yksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi,
kuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä
näyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta.
Uusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa
etualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja
kaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja
moninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden
lujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata
ja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista,
kaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä
liike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä
eittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin
avarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja
raskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä
vastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna
tarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat
nimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö
ja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän
olemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa
kaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä
sen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei
voi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.
Osana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava
sellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa
itsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta
luoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen
alkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten
paljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on
ja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi
katsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän
kuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan
ruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu,
olisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen
käyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen
ja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi
ihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus
osoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen
erilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa
itsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla
kuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä
vastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa
ja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän
osalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen.
Tätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko
ympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista,
riippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea
tyydytystä omasta olemassaolosta.
Näin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti
annettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen
elämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa
pelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta
kuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta
välkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja
kaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä
ja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä
kaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman
erikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi
sidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi
omasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan
omassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja
ilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen
hetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle,
elämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä,
yhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet
ihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis
täytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan
löydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä.
Kirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen
eletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi
se tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran
muutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole
tyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu
kauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on
ulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma,
hän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin
tarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena
elämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta
äärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta
ja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen
yksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki
pyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen
ja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä
omaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka
murtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja
ihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman
ahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.
Tähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle
luonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo
suonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan
keskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu
keskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa
kehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset
olosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle
tuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja
mitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan
taisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole
mitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto?
Tässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli
yksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen
kannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja
puutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa
tuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava
epikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on,
on aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se
tyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä
elämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja
tunteelta salassa.
Näin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se
voi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä
mitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten
keskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan
erkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna
elämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä;
yksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun
se ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin
ei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään
sisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista
sielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain
pinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun
omakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen
niin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan
taistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä
kohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin
ne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan,
sikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön
edistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse
koko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen
esiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja
riittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee
arvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa,
kadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat
aallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin
tulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee
syrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää
ne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen
voittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin
organisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä
on koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta
aaltoliikkeestä?
Nämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri,
koettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että
ne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin
mitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät
henkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja
sen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä
lujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden
lähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa
näkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon
maailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa
on pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta
pelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme
juuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin
tuli vapahtaa.
Taikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä
kärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa
saadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä
edellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen,
iloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen
yhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö
ilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten
asiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen,
uskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta
oikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset
tällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä
kansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea
häikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä
näiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta
asettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö
ole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä
raaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä
lauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla,
yksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain
määrin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua,
halua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää
itsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden
puutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea
sellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä
vireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä.
Kaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa
silmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan
ylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain
tarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen,
niin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai
perustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko
vaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin
nähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen
maailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna
oleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan
kokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet
tyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii,
että me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen
vastakohdan, minkä silmillämme näemme.
Kun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän
perusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin
kehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo.
Vaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa,
eivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän
päivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa
vetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi
ja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa
työntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen
on virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen
rajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa
elämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.
Tämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen
pelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää
yhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että
elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen
voi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen
saavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet
osoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman
erikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman
ahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman
olemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon
puhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon
todellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei
kuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen,
jos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen
sisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin
kahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen
mahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä
ihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on
rikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava
kaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä
elämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain
pintapuolinen ja kevyt katsantokanta.
Harkintaa ja valmistelua.
Tähänastisen tutkimuksen tulos.
Lähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan
ihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja
yläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä
pääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella,
että se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi
häiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo
oli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi
tutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä
päinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi
kokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman
että esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia
liikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin
näistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo
suunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista
levottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei
tunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme
perustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan
varmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi,
niin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme;
samalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme
omaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi
kaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä
oli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme
varmat saavutuksistamme.
Käänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen
kysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta
maailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta
puolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka
sai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön
valtavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus
kohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei
voinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton
ristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän
ja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti
välitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden
yksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin.
Näin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän
probleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen
voi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja
luonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen
viljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen
taas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että
ajatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan
ovat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä
ripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei
mikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille
tarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei
kuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille
ihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa,
intellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen
välikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä
kulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen
ja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä
maailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta
äärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen
elämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että
tällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu
tajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne
itsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi
tyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan
tarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman
sekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi
sovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka
erkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat
suunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät
toistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa
ja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi
ulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön
muuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei
antanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi
käänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun
tämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei
se voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää
hänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi
yksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi
ja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden
silmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon
ei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen
leikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys
kokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli
olemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla
tätä tällaista kysymystä tekemättä.
Näin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat
turhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi
huomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo
yritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli
niiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä,
jonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut,
ja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen
sisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan.
Se, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa
aikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen
kanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin
on koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta
voimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa,
sitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu
lainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä
vähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä
alalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen
luhistumisen.
Ei voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin
olemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen
mahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta
ja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole
yhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin
riittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin
vastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman
kylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas
ahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan;
ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä
olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken
sen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen
kulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy
vaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa
tervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut
kaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja
jouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän
yhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen
vastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme
katkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.