
johon meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Ennakkoluulottomasti
katsellessa nykyaikaa ei voi olla saamatta sitä vaikutusta, että
kaikkien sen taistelujen ja sekavuuden takana on sisällyksellisempi
elämä, joka noissa taisteluissaan etsii itseänsä ja niihin valaa
voimaa ja intohimoa, joskin se tosin tyydyttämättömänä saa
niistä palata takaisin. Vain siksi, että suurempi syvyys meissä
sykähtelee pääsemättä kuitenkaan täydellisesti oikeuksiinsa, olemme
joutuneet tällaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan. Myöskin
suuntautuminen kokonaisuuteen ilmaiseikse eittämättömästi siinä
tarmossa, millä erilaiset elämänmuodostukset taistelevat toisiansa
vastaan. Jonkunlaista ylevämmyyttä me jo osoitamme siinä, että me
voimme saada yleiskatsauksen kaikista noista muodostuksista ja
arvioiden verrata niitä toisiinsa. Puolueihminen tyytyy olemaan vain
pala ihmistä, ihmiskunta kokonaisuutena on enemmän kuin tuollainen
palanen. Nykyinen asemamme on siis eittämättömästi sisäiseltä
luonteeltaan hyvin keskeneräinen, myöntö ja kielteisyys esiintyvät
siinä sisäkkäin käypinä; uusi elämänlaatu pyrkii esille, mutta se ei
jaksa kylliksi toteutua, meissä liikkuu ja vaikuttaa enemmän kuin
mitä on tietoisuudessamme, mutta se ei vielä ole täysin omanamme.
Kaikissa tapauksissa rajoitus ja kielteisyys sisältää itsessään
voimakkaan kiihokkeen vaikuttaa niitä vastaan.
Mutta näin yleisesti lausuttuna tämä ajatus hyödyttää meitä
varsin vähän, on saatava määrättyjä kysymyksiä ja määrättyjä
käsiksikäyntikohtia, jos mieli meidän työmme päästä liikkeelle. Ja
niitä meille itse asiassa tarjoavat ne erikoiset kokemukset, joita
elämän tarkoituksen kaipuu synnyttää. Sillä ne osoittavat selvästi,
mikä kysymyksen ratkaisee ja mihin erikoiseen suuntaan meidän
pyrkimyksemme tulee kulkea. Selventääksemme itsellemme päämaalin, ei
meidän tässä yhteydessä tarvitse osoittaa muuta kuin pääkohdat. --
Elämän tarkoitus kävi meille nimenomaan siitä syystä epävarmaksi,
että syntyi erimielisyyttä elämän varsinaisesta olokannasta
eikä kumpikaan riitapuoli voinut saattaa vakaumustaan voittoon.
Näkymättömän maailman edellyttäminen ja yksinomainen suuntauminen
välittömään olemassaoloon asettuivat sopuun taipumattomina
vastakkain. Nyt on osoittautunut, että näkyväinen maailma kaikkine
tarjoamine mahdollisuuksineen jättää täyttämättä ihmisolemuksen
ehdottomia vaatimuksia eikä parhaimmallakaan voimiensa ponnistuksella
voi antaa elämälle mitään tarkoitusta; yhtä ehdottomasti kuin meidän
siis yhä edelleen täytyy pysyä tässä tarkoituksen vaatimuksessamme,
yhtä varmasti on elämällämme suurempi syvyys, kuin minkä välitön
olemassaolo sille antaa. Mutta joskin näin ollen yläpuolella olevan
maailman ajatus saa meillekin yhä enemmän merkitystä, niin on sen
tähänastisessa muodossa moni kohta osoittautunut riittämättömäksi.
Vanha perustelutapa ei meitä enää tyydytä, sen tarjoama elämä on
käynyt meille liian ahtaaksi, se ei myöskään anna välittömälle
olemassaololle sitä merkitystä, jonka maailmanhistoriallisen
kulun antamat kokemukset ovat sille kilvoitelleet. Kysymykseksi
siis jää, kuinka päästä kohoamaan sellaiseen elämään, joka tekee
ymmärrettäväksi lähtökohtien kaksinaisuuden, elämään, joka antaa
yläpuolellamme olevalle maailmalle täyden varmuuden ja rauhan ja
samalla pitää kiinni välittömän olemassaolon tähdellisyydestä.
Todellisuuden käsitettä laajentamatta ja myöntämättä, että
elämässämme on eriasteisuutta, voimmepa sanoa ilman jonkunlaista
kääntymystä eivät tällaiset vaatimukset ole täytettävissä. On
koeteltava, tokko tämä kaikki on mahdollista. Sen pitää tällöin
ennen kaikkea olla selvää, että yläpuolella oleva maailma voi saada
tarpeellisen varmuuden ja laajuuden vain sikäli, kuin se ei ole
päätelmien ja tunteiden avulla vaivaloisesti johdettavissa, vaan
saavuttaa oman elämän täydellisen itsenäisyyden; mutta tämä on
mahdollista sikäli kuin me emme ainoastaan voi löytää siitä voimiemme
kehitystä erikoisiin suuntiin, vaan elämän ja olemisen alkuperäisen
kokonaisuuden. Tätä varten meidän on siis oltava tähystysasemassa.
Elämänmuodostamisessa tapasimme lisäksi sovittamattoman ristiriidan
vallitsemassa siinä, että oli olemassa toinen suunta, joka tahtoi
kohdistumista maailmaan, toinen, joka tahtoi rajoittautumista
ihmiseen. Täydellinen sulautuminen maailmankulkuun tuhosi
kokonansa ihmisen itseyden ja samalla hänen elämänsä arvon, sekä
luonnonmekanismi että ajatustoiminta olivat tässä samaa mieltä.
Rajoittuminen ihmiseen ja pelkästään hänen onnellisuuttansa silmällä
pitävä käsittely antoi tulokseksi niin ahtaan ja köyhän elämän, toi
siinä määrin esille ihmisolemuksen vähäpätöisyydet ja teki ihmisen
niin avuttomaksi hänessä itsessään vallitsevaa alhaista elämää
vastaan, että oli aivan mahdotonta hyväksyä tällaista ratkaisua.
Jos siis tällaisessa vastakkainasettelussa maailma tulee liian
kylmäksi, ihminen liian pieneksi, ja niin toinen kuin toinenkin
sieluttomaksi, niin on luovuttava tästä vastakkaisesta joko --
tahi ja pyrittävä vallitsevan vastakohdan voittamiseen, toiselta
puolen: jotenkuten ja jossakin määrin maailman täytyy muuttua
ihmisen välittömäksi ja omaksi elämäksi, toiselta puolen: jollakin
määrätyllä olemuksensa syvyydellä ihmisen täytyy voittaa luonnollisen
olemisensa sidonnaisuus ja pienuus. Mutta kummankin yllämainituista
vastapuolista täytyy näin yhtyessään melkoisesti muuttua
toisenlaisiksi kuin miltä ensi silmäykseltä näyttävät. Kenties
tällainen muutos tekee mahdolliseksi voittaa maailmassa luonnon
ja hengen vastakohdan, ihmisessä yhteiskunnan ja yksilöllisyyden
vastakohdan, joihin elämä muuten pirstoutuu.
Siitä on tässä kysymys ja siitä koko ratkaisu riippuu, kuinka olisi
mahdollista kohottaa ihmistä sisäisesti ja saavuttaa toisenlainen
perussuhde todellisuuteen. Koko sivistyskehitys tulee samalla
asetetuksi suuren ratkaisukohdan eteen: näköpiirin yhtämittainen
laajeneminen, työn voitot ja suurentuminen, ajatuksen alinomainen
vaurastuminen ja kirkastuminen uhkaa painaa ihmisen yhä syvemmälle
hänen omaan erikoisuuteensa; varhaisempien aikojen kehittymättömämmän
käsityskannan ihmiselle myöntämä ylevämmyys näyttää auttamattomasti
olevan mennyttä. Kaikkeuden keskipisteestä, jossa hän aikaisemmin
tunsi itsensä olevan Jumalan lapsena tai järjen kannattajana, hän
on yhä enemmän tullut tungetuksi syrjäasemaan, pisarana meressä,
niinkuin joku on sanonut, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta
päästä todellisuuden perustuksia lähelle. Yhä enemmän ja enemmän on
kulttuurin kulku pyrkinyt leimaamaan pelkäksi antropomorfismiksi sen
menettelyn, jolla ihminen koetti omistaa itselleen maailman. Eikö
kaikki se ole antropomorfismia, missä ihmisajatus uskaltaa päätellä
yläpuolelle todellisuuden, eivätkö uskonto ja mietiskely samaten kuin
tiedekin ole vain pelkkää omien ajatuksiemme järjestelyä? Omasta
erikoisluonteestaan ei ihminen näytä koskaan voivan vapautua ja
samalla hänen elämänsä kokonansa turvautuessaan vain omaan piiriinsä
joutuu avuttomalle tyhjyydelle alttiiksi. Näin syntyvä tila ei
muuten ole torjuttavissa kuin siten, että ihmisen itsensä olemisessa
tapahtuu perusteellisia muutoksia, että tapahtuu ero ahtaamman ja
laajemman ihmisluonnon välillä, sen välillä, mikä pelkästään ja
ahtaammassa mielessä on inhimillistä eikä siitä syystä voi kohota
oman itsensä yläpuolelle, ja sen välillä, mikä on enemmän kuin
inhimillistä ja joka siten ihmisen välittömästi asettaa kaikkeuden
avaruuteen ja totuuteen. Tällaisen ihmiselämän sisäisen kohottamisen
mahdollisuuteen perustuu kaikki toivomme elämämme tarkoituksen ja
arvon säilyttämisestä. Ettei näitä voida sille ulkoapäin antaa, siitä
ei voi meidän aikanamme olla epäilystäkään.