peruskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät
yhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että
juuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut
löytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen,
käsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme
täten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään
välittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen,
toinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän
varsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä
varmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään.
Mutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan
voi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa
ajelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan
irti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi
kieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen
maailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan
ja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään
luonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän
kuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla
todellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen
rajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim.
mitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin
kaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja
varjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa
kyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille
elävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään
ajattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi
olemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja
oli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta
täydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.
Mutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös
kiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen
luonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö,
mutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta
ja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä
samalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi
sellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena
kuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta
samalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään
normeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä
noudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen
työhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä
hänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että
uudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä
ankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä
epämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita
johtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun
virta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen
omaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä
voi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä
olemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren
vallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä
välikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako
se tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä
ja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan
tarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa
yhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa
yläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä
alistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta
suostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko
olevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista
vain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen
persoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen
järjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä
rahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja
tempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin
voimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät
konsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he
ovat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä
välikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja
hylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen
ensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman
toistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä
välinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä.
Kuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?
Vielä vähemmän kuin naturalismi ja intellektualismi kumpikin erikseen
voi niiden rinnakkaisina esiintyminen antaa elämälle mitään arvoa.
Tällainen rinnakkaisuus on kyllä nähtävissä uudenaikaisessa elämässä
ja siinä ilmenevässä aistillis-luontoperäisen ja intellektuaalisen
kulttuurin yhteensekoituksessa: usein yhtyvät samassa henkilössä
voimakkaat luonnonvietit ja terävä ajattelu. Mutta tällainen
yhtyminen ei suinkaan ole omiansa johtamaan elämän myöntämiseen, vaan
se juuri onkin pääsyynä nykyänsä levinneeseen pessimismiin. Sillä
nämä molemmat katsomukset eivät mitenkään voi yhtyä muodostamaan
elämän eheää kokonaisuutta, vaan toinen sotii toista vastaan ja
kieltää toiselta sen arvon; aistillinen olemassaolo näyttää ajattelun
kannalta katsottuna alhaiselta ja raa'alta ja ajattelu taas edellisen
kannalta katsottuna satunnaiselta ja mitättömältä. Ja inhimillinen
tietoisuus on näiden molempien välillä ollenkaan voimatta suoriutua
näiden vastakohtien ristiriidasta. Voiko ihminen iloita tällaisesta
elämästä ja asettaa päämaalikseen sen vaurastuttamisen? Ja kuitenkaan
hän ei voi siitä noin vain luopua. Hänellä on onnellisuuden
kaipuu eikä hän voi sitä itsestään irroittaa, hänessä ilmenee
jo tällaisessakin kysymyksessä enemmän itsenäisyyttä, kuin mitä
ylläkosketellut elämänjärjestelmät myöntävät. Onnellisuuskysymyksen
käsittelyyn voi liittyä paljon pikkumaista, mutta sen takana on
kuitenkin enemmän, sen takana ei ole sen vähempää kuin pyrkimys
ihmisen henkiseen itsensä-toteuttamiseen. Ja siitä on kysymys, saako
hän tästä luopua ja eikö tällöin ole vaikuttamassa sellaista, mikä
on yläpuolella yksilön mielivallan. Niin paljon on varmaa, että, jos
välittömään olemassaoloon kohdistuvan käänteen merkitys olisi siinä,
että se vain sovittaa elämää jo valmiina olevaan maailmankulkuun,
niin se ei voisi antaa elämälle sisällystä ja tarkoitusta, niin se
panisi ihmisen alttiiksi sokealle välttämättömyydelle ja niin se
olisi käsiteltävänä olevaan kysymykseen nähden tehnyt täydellisen
haaksirikon.
Näin ollen välttämättä kohoaa kysymys, eikö tuollainen käänne
välittömään elämään voi luoda sellaista elämää, jossa tällainen
ihmisen tuhoutuminen on vältettävissä. Tähän kysymykseen ryhtyminen
voi tuoda mukanansa vastavaikutuksen, ja ihmisen oma itse voi sitä
voimakkaammin kohota sitä vastaan yritetyn sorron alta; siitä
maailmasta, jolle ihminen oli uhrattava, hän on pakeneva itseensä
ja omaan piiriinsä sieltä etsiäkseen todellista välittömyyttä ja
antaakseen elämälle todellisen tarkoituksen keskittäessään kaiken
oman sisäisen mielentilan huolehtimiseen.
Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.
Kun Jumalan olemassaolo käy ihmiselle epävarmaksi ja kun se
maailma, joka häntä luonnossa ja ajattelussa aivan välittömästi
ympäröi, käsittelee hänen elämäänsä ja olemassaoloansa pelkkänä
välikappaleena ja saa hänet itsensä sisäiseen hävitystilaan, niin
näyttää hänelle, jos mieli pelastaa elämälle tarkoitusta ja arvoa,
jäävän jäljelle vain yksi tie: antautuminen ihmispiirin omien
mahdollisuuksien varaan ja niiden vaalinta ja edistäminen. Työtä
tällä alalla riittää toden totta aivan ylenpalttisesti eikä murhe
tuosta tai tästä, ympärillämme tai yläpuolellamme olevasta maailmasta
voi estää meitä iloitsemasta omasta mielentilasta ja sitä parhaamme
mukaan edistämästä; suunnatkaamme kaikki pyrkimyksemme ja voimamme
ihmiseen ihmisenä, ja meille on silloin avautuva elämä, jonka tosin
on paljosta luovuttava, mutta joka omien rajojensa sisällä asettaa
eteemme selvät tarkoitusperät ja lupaa niiden eteen suoritetusta
työstä varman onnen. Tähän suuntaan käy nykyajan elämässä valtava ja
jonkunlaisen historiallisen merkityksen saavuttanut virtaus, joka
tuhansin erilaisin vaikutuksin meitä ympäröi. Mutta meidän tarvitsee
vain siirtyä epämääräisistä ääriviivoista tarkempaan muodosteluun,
ja silloin epäilykset liittyvät epäilyksiin, taaskin esiintyy
jyrkkä vastus juuri siinä kohden, johon me sen yksinkertaisuuden ja
varmuuden takia turvauduimme. Me huomaamme aivan pian, että ihmisen
välitön olemassa-olokin on probleemi, probleemi, johonka elämästä
saatu kokemus vastaa aivan vastakkaisilla tavoilla.
Me etsimme ihmistä, ihmistä riippumattomana kaikista
maailmanprobleemien pulmista, mutta mistä hänet löydämme? Löydämmekö
hänet yhteiskunnan yhteydestä, voimien yhteenliittymisestä yhteistä
elämää varten, vai löydämmekö hänet itseensä syventyneistä yksilöistä
ja heidän tyhjentymättömästä moninaisuudestaan? Yksilöiden
keskinäinen lähestyminenkö vai toisistaan loittoneminenko, voimien
yhteenlaskeminenko vai niiden erikoistuminenko on omiansa antamaan
inhimilliselle elämälle sen ominaisen luonteen? Nämä eivät ole
vain eri lähtökohtia, jotka lopulta vievät samaan päämaaliin, vaan
itse päämaalit ovat kummallakin taholla erilaiset, niin erilaiset,
että toisen edistäminen samalla on toisen vahingoittamista, että
niiden rinnakkainolo hajoittaa ihmiselämän vastakkaisiin suuntiin.
Jos yhteiskunta on etualalla ja sen menestyksestä riippuu kaikki
elämänsaavutus, niin täytyy kokonaisuuden saavuttaa omakohtaista
lujuutta ja saada täysi ylevämmyys vastoin yksilöiden mielivaltaa
ja itsepäisyyttä, niin täytyy yksityisen alistua ja sovittautua,
niin täytyy sen, mikä hänessä on eroituksellista, väistyä yhteisten
piirteiden tieltä, joita yhteiselämä kehittää, niin voimakas,
yksilöiden mielivallasta ja ajan vaihteluista vapaa yhteishenki
täytyy kohottaa erikoisen suureen arvoon. Tällainen elämänmuodostus
näkee päätehtäväkseen ulkonaisten olosuhteiden, elämänehtojen,
keskinäisen yhteistoiminnan järjestämisen sellaiseksi, että yhteinen
menestys kohotetaan mitä korkeimpaan kunniasijaan. Ja tällaisesta
järjestyksestä näyttää myöskin yksilölle koituvan varmempaa onnea
ja mielentyydytystä. Sillä tällöin on hänen sisäinenkin elämänsä,
yksinpä hänen toiveensa ja unelmansakin riippuvaisia kokonaisuuden
tilasta, hän on "ympäristönsä" tuote. Toisaalla taas pysyy
pääasiana yksilön sielunelämän mahdollisimman suuri vahvistaminen,
sen irroittaminen kaikesta sidonnaisuudesta, sen saattaminen
oman erikoisuutensa täydelliseen kehkeyttämiseen. Tämä suunta
vaatii mahdollisimman suurta elämän notkeutta ja liikuntokykyä,
kangistumisena se hylkää kaiken paikalleen kiintymisen,
sietämättömänä kaavoihin valamisena kaiken yhtäläistyttämisen.
Onko inhimillisen olemassaolon ydin toisella vai toisella puolen,
yhteiskunnassa vai yksilöissä, siinä riidanalainen kysymys.
Maailmanhistoriasta saatu kokemus varmentaa sen tosiasian, että
tässä on olemassa vaikea ristiriita, joka ajaa elämän vastakkaisiin
suuntiin. Tämä kokemus osoittaa, että historiassa suuret laineet
seurasivat toisiansa ja kulkivat ristiin, sekä että niiden kohoaminen
ja laskeminen enemmän kuin mikään muu määräsi historian tärkeimpien
käännekohtien luonteen. Sitten kuin muinaisajan kuluessa perinnäiset
laitokset yhä enemmän ja enemmän hajosivat ja elämän painopiste
siirtyi yksilöihin, seurasi sittemmin sen lopulla yhä voimakkaampana
esiintyvä vastasuunta, joka vaati lujempaa yhteisyyttä. Filosofiset
oppikunnat samoin kuin uskonnolliset palvelusmuodot liittävät
yksilöt lujemmin yhteen keskinäiseksi edistykseksi ja tukemiseksi.
Kristinusko omaksuu tämän suunnan ja saattaa sen, varman pohjan ja
omasta vastuunalaisuudesta vapautumisen vaatimuksen yhä kasvaessa,
sellaiseen loppupäätökseen, että uskonnollinen yhdyskunta, kirkko,
tulee jumalallisen totuuden ja jumalallisen elämän yksinomaiseksi
kannattajaksi ja että yksilö tulee niistä osalliseksi vain kirkon
välityksellä. Näin kohosi kirkko ihmiskunnan vakaumukseksi ja
omaksitunnoksi. Keskiajan poliittinen ja sosiaalinen järjestelmäkin
perustuu siihen vakaumukseen, että yksityisellä on merkitystä vain
kokonaisuuden sisäpuolella.
Kuinka vastoin tällaista suuntaa ja elämän arvioimista yksilöllisyys
sai enemmän rohkeutta ja voimaa, kuinka se voimain varttuessa
mursi vanhan katsantokannan, teki yksityisen ihmisen itsenäisyyden
pääasiaksi ja kuinka tämän pyrkimyksen levitessä kaikille elämän
eri aloille nousi uusi aatesuunta, jonka korkein ihanne oli vapaus,
sen tiedämme kaikki. Mutta me tiedämme myös, ettei tämä ihanne
enää yksinomaisena vallitse nykyisyyttä, vaan että päinvastoin
ihmeellinen elämän paisuminen suuriin ja jättiläismäisiin muotoihin,
valtavien voimien ja joukkojen enenevä yhteenkasaantuminen, ja
ennen kaikkea jyrkkien, inhimillistä olemassaoloa särkymisellä
uhkaavien ristiriitojen syntyminen ovat aiheuttaneet pyrkimyksen
saada lähempi yhteys yksilöiden välille ja elämä johdetuksi yksilöä
korkeamman järjestövallan avulla. Tätä todistavat erityisen selvästi
sosiaaliset liikkeet, mutta tämä suunta ulottuu kauas niiden
ulkopuolelle, läpikäyvänä on huomattavissa yksilöiden pyrkimys
lähempään yhteenliittymiseen ja sen avulla hankkia sekä vahvempaa
tukea että suurempaa voimaa, taipumus yksissä tuumin käydä käsiksi
tehtäviin ja yhdessä käydä taistelua vastuksien voittamiseksi.
Kuinka paljon onkaan meidän ajallamme osoitettavana pyrkimyksiä
yhteenliittymisiin, liittoutumisiin myöskin hengenviljelyksen
alalla, eroten tässä suuresti klassikoidemme ajasta, joka pani
kaikki toiveensa yksilön voimaan ja itsenäisyyteen! Näin nykyajan
ihminen joutuu vastakkaisten suuntien ja vastakkaisten arvioimisien
vaikutuksen alaiseksi. Vapautuminen, emansipatsioni kaikesta, mikä
ihmistä sitoo ja rajoittaa, on yhä vielä useiden tunnussanana,
ja tämä vapautuminen voittaa vielä useaan suuntaan maa-alaa;
liittyminen kokonaisuudeksi, hajallaanolonsa vuoksi heikkojen voimien
järjestyminen, on tunnussanana toisaalla, ja me tunnemme hyvin,
millä voimalla tämäkin tunnussana ahdistaa nykyajan ihmistä. Mutta
emansipatsioni ja järjestyminen tarjoovat elämästä aivan vastakkaiset
kuvat. Kuinka voisimme tällaisen erimielisyyden vallitessa koskaan
päästä yksimielisyyteen elämän tarkoituksesta, eikö pikemmin tämän
ristiriidan synnyttämä epävarmuus tuhoa koko tuota tarkoitusta?
Kumpikin suunta toivoo kuitenkin omin voiminsa voivansa antaa
elämälle täyden sisällyksen, kunhan se vain saavuttaa täydellisen
voiton ja rajattoman ylivallan; tämä toivo se antaa kilpaileville
suunnille niiden voiman ja intohimon, samalla kuin se niille
valloittaa ihmisen koko sielun. Mutta tarkempi tutkistelu
osoittaa heti, että yhden ainoan tällaisen suunnan yksinomainen
voitollesaattaminen ehdottomasti merkitsee elämän ahdastumista ja sen
tarkoituksen tuhoamista.
Mitä tekee sosiaalikulttuuri elämästä tahtoessaan muovailla sen
yksistänsä omasta itsestänsä käsin? Se tekee sen yhtämittaiseksi
yhteisön menestystä tarkoittavaksi työnteoksi, sellaisen yhteiselämän
tilan saavuttamiseksi, joka tarjoaa mahdollisimman vähän tuskaa ja
mahdollisimman paljon nautintoa, työnteoksi mahdollisimman mukavan
ja nautinnoista rikkaan elämän hyväksi, tarjotakseen kaikkea
tätä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Epäilemättä tässä
suhteessa on paljon tehtävää, paljon työtä ihmisten kohottamiseksi
sorrosta ja hädästä, ihmisvoimien vaurastuttamiseksi taisteluun
kylmää tai vihamielistä maailmaa vastaan, leppoisamman ja iloisemman
ihmiskohtalon luomiseksi, kaikkien antimien saattamiseksi yhteisön
kunkin jäsenen, kaikkien ihmisen nimeä kantavien saataville. Tässä
kohden ei saa jäädä olemaan mitään eroa ihanteen ja todellisuuden
välille, vaan päin vastoin tehdään kaikin voimin työtä, että
saataisiin se, mikä on järjellistä, todellisuudeksi, ja se, mikä
on todellista, järjelliseksi. Mutta kaikki tämä, joka itsessään on
varsin arvokasta, jää hyvin kysymyksenalaiseksi, jos siihen väitetään
sisältyvän kaikki ja jos se kiinnittää kaiken pyrkimyksen itseensä.
Miksikä tulee minun, joka saan määrätä itsestäni, innostua sellaisen
tarkoitusperän hyväksi, vieläpä omistaa sille pääharrastukseni, ja
ehkäpä vielä alttiisti uhrautua, jos tulos vain hyvin välillisesti
vaikuttaa takaisin minun itseni hyväksi? Ja onko sitten varmaa,
että mekin tämän yhteisen menestyksen karttumisen mukana tunnemme
tyydytystä. Menestys, murheeton ja nautintorikas elämä ei suinkaan
ole riittävä tekemään ihmistä onnelliseksi; sillä kun olemme
masentaneet tuon yhden vihollisen, hädän ja tuskan, nousee toiseksi,
kenties vielä pahemmaksi, tyhjyys ja ikävyys, ja mitä pelkällä
sosiaalikulttuurilla näitä vastaan on tarjottavissa, sitä ei ole
helppo arvata. Ja itse asiassa on kaikella sellaisella kulttuurilla,
joka rajoittuu ihmisen viljelemiseen ja edistämiseen pelkän
välittömän olemassaolon puitteiden sisällä, ehdottomasti autiuden
ja tyhjyyden leima; huoli elämän välikappaleista tukahuttaa huolen
elämästä itsestään. Sisäistä muutosta, ihmisen olemuksen kohotusta ei
tuo kulttuuri mitenkään voi saada aikaan eikä edes siihen pyrkiä; sen
täytyy ottaa ihminen sellaisena kuin hän sille esiintyy, se voi vain
käyttää tarjolla olevia voimia, se jää korkeimmissakin ennätyksissään
sellaiseksi, mikä ei ole ihmiseen lähemmässä suhteessa kuin hänen
pukunsa, sellaiseksi, mikä ei koskaan ole oleva hänen henkiselle
itsesäilytykselleen välttämätöntä, eikä koskaan avaa hänelle uutta,
puhtaampaa ja suurempaa elämää. Jos siis meissä piilisi sisäisiä
ristiriitoja ja jos emme voisi itsestämme pois juurittaa halua
muuttaa oma olemassaolomme, toisessa merkityksessä kuin missä se
meille ensikädessä esiintyy, oman luomistoimintamme esineeksi, halua
elää elämäämme omanamme ja alkuperäisenä, päästä toiseen suhteeseen
maailmankaikkeuteen kuin vain pelkkään ulkonaiseen kosketukseen,
pelkkien suhteiden keskinäiseen vaihtoon, kuinka viheliäiseltä,
kuinka mitättömältä täytyykään silloin näyttää kaiken pyrkimyksen,
joka lykkää luotaan sellaiset tehtävät, kuinka turhanpäiväiseltä
täytyykään tuntua kaiken itsetietoisesti päällepuetun prameuden, jota
tuo pelkkä ihmiskulttuuri tavallisesti kehittää! Onnea pelkästään
ihmisen tunteman hauskuuden merkityksessä ei oikea kulttuuri
suinkaan tarjoa; se säkeytyy aivan liian useihin probleemeihin ja
ristiriitoihin, se vaatii aivan liian paljon työtä ja kieltäymystä
tehdäkseen elämän paljoa pikemmin raskaammaksi kuin keveämmäksi.
Eikö murheeton ja mieluisa elämä ole paljoa pikemmin saavutettavissa
yksinkertaisemmissa oloissa kuin kulttuurin huipulla. Jollei tunneta
mitään korkeampaa päämaalia kuin ihmisten hyvinvointi, niin on
suunnassa itsessään olemassa turmiollinen erehdys ja ristiriita.
Näin on laita sitä enemmän, kun pelkkä sosiaalikulttuuri tekee
ihmisten yhdessäolon edellytykset ja rajat henkisen luomistyön
ehdottomiksi edellytyksiksi ja rajoiksi saattaen tämän suureen
vaaraan, vieläpä sisäisen raukeamisen partaalle. Henkinen luomistyö,
minkälaiseksi se kulloinkin kehittyneekin, voi onnistua vain silloin,
kun sitä harjoitetaan sen oman itsensä vuoksi ja vilpittömällä
alttiudella, mutta sosiaalikulttuuri tekee siitä ihmisonnen
välikappaleen ja apuneuvon tehden sen kylmäkiskoiseksi sen omalle
sisällykselle ja painaen sen oman arvottoman hyödyllisyyskäsitteensä
alaiseksi. Todellisen henkisen luomistyön liikkeellepanijana voi
yksinomaan olla asian itsensä sisäinen välttämättömyys, ja tämä
välttämättömyys sen tulee vastoin ihmisen kaikkia mielikuvia ja
-johteita viedä täydelliseen voittoon. Pelkkä sosiaalikulttuuri
ei tunne mitään sen korkeampaa oikeusastetta kuin nuo mielikuvat
ja -johteet, kun ne esiintyvät ryhmävaatimuksineen, paljous saa
sille olla korvaamassa sisäistä laatua, ja ihmislaumain keskikerta
kohoaa sekä hyvän että pahan tuomariksi. Henkinen luomistyö voi
saavuttaa täydellisen alkuperäisyyden vain siten, että koko sielu
saatetaan mitä voimakkaimpaan liikkeeseen, sellaiseen, joka vain
voi olla seurauksena yksilöllisen elämän vapaasta kehittymisestä
ja yksilöllisen luonteenlaadun esiinpääsemisestä. Mutta pelkkä
sosiaalikulttuuri vapaimmissakin poliittisissa muodoissa tuo
auttamattomasti mukanansa ankaran rajoittelun ja alaspäin tasoittelun
yksilöllisen elämän alalla. Henkinen luomistyö ei voi pyrkiä
totuuteen vaatimatta ajan vaihteluista riippumatonta pätevyyttä,
ylevämmyyttä kaiken vaihtelun ja muuttuvaisuuden rinnalla, niinkuin
onkin tehnyt syvän vaikutuksen nykyaikaan Spinozan vaatimus,
että järjen tulee käsittää olevaisuus "iäisyyden kannalta" (sub
specie aeternitatis). Sosiaalikulttuuri ei voi päästä irti siitä
riippuvaisuussuhteesta, jossa se on kulloinkin vallitseviin oloihin,
sillä ei ole mitään asetta ihmisten mielialan vaihtelevaisuutta
vastaan ja se on pakoitettu lakkaamatta suuntaansa muutellen
käsittelemään tärkeimpiä ja pyhimpiäkin asioita pelkkinä muotiin
kuuluvina seikkoina. Ainakin sen on pakko tehdä se, jos sillä on
rohkeutta ja voimaa olla johdonmukainen ja jollei se käännä nurin
käsitteitä sellaisia kuin riippumaton totuus, ehdoton hyvä ja ehdoton
paha, joilla tällaisissa yhteyksissä ei ole mitään oikeutusta. Mutta
jos ihmisessä liikkuu ja elää niin paljon sellaista, mikä särkee
yllämainitun elämänvieton vetämät rajat, sellaista, minkä väkipakolla
sen sisällä pysytettynä täytyy lakastua ja tyrehtyä, niin ei pelkkä
sosiaalikulttuuri voi tehdä yksilön eikä yhteisön elämää elämisen
arvoiseksi; huolimatta kaikista yksityiskohdissa ja ulkonaisesti
saavutetuista voitoista, se painaa elämän sisäisesti ja kokonaisuuden
kannalta katsoen alas tavalla sellaisella, että nykyajankin ihminen
pitää sitä yhä sietämättömämpänä.