välittömän olemassaolon pohjalta ja, jos se on ollenkaan
mahdollista, saamaan sille tarkoitusta, erityisesti poistamaan
sietämättömäksi käynyttä subjektin ja objektin välistä ristiriitaa.
Joko etsittiin subjektia ylempänä elämänkulkua, maailmanelämää,
johon ihminen kokonansa vajoaa ja joka ei jätä subjektille
rahtuakaan itsenäisyyttä, tai subjekti tekeytyi todellisuuden
vallitsevaksi keskipisteeksi, ja maailma tuli vain ihmiselämän
puitteiksi, pelkäksi ihmisen menestyksen välikappaleeksi. Me
saamme nähdä, että näiden molempien vastakohtien sisällä tapahtuu
uusia ajatussuuntien haaraantumisia ja että syntyy runsas määrä
omituisia elämänmodosteluja; samalla saamme nähdä, ettei mikään
näistä suunnitteluista ole pelkän teorian ja mietinnän ulkonainen
tulos, vaan että päin vastoin kullakin niistä on takanansa
maailmanhistoriallisessa työssä osallisena olleet liikkeet ja
aikaansaannokset.
Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.
Kuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat
menettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen
koko maailmaksi ja samalla hänen omaksi olemuksekseen, ei luonto
sellaisena, mitä se itsessään on -- sillä se on nykyajankin silmissä
kokonansa luoksepääsemätön syvyys ja hämärä salaisuus --, vaan
sellaisena kuin se ihmisestä käsin katsottuna, mekaanis-kausaalisena
kokonaisuutena näyttää. Joskaan luonnontiede ei välittömästi vaadi
tällaista luonnon ja maailman yhdenvertaisiksi asettamista, -- tämä
on naturalistisen filosofian tunnustus eikä luonnontieteellinen
oppi --, luonnontiede on kuitenkin tämän ajatuskannan juurena ja
nykyaikaisessa elämässä luonnontiede tukee tällaista katsomusta.
Uuden ajan valistussuunta esiintyi tekemällä jyrkän eron luonnon
ja sielun välillä; kuta ankarammin uusiaika vaati sieluttoman
luonnon tunnustamista, sitä kiivaammin se piti kiinni sielun
subjektiivisesta olosta. Mutta jo alunpitäen luonnon ääretön
valtakunta oli kokonaisvaikutukseltaan yksityisiä, hajallaan olevia
sieluja paljoa voimakkaampi; lakkaamatta kasvaessaan täytyi tämän
valtakunnan yhä enemmän ja enemmän vetää sielukin puoleensa; se
ei ole vain osoittanut sielun olennaisesti olevan yhä enemmän ja
enemmän riippuvaisen luonnollisista edellytyksistään vaan se on
myöskin koettanut muodostaa sen sisäistä laatua itsestänsä käsin
ja vihdoin viimein koettanut saada sen kokonansa kuulumaan vain
avarampaan luotokäsitteeseen. Yhä voimakkaammaksi tuli aikojen
kuluessa taipumus käsitellä kaikkea tiedettä luonnontieteenä ja
kaikkea todellisuutta luontona. Ja jos vielä olikin jonkun verran
eroa olemassa ja epäilystä tällaisen ratkaisun oikeutukseen, niin se
näytti häviävän mekaanisen kehitysopin esiintyessä, joka uskoi täysin
voivansa sovittaa ihmisen luontoon ja vieläpä sisäistä yhteyttä ja
sisäisiä voimia kokonansa vailla olevaan luontoon. Mutta nyt oli
myöskin ryhdyttävää ja voitiin ryhtyä antamaan ihmiselämälle, joka ei
ollut muuta kuin pelkkä palanen luonnonkulkua, pätevää sisällystä ja
osoittamaan se elämisen arvoiseksi.
Ei ole kiellettävissä, että tällainen yritys, huolimatta
yllämainitusta historiallisesta valmistuksesta, on jyrkässä
ristiriidassa juurtuneen ajatustavan kanssa. Tähän ajatustapaan
liittyi paljon sellaista, joka oli omiansa suosittelemaan ihmisen
mahdollisimman jyrkkää eroittamista luonnosta: siihen ei kehoittanut
vain, jolleikaan oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä ihmisen
itsetunto, vaan myöskin taipumus näin kohottamalla ihminen eri
tasolle asettaa hänen toiminnalleen korkeat tarkoitusperät ja antaa
hedelmällisiä herätteitä; ylevää ja jaloa mielenlaatua osoitti se,
että ajatukset ihmisestä olivat mahdollisimman suuret ja korkeat.
Tämän ajatuskannan sisältämä vastustus on sen kumottava, joka ihmisen
kokonansa asettaa luonnon puitteisiin ja käsittää hänen elämänsä
pelkäksi luonnontapahtumiseksi. Mutta sellaiseen kumoamiseen hän
voi ryhtyä siitä vakaumuksesta lähtien, että tuo vastustus on vain
sisäisesti jo voitetun elämäntavan jälkikaikua. Tämä vakaumus antaa
hänelle toiveita siitä, että se, mitä näennäisesti menetetään, on
tuova mukanansa todellista voittoa. Tässäkin kaiken ratkaisee asian
totuus, se jo olisi riittävä voittamaan kaikki ihmisen tuumat ja
yritykset.
Mutta kuinka on tämän totuuden laita? Voiko tässä tarjottu elämänkuva
käsittää ihmisen kaikki voimat ja kokemukset ja saada ne täysin
soveltumaan hänen erikoisluonteensa mukaisiksi? Eittämättä tässä
tarjolla olevalla elämällä yleisin piirtein katsottuna on suuret edut
puolellaan ja niiden kautta valtava vaikutus nykyaikaisen ihmisen
sieluun; kaikki pulmat, kaikki kaksinaisuus näyttää tässä poistuvan
ja elämä muodostuvan mitä yksinkertaisimmaksi, suuret yhteydet
ympäröivät ihmistä ja niiden elämään hän voi ottaa osaa, vankalla
pohjalla on tällöin, kuten näyttää, hänen elämänsä, ja sitä johtaa
varma välttämättömyys. Kaikki tähänastinen hämäryys näyttää häviävän
ja koko olemassaolo astuvan kirkkaaseen päivänvaloon. Samalla tämä
uusi elämä tuo nykyisissä elämänmuodoissa paljon työtä ja taistelua.
On kysymyksessä sitkeä taistelu toiseen maailmaan uskovaa harhaluuloa
vastaan. Samaten kuin tämä harhaluulo oli tunkeutunut kaikille
aloille, samaten se on kaikilta aloilta perinjuurin poisperattava ja
ne uuden ajatuskannan mukaan uudelleen muodostettava. Me tiedämme,
kuinka suuresti tällainen vakaumus ja taisteluun vaatimus viehättää
laajoja piirejä meidän aikoinamme ja kuinka se varsinkin saa
puolelleen ylöspäin pyrkivät kansanjoukot, joille on aivan ominaista
tehdä lopullisen pätevyyden vaatimuksella esiintyviä ratkaisuja
tällaisten yleisvaikutelmien nojalla.
Pulma on edessä vasta seikkaperäisempään muodosteluun ryhdyttäessä;
silloin saadaan pian nähdä, että naturalistinen maailmankatsomus
ja sen edellyttämä ominainen elämänmuodostus myöskin asettaa
elämälle määrätyt rajat; se sulkee pois paljon sellaista, mikä
kuitenkin kenties on enemmän kuin vanhentuneiden ajatussuuntien
jälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja taikauskoa.
Elämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen luonnonjärjestyksen
puitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien rinnakkaisuuden, mutta
ei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä, yhtyminen ei voi sen kannalta
olla muuta kuin ulkonaista kokoonkasaumista ja yhteenasettelua,
ei milloinkaan sisäistä yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään
muuta kuin olonalkeiden itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä
kulkee kokonansa mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon
kiinteistä suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista
päästä irralleen, siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja
sidottua, alkuperäisyydelle, omintakeisuudelle ja vapaalle
ratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa. Kaikki tapahtuminen on pelkkää
tosiasiain kulkua, kysymyksistä sellaisista kuin miksi? ja mitä
varten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole enää olemassa sellaisten
arvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha, vaan on kysymys enemmästä tai
vähemmästä voiman määrästä.
Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että
ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on
paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin
osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki
ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu
kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja
kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden
pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon
ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole
lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä
lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen
muuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi,
siellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu
käyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi
yhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää
tässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi
puhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen
ulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat
suuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan
hänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta.
Hänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei
tarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi
ihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean
todellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat
erhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä
taistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan,
taistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän
naturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi
jo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan
asemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä,
mitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu
sisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon
suoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi
päämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.
Voiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet
tehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta,
mikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa
oikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä
tuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon
palaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista
elämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä
naturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä
palaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa
tämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo
tällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä
totuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja
tavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä
pyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla
kehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta
ylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti
sisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka
vaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen
luontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa
ihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon
yhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse,
että hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa,
niin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on
sisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko
historiallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on
vastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan
aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä
hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa
suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on
osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin
varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu
pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin
olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin
myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko
asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin
se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään
jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja
sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin
innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä
yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän
kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen
ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä,
ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta,
ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta,
ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki
toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä
ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene
antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä
tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena
aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen
ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta
kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin
voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen
ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen
voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin
tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta
minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman
tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan
sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee
ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat
väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta
samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun
saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden,
hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä,
hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain
taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi
väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että
hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä
minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.
Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta
vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että
sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin
kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä
johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja
jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin
varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän
välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo
on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän
kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten
valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen
ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi
myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan;
se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle.
Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin
puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e.
ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen
aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase
luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai
lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän
uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen
vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi;
minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle
notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa
ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin
ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin
välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole
sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan,
että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta
sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle
olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen
tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi
tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä
kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi
ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole
kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva
käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse
luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen
probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen
yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen
ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua
oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä
toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä
kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä
käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä
lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi
olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana
ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää
pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut
itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi,
aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin
sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi,
se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on
osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan
aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan
kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä
edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään
kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri
ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden
vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?
Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista
eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi
muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman
rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä
vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että
koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa
myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina
on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä,
tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta
olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä
välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden
valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä
taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset
aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat
mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se
siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.
Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava
elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka,
tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan,
toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään
vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden
alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.
Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä
kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä
tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken
inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole
selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda
sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä
perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien
tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen
muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä
löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun
ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen
este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun
nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen
pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta
omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla,
kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä
kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan.
Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle
osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä
ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua
vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään
vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu
osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.
Se osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan.
Me huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan
on, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden
rinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista
moninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan
kokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin
se käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava
kokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa
siitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen
ei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että
selvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan
kokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin
jäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden
vaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti
voi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on
yhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu
vaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo
pyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa
yläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa
ajattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.
Siinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat
sovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden
ajatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on
varma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä
on kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus
luonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta,
täytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä
vain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman
olokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on
ajatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva
voima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen;
kun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen
kehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin
aina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi
tässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen
itsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa
toimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä
käy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.