ELÄMÄN TARKOITUS JA ARVO
Kirj.
Rudolf Eucken
Suom. Lauri Hendell
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
SISÄLLYS:.
Johdanto.
Ajan vastaukset.
Vanhemmat elämänkäsitykset.
Uskonto.
Immanenttinen idealismi.
Uudemmat elämänmuodostukset.
Työkulttuuri.
Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.
Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.
Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.
Harkintaa ja valmistelua.
Tähänastisen tutkimuksen tulos.
Vallitsevan tilan sekavuus.
Positiivisen käänteen valmistelu.
Rakentamiskoe.
Peruskehä.
Pääväite.
Elämän lujittaminen.
Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.
Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.
Epäilysten torjuminen.
Yhteenveto.
Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.
Alkulause.
[Tässä suomennoksessa, joka on pääasiallisesti suoritettu ensimäisen
painoksen mukaan, on, tekijän valtuutuksella, otettu huomioon toista
melkoisesti uudestaan kirjoitettua 1909 ilmestynyttä painosta. --
Suomentaja on kiitollisuudenvelassa tohtori Z. Castrénille hänen
suorittamastaan suomennoksen tarkastuksesta.]
Käsittelemällä kysymystä elämäni tarkoituksesta ja arvosta koetan
tuoda aikamme sisäiset probleemit mahdollisimman lähelle kutakin
yksityistä ihmistä ja saada hänet ottamaan osaa niiden pohtimiseen.
Tehtävän käsittäminen tältä kannalta asetti filosofiselle pohdinnalle
erinäisiä rajoja; tutkimuksemme toivoo kuitenkin voivansa osoittaa,
että näidenkin rajojen sisälle jää kyllin selvitettävää. Joistakin
lukijoista voi ehkä ensimäinen, kriitillinen osa tuntua liian
laajalle ulotetulta. Mutta ratkaiseva pääpontemme, josta elämän
uudelleenlujittaminen ja kulttuurin nuorentuminen riippuu, voi
saavuttaa täyden vakuuttavan voiman vain siten, että se osoitettiin
ainoaksi mahdolliseksi päämaaliin vieväksi tieksi; mutta tätä
varten tuo kritiikki oli ehdottomasti tarpeellinen, se ei ole asian
rinnalla, vaan itse asiassa.
Jena, joulukuussa 1907.
Johdanto.
Ken meidän päivinämme ryhtyy kysymykseen, onko ihmiselämällä
tarkoitusta ja arvoa, hänelle ei voi olla epäilyksenalaista, ettei
edessä ole valmiin saavutuksen kuvaileminen, vaan että on merkittävä
tehtävä, tehtävä, joka ei ole ratkaistu, mutta jonka ratkaisuun
ryhtymästä on mahdoton luopua. Ettei nykyinen elämänkanta tässä
suhteessa anna mitään varmaa ja iloista myöntävää vastausta, se on
lähemmin osoitettava. Ilman sen enempää todistelua on selvää se,
ettemme voi luopua sitä etsimästä. Elämä asettaa meidät ihmiset
monenlaisten vaikutelmien ja tehtävien eteen, ne eivät välittömästi
muodosta mitään eheätä kokonaisuutta, ei kohoa niiden runsaudesta
helposti ja varmasti mitään johtavaa päämäärää. Ja tätä paitsi ei
elämä suinkaan ole sulaa iloa ja nautintoa, se kysyy työtä ja vaivaa,
se vaatii kieltäymistä ja uhrautumista. Herää tällöin kysymys,
tokko tämä työ ja vaiva kannattaa, tokko kokonaissaavutus kykenee
korvaamaan kaikki kestetyt vaarat ja tappiot ja oikeuttaa vastaamaan
myöntävästi. Tämä ei ole pelkästään teoreettinen probleemi;
elämäkin voi vasta silloin kohota korkeimmilleen, kun sillä varmana
on edessään arvokas päämäärä ja kun tästä tietoisuudesta virtaa
jännitystä ja mielihalua kuhunkin yksityiseen toimintaan.
On sellaisia aikoja jolloin tämä kysymys on nukuksissa, koska
edellisen ajan perintö ja ympäristö antavat pyrkimyksille varman
suunnan eivätkä päästä kohoamaan minkäänlaista epäilyä tarjolla
olevia tarkoitusperiä kohtaan. Mutta jos kerran epäilys herää,
epäilys koko kokonaisuutta kohtaan, niin se tuhoavan kulovalkean
tavoin leviää ympäri; kysymys käy sitä monimutkaisemmaksi, kuta
enemmän sitä aprikoitsemme; olemme silloin voimaimme äärimmällä
rajalla, kun ehkä olemme saaneet todistetuksi, että elämällämme
huolimatta kaikesta ensi näyttämän sekavuudesta kuitenkin on
tarkoitus ja arvo ja että siihen on luottamuksella antauduttava.
Tällaisen epäilyksen lumoissa on meidän oma aikamme. Sen heikkous
tässä kohden käy jo ilmi siitä, ettei se keskellä hämmästyttäviä
ennätyksiä ja lakkaamatonta edistystä omista sydämessään oikeata
onnentunnetta, ettei ihminen suinkaan ole kohonnut eheään varmuuteen
omasta itsestään ja että hän on taipuvainen halventamaan itseään
ja arvostelemaan oman asemansa kaikkeudessa alhaiseksi. Lähemmin
tarkastellessamme huomaamme paljon pyrkimystä elämän yhtenäisyyteen,
mutta samalla huomaamme tämän pyrkimyksen jo sinänsä särkyneen
vieläpä aivan päinvastaisiksi suunniksi: pohjiaan myöten erilaiset
synteesit ja elämän muodot tarjoutuvat omaksuttaviksi. Mutta
kun mikään niistä ei saa varmaa voittoa toisestaan, pirstovat
vastakkaiset vaikutukset ja arvioimiset aikamme ihmiset eri ryhmiin;
se mikä toisesta on arvokas hyvä, on toisesta suuri paha, ja toinen
ei osaa kyllin ankarasti tuomita sitä, mikä toista ihastuttaa ja
elähdyttää. Niinpä yksityisilmiöitä tarkastettaessa havaittavan
ylitsevuotavan runsauden rinnalla vallitsee kokonaisuuden kannalta
katsoen tuskallinen köyhyys, ja lisäksi täydellinen epävarmuus
kuljettavan tiemme päämaalista ja laadusta. Tällainen asiaintila
pakoittamalla vaatii kysymään, eikö sitten kesken kaikkea hämäryyttä,
sekasortoa, kielteisyyttä ole kilvoiteltavissa elämälle tarkoitusta
ja arvoa, eivätkö kaikki ristiriidat lopultakin väisty sellaisen
yhteyden tieltä, joka tekee elämän arvon myöntämisen sen kieltämistä
voimakkaammaksi.
Tämä kysymys ei voi saada mitään vastausta ilman että
elämä käsitetään kokonaisuudeksi; vasta tällainen
kokonaisuudeksikäsittäminen tekee mahdolliseksi päättää, onko se
elämisen arvoinen. Mutta mitenkä on saavutettavissa tällainen
kokonaisuudeksi-yhdistäminen? Tosin vaatii siihen onnenkaipuumme,
ajattelevan olennon pyrkimys onneen, olennon, joka ei tyystin voi
tyytyä uppoutumaan hetkellisiin silmänräpäyksiin, jonka täytyy etsiä
kokonaisuutta käsittävää tarkoitusperää. Mutta kaikkine toiveineen
ja tahtoineen, kaikkine kiihkoineen ja intohimoineen ihminen ei
saavuta sellaista lopputulosta välittömästi omassa maailmassaan.
Hän on suureen maailmaan kytketty ja sen elämään sidottu, hänen
täytyy sen kanssa käydä välien selvittelyyn ja etsiä sovittavaa
ratkaisua, hänen täytyy koetella omien tekojensa pätevyys sen
sisällyksen edessä, hän ei voi tyytyä sellaiseen onnentilaan, joka
on ristiriidassa olioiden todellisen luonnon ja hänen oman luontonsa
totuuden kanssa. Mutta lieneekö sitten yhteenkäypää se, mitä hän
onnelta odottaa, ja se, mitä totuus vaatii? Ken tavoittelee elämälle
tarkoitusta ja arvoa, hänen täytyy toivoa tällaista onnen ja totuuden
yhteyden mahdollisuutta; mutta toinen kysymys on, tokko tämä toivo
toteutuu. Mutta kuitenkin kaikitenkin, tämä kysymys on olemassa, ja
se vaatii ratkaisua; ei kukaan yksityinen ole sitä tehden tehnyt,
se kohoaa ajan sisäisimmästä olemuksesta, maailmanhistoriallisen
tilan pakoituksesta se avautuu ratkaistavaksemme. Mutta että tämä
koko ihmiskunnan kysymys samalla merkitsee filosofian suoritettavaa
tehtävää, sitä voi vain se epäillä, jolla filosofiasta on alhainen
käsitys.
Alamme aivan luonnollisesti tutkimalla ajanvarrelta saamiamme
vastauksia. On erittäin tärkeätä palauttaa mieleenne yhtenäisyyden
etsimisyritykset, elämänsynteesit, joilla sekä menneisyydestä että
nykyisyydestä käsin on vaikutusta meihin. Nämä synteesit eivät näet
ole pelkkinä kuvina syrjään sysättävissä; niiden yritys vetää kaikki
elämä itseensä näyttää meille ihmisen kyvyt ominaisessa toiminnassa,
näyttää myös sameilla olioiden vastustuksen ja voi näistä molemmista
yhteensä saada esille kokemuksia, joilla on pysyväistä arvoa. Eipä
ole ajateltavissa, että ne olisivat niin paljon voineet kiinnittää
ihmissydämiä itseensä ja niin syvälti vaikuttaa ihmiselämän kulkuun
ja suuntaan sisältämättä mitään totuudenainesta. Näiden pyrkimysten
kriitillisellä yleistarkastelulla voimme koota yhteen nuo kokemukset
ja totuudenainekset ja asettaa eteemme kysymyksemme nykyisen aseman
selvemmin kuin mitä saamamme sekavan yleisvaikutuksen pohjalta on
mahdollista. Vieläpä se on auttava osoittamaan sen suunnan, josta
elämän edelleenkehittäminen, uusi itsekeskitys on etsittävissä.
Onko tällaisella etsimisellä menestyksen toiveita, sen voi vain
elämän oma kulku ja kokemus ratkaista. Eteenpäin pääsyn ensimäinen
ehto on se, että meissä on olemassa uusia mahdollisuuksia ja
ettei elämä ole lähimainkaan tyhjentänyt kaikkea syvyyttään
tähänastisiin elämänmuodostuksiin. Mutta jos muutoin kaikkialla
kaikkeus on yhtämittaisessa elävässä liikkeessä, niin miksipä
se tässä ratkaisevassa kohden jo olisi lopullisen valmiina ja
vailla edistymisen mahdollisuuksia? Kaikissa tapauksissa meidän
on mahdotonta rauhallisesti pysähtyä siihen, missä nyt olemme, ja
odottaa, mitä meistä on tuleva. Sillä niiden vastakohtien, jotka
kerran ovat vaikuttamassa, täytyy aina vain syventyä ja yhä enemmän
repiä ja runnella elämän henkistä perusolemusta. Jollemme siis
yhä vain tahdo sisäisesti vajota alaspäin, täytyy meidän pyrkiä
eteenpäin sen vakaumuksen kannattamina, että tässä on olemassa
välttämättömyyksiä, jotka eivät ole ainoastaan yksityisen ihmisen
vaan koko ihmiskunnan tahdon ja tuumailun yläpuolella vallitsevia.
Luottamuksessa tällaisiin välttämättömyyksiin olkoon työmme aljettu!
Ajan vastaukset.
Nykyaikainen ihminen tuntee epävarmuutta sekä itseensä että elämän
tarkoitukseen nähden etupäässä siksi, ettei hän ainoastaan ole
erilaisten elämänmuodostusten houkuttelun ja vaikutuksen alainen,
mutta myös siksi, että hänen koko olemuksensa on ammottavasti kahtia
jaettu. Vanhempi ja uusi elämänkäsitys ovat sovittamattomassa
ristiriidassa toisiaan vastaan, eikä tämä ristiriita ole
vallitsemassa vain yksityisissä kohdin, vaan nämä eri käsitykset
etsivät elämälle ratkaisevaa tukikohtaa aivan eri paikoilta ja
erkanevat senvuoksi toistensa täydellisiksi vastakohdiksi myöskin
kysymyksessä elämän tarkoituksesta ja arvosta. Vanhempi näistä,
sellaisena kuin sitä edustavat uskonto ja immanenttinen idealismi,
tekee näkymättömän, vain hengensilmin nähtävän maailman ihmisen
varsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon
tämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä
ihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa
luulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä
tai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi
ajatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon
rajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat
saavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos
milloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän
muodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä.
Mikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin
harhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän
käsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo
elämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa,
harrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on
meidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä
olemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?
Vanhemmat elämänkäsitykset.
Uskonto.
Uskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka
on voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus,
että se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä
luottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo
ihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla
käsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan
muodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on
vallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen
yhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä
korkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan
tehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen
saattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän
perinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen
edellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät
mahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu
myöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen
antautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan
myös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.
Tässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat
ajatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli
olevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden
elämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti
ratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina
iäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen
järjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä
ja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä
kokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan
joutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.
Tämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän
korkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen
onnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen
ja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin
huojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan
syyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti
ihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja
armon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden
Jumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän
sisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta
osallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä
elämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää
täynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja,
sitä ei tarvinnut elää turhaan.
Niinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja
ihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti
koossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille
tuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla
kuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma
kohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden
välille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla
maailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä
sielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin
kohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus,
lempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys
ja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti
lisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista
liikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja
tekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken
läpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja
toivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys
iäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman
seiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei
ole missään muussa kohden saavuttanut.
Ja kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten
sen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli
joutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen
kanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen
synkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja
kykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä
olemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan
maailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja
tuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella
turvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa
toiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi,
kun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä
ajatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla
uuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua
mitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen
kohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma
heidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja
työ yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin,
silloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän
maailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta
voimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin
henkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn
tehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen
sysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla
kokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä
enemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas
vastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä
itsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat
epäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen
luonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika
on suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä
tai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä
ja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman
herättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon
uhmailevaa itsetietoisuutta (_credo quia absurdum_). Vaarallisiksi
teki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten
väljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa
oloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista
oli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin
helmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja
kaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi
vastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen
yksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se
kääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen
elämänkäsityksen ja -suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto
tuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan
yleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana
voivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon
ajatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen
ja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään
aivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen olopiiriin tuntuu
harhaluulolta ja näyttää mitä nurinkurisimmalta, että elämän
päätehtäväksi asetetaan ei nykyisyyden edistäminen vaan valmistus
tulevaista olotilaa varten. Ja lopuksi tämän ajatuskannan silmissä
koko uskonto näyttäytyy inhimillisen mielikuvituksen tuotteeksi, sen
maailma pelkäksi kuvitelmien kudelmaksi, tyhjäksi varjojen maailmaksi.
Tosin tämä kielteinen kanta kohtaa voimakasta vastustusta, ja
uskonnon, jolleikaan uskonnollisen elämänsuunnan, oikeutusta
puolustavat monet pontevasti. Mutta tuon kielteisyyden laajoihin
piireihin leviäminen osoittaa eittämättömästi, etteivät taajat
ihmispiirit enää kykene ymmärtämään uskonnon kannattavia voimia ja
että ne ja niiden maailma lukemattomille ihmisille ovat käyneet
sisäisesti vieraiksi, vieläpä aivan käsittämättömiksi. Eikä sekään
ole kiellettävissä, että uskonnon alalla huolimatta kaikesta
vireästä toiminnasta meidän päivinämme on tavattavissa varsin
vähän johtavia ja eteenpäin viepiä luovia voimia. Kuulemme meidän
päivinämme varsin vähän uskonnon kohottavista, lujittavista,
jumalallista ja inhimillistä maailmaa yhdistävistä voimista.
Päinvastoin uskonto meidän päivinämme pikemmin taivutetaan
palvelemaan pelkästään inhimillisiä tarkoitusperiä ja vedetään alas
niiden tasolle. Näin on laita siellä, missä uskonnon tulee palvella
vallanpyyteitä, niinkuin on käynyt ultramontanismissa, näin on laita
toisaallakin, kun uskonnon tulee lisätä vain yksilön mielihyvää,
auttaa häntä bekkumoimaan suloisissa tunteissa, jollainen taipumus
on huomattavissa useissa protestanttisissa piireissä. -- Näin
järkytettynä ja keskellä tällaisia epäilyksiä uskonnon on mahdotonta
tarjota ihmiselle lujaa pohjaa, vallita elämää ja määrätä sen
tarkoitusta ja arvoa. Kuinka se, mikä itse on muuttunut kysymykseksi,
voisi kysyvälle ihmiselle antaa varman vastauksen?
Immanenttinen idealismi.
Uskonnon alalla kohonneet vaikeudet uskoo voivansa välttää --
silti elämän syvyyden vaatimuksesta luopumatta -- immanenttinen
idealismi, joka ihannekulttuuria rakentaessaan vuosituhansia on
ollut uskonnon rinnalla, milloin ystävänä sitä täydentäen, milloin
ankarasti vastustaen. Sekin antaa elämälle varsinaiseksi kotimaaksi
näkymättömän maailman, mutta tätä ei käsitetä näkyväisen maailman
ohella olevaksi ja siitä eroitetuksi maailmaksi, vaan sen omaksi
kannattavaksi perustaksi, sen omaksi elämää antavaksi syvyydeksi.
Että kaikkeudella on sellainen ruumiilliselle silmälle näkymätön
syvyys, että kaikkeus tässä yhtyy kokonaisuudeksi ja saavuttaa
sisäisen elämän, on tämän elämänsuunnan luja vakaumus ja välttämätön
edellytys. Ihmisen tämä elämänjärjestys liittää läheiseen yhteyteen
kaikkeuden kanssa, mutta antaa hänelle samalla aivan omalaatuisen
aseman ja tehtävän. Hän elää ulkonaisen olemassaolonsa kautta
näkyväisessä maailmassa, mutta hänen sielussaan alkaa todellisuuden
muutoin salattu syvyys päästä esille; vasta hänessä saavuttaa
maailman elämä täyden selvyyden ja vapauden, mutta se ei ole sille
mahdollista ilman hänen omaa ryhdyntäänsä ja omaksumistansa,
ilman hänen työntekoansa ja edelleen tunkeutumistaan; on olemassa
kohta, jossa kaikki riippuu ihmisestä ja jossa hän voi toivoa
itse toimintansa avulla edistävänsä koko olevaisuuden olotilaa.
Tälle elämänsuunnalle antaa havainnollisuuden ja vakuuttavaisuuden
etupäässä se seikka, että ihmismaailmassa, kun siinä tapahtuu
luonnon koneistolle vastakkainen suuntautuminen henkiseen
luomistyöhön, herää olennaisesti uusi elämä, syntyy sisäisten
arvojen, totuuden, hyvän ja kauneuden valtakunta. Näihin suunnattu ja
näiden täyttämä elämä näyttää kohottavan ihmisen yli arkipäiväisen
pikkumaisuuden sisäiseen yhteyteen suuren maailman kanssa, se ei
näytä kaipaavan mitään oman itsensä ylitsekäypää tarkoitusperää,
vaan näyttää sisältävän tarkoituksensa omassa kehittymisessään,
täysin riittävän tyydytyksensä oman itsensä katselemisessa. Tämän
elämän saavuttamiseksi on tarpeen tarmokas sisäinen herääminen ja
innokas työ, elämän ytimeksi kohoaa maailmankaikkeuden syvyyden
välittäjänä henkinen tuotanto, sellaisena kuin se eritoten esiintyy
syntyihin syviin tunkeuvassa tieteessä ja herättävässä taiteessa.
Tällainen luomistyö näyttää riittävän täyttämään elämän ja tuomaan
mukanansa oikean mielenlaadun. Ihminen on tämän katsomuksen mukaan
ensi sijassa asetettu oman voimansa nojiin, mutta koska hänen
pyrkimyksensä vie eteenpäin maailmankaikkeuden elämää, niin hän on
suurten yhteyksien kietoma, eikä iloinen luottamus voi yltyä ylpeäksi
itsetietoisuudeksi. Omassa olemuksessaan ihmisellä on ihanne, jonka
saavuttamisesta hänellä saa olla varma toivo.
Tällainen elämänsuuntailu juontaa juurensa antiikkisen
sivistysmaailman kukoistusajasta, silloin vallalla ollut ajatustapa
on sittemmin uudistunut monessa muodossa, se se puhuu Goethen
elämäntyöstä, se vaikuttaa yhä edelleen kaikilla niillä aloilla,
jotka käsittelevät inhimillisen olemassaolon kysymystä, se on
pysyväisenä tekijänä kaikessa oikeassa kulttuurityössä.
Mutta tämän immanenttisen idealismin vaatimuksen olla elämän
johtajana ja sen oikean tarkoituksen ainoa antaja ei ole käynyt
toisin kuin uskonnonkaan: perustukset ovat käyneet epävarmoiksi ja
samalla on niille rakennettu elämä menettänyt voimansa ja syvyytensä,
joita ilman se ei voi puolustaa asemaansa kaiken keskuksena ja olla
ihmisille korottavan ja onnellistuttavan totuuden varmana vakuutena.
Nykyajan keskitasotilan voi sanoa olevan yhtä epäileväisellä kannalla
siihen nähden, onko todellisuudella mitään syvyyttä ja voiko ihminen
muuttamalla olevat olot siirtäytyä luovien perusvoimien maailmaan,
kuin uskonnon perustotuuksiin nähden. Yllämainitut vaatimukset
ovat erikoisten ajankohtien tuote, ihmiskunnan harvinaisten
sunnuntai- ja juhlapäivien aikaansaannos, jolloin kohtalon
erikoinen mielisuosio herättävien ja innostusta virittävien olojen
pohjalla antoi suurten persoonallisuuksien elää samoihin aikoihin.
Sellaisissa oloissa, luomisen innossa ja tulessa näkymätön maailma
voi tulla itsestään selväksi totuudeksi ja elämän eittämättömäksi
kotimaaksi; tällöin se voi saada puolellensa ihmisen kaiken
voiman ja hänen alttiin antautumisensa; vain tällöin oli henkinen
luominen samalla siveellinen, koko ihmisen kohottamista tarkoittava
teko. Mutta nuo luovien voimien ajat olivat ohimeneviä, niitä ei
voitu parhaimmallakaan tahdolla pitää ominaan tai tarpeen mukaan
käytäntöön ottaa; tuon luomistyön paljastama maailmankuva menetti
värinsä ristiriitaisten vaikutelmien edessä, näkyväinen maailma ei
näyttänytkään enää pelkältä näkymättömän maailman ilmenemykseltä
ja siitä kehkeytyneeltä, vaan sillä oli oma, hengenelämän arvoihin
nähden kokonaan piittaamaton luonteensa; paljoa jäykempi vastarinta
kohtasi ihmisen pyrkimyksiä ulkona isossa luonnossa, hänen omassa
sielunelämässään ilmeni paljon kovakorvaisuutta henkisille
tarkoitusperille, kritiikin teroittamin silmin katseltuna se näytti
suurten vastakohtien repimältä ja herpaisemalta, kykenemättömältä
kohoutumaan järjenelämän kaikkeahallitsevaan yhteyteen. Ulkoa tulevaa
vastustusta tämä elämänsuunnittelu henkisen voimansa avulla tosin
voi olla kykenevä kestämään; vaikeinkin asia on kestettävissä, kun
se samalla on kehoitushuuto ylevän mielenlaadun osoittamiseen. Mutta
jos sisäisessä ihmisessä ilmenee ristiriitoja, jos ihminen tuntee
itsensä särjetyksi ja voimattomaksi, jos se, mikä tuntuu alhaiselta,
pitää häntä kahleissaan ja herpaisee kaiken ylöspäinpyrinnän,
silloin ehdottomasti koko kokonaisuus joutuu hyllyvälle pohjalle,
silloin ihminen kadottaa luottamuksen saavuttaa luovien perusvoimien
valtakunta. Vieläpä on niin, että saipa hän turvatuksi mitä tällaisia
saavutuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan tunnu tyydyttävän hänen
sielunsa syvintä kaipuuta ja etsintää; näin ollen koko tuo kulttuuri
uhkaa muuttua aivan toisenlaisen elämän mukana seuraavaksi ja vain
puitteena kulkevaksi ilmiöksi ja ihmisen on silloin mahdoton siinä
nähdä elämän kysymyksen varmaa ratkaisua.
Näillä perusteilla on immanenttista idealismia jo vanhastaan
vastustettu, mutta vasta nykyaika on tämän vastustuksen tuonut julki
täysin kehitettynä, Ja tämän se on tehnyt vaatiessaan täyttä huomiota
sellaisille seikoille kuin ovat olioiden sokean tosioloisuuden
koko painava valtavuus, inhimillisessä olemassaolossa ilmenevä
järjettömyys, inhimillisen keskinkertaisuuden piittaamattomuus
korkeimpien tarkoitusperien edessä; se on edelleen tehnyt sen
osoittamalla ihmiskykyjen rajoituksen, joka ehdottomasti näytti
meiltä riistävän osanoton maailmanelämään. Nykyaikaisen itseyden
tunnon voimakas kehittyminen tempaa ihmisen irti perinnäisistä
yhteyksistä ja asettaa hänet maailman rinnalle ikäänkuin jonakin
erikoisena ja sille vastaisena olentona. Hänen näyttää kyllä olevan
mahdollista laajentaa oman olemassaolonsa äärettömiin saakka
laajennettavissa olevaa kehää, mutta ei koskaan mahdollista päästä
sen yli uuteen olokohtaan. Kuinka silloin henkinen luomistyö saisi
aikaan käänteen koko olemassaolossa ja avaamalla kaikkeuden syvyydet
antaisi elämälle tarkoituksen?
Tällaisten epäilysten ja järkytysten mukana ei tosin kokonansa häviä
tuon immanenttisen idealismin teho. Mutta niin pian kuin se ei enää
vaikuta sisästä käsin ja maailmanelämän voimana, niin pian kuin se,
sen sijaan että se itse olisi luova voima, muuttuu perinnäisten
saavutusten pelkäksi omaksumiseksi, edelleenkehittamiseksi,
nauttimiseksi, väljähtyy henkinen luomistyö ehdottomasti pelkäksi
muodolliseksi toiminnaksi. Niin varmasti kuin tällä onkin oma
arvonsa laajasuuntaiseen elämään liittyvänä, se ei kuitenkaan voi
omaehtoisesti antaa täyttä sisällystä elämälle ja sitä tyydyttää.
Tällainen muodollinen toiminta voi kyllä tarjota paljon nautintoa ja
valistusta, tehdä elämän rikkaaksi ja liikehtiväksi, runsaudellaan
luulotella vievänsä inhimillisen olemassaolon syvänteiden yli.
Mutta kun se ei voi saattaa ihmistä koko elämää käsittävään ja sitä
kohottavaan tekoon, eikä varmaan suhteeseen maailmankaikkeuteen,
kun se ei avaa hänelle mitään suuria ja ehdottomuudellaan vaativia
tehtäviä, vaan jättää kaiken mielihalun ja taipumuksen varaan, ei
se mitenkään voi tehdä elämää elämisenarvoiseksi. Vieläpä on niin,
että tuo muodollinen sivistys, sellaisena kuin se ylimalkaisesti
katsottuna esiintyy, potee sisäistä näennäisyytttä ja epätotuutta.
Sanotaan: ihmisen tulee lämmetä henkisten arvojen ja hyvyyksien
vuoksi, "harrastaa", niinkuin sana kuuluu; hän ei uskottele vain
toisille, vaan itsellensäkin hän uskottelee, että hän kaiken
tämän muka tekee täydestä sydämestä. Itse asiassa on koko tuolla
elämänalalla hänelle vain vähäinen tai, ainakin, sivuseikan arvo
luonnollisen ja sosiaalisen itsesäilytyksen tarkoitusperien ja
arkipäiväisten harrastusten ja intohimojen rinnalla. Keskinäisen
yhteiselämän koko taito on yhtämittaa suunnattuna siihen, että tuo
suuri ristiriita saataisiin peitetyksi ja siedettävä näennäisyys
ylläpidetyksi. Mutta näennäisyyden varaan emme voi elämäämme heittää,
emmekä saada pelkästä sivuseikasta voimaa surujen ja ahdingon
voittamiseksi, tukea vapautuaksemme sietämättömäksi käyneestä
tyhjyydestä. Todellista tyydytystä ei nyt eikä koskaan anna ihmiselle
muodollinen sivistys, joka vain on toisasteista elämää.
Uskonto ja immanenttinen idealismi ovat yhdessä kohden saaneet tehdä
saman kokemuksen, molemmat ne näyttävät osoittavan, että pyrkimys
uuden maailman saavuttamiseen houkuttelee ihmiset harhaan ja ettei
se kykene estämään sortumasta pelkiksi kuvitteluiksi niitä kauniita
toiveita, joita se elämälle avaa. Suurten toiveiden raukeamisen
täytyy tuoda mukanansa jyrkkä vastavaikutus, syvä mielenmasennus
ja mitä synkimmät epäilykset. Olisiko luonto tehnyt ihmisen
sellaiseksi, että hänessä nousee ja täytyy nousta toivomuksia ja
toiveita, jotka eivät suurimmallakaan voimainponnistuksella ole
toteutettavissa? Olisiko vain harhakuva häntä pilkkaamassa, kun
hän pitäen välittömintä aistillista olemassaoloa vähäpätöisenä
ja riittämättömänä pyrkii sen yläpuolelle ja uskon voimalla tai
henkisellä luomistyöllä tahtoo saavuttaa uuden olopiirin? Mutta
ollakseen pelkkää mielikuvittelua ovat nämä henkiset liikkeet toki
saaneet aivan liiaksi paljon aikaa, liiaksi paljon panneet liikkeelle
voimia, liian paljon rikastuttaneet ja syventäneet elämää.
Uskonto loi itsenäisen sisäisen maailman ja sen mukana antoi
korkean ja ehdottomasti itsenäisen arvon puhtaalle mielenlaadulle,
se antoi elämälle vakavuutta ja ylevyyttä, kalsean kielteisyyden
läpi autuaaseen olemassaolon myöntämiseen kilvoitellessaan se
sai aikaan voimakasta jännitystä ja draamallista eloa, se antoi
kaikkein ensimäisenä sielulle todellisen historian ja teki
tämän historian kaiken tapahtumisen keskipisteeksi, se mursi
luonnollisen olemassaolon ahtauden ja kalseuden herättäessään
rakkauden ja iäisyyden valtaavan kaipuun. Immanenttinen idealismi
vaati ihmisen kaikki voimat täyteen toimintaan juurruttaen niihin
samalla pyrkimyksen sopusointuiseen yhteenliittymiseen, se kohotti
ihmisen yli kaiken hänen oman erikoisluontonsa pienuuden läheiseen
vuorovaikutukseen kaikkeuden kanssa, liittämällä yhteen totuuden ja
kauneuden se synnytti samalla ylevä- ja voimakasluontoisen elämän.
Kaikki tämä on herättänyt vaatimaan elämältä suuria. Jos siis
vaikutukset pysyvät, mutta koko rakennusta kannattanut perustus
luhistuu, mikä on silloin oleva suhteemme näihin kehityksen tuloksiin
ja vaatimuksiin? Ovatko ne irroitettavissa itse perustuksesta
ja voimassapidettävissä ilman sisäistä yhteyttä? Eikö tällainen
irroittaminen riistä niiltä koko niiden elävää sisällystä, eikö
niistä häviä koko niiden pakoittava ja kannattava voima? Näin ne
jäävät verettömien haamujen tavoin leijailemaan edessämme, kyllin
voimakkaiksi katkeroittaakseen meiltä näkyväisen maailman tarjoaman
ilon, mutta aivan liian heikoiksi omasta voimastaan avatakseen
meille uuden maailman ja siten antaakseen meidän pyrkimyksellemme
tarpeenmukaisen päämäärän ja elämällemme tarkoituksen.
Nämä ovat huolia, joista ihmiskunnan pitkän päälle on mahdoton
vetäytyä syrjään. Lähinnä se voi etsiä huojennusta siten, että
se ne lykkää mahdollisimman paljon taka-alalle ja kääntää
harrastuksensa toiseen suuntaan. Näin menettelee nykyaika, näin
tapahtuu eritoten paljon puheen aiheena olleessa lännen vuosisadan
käänteessä idealismista realismiin. Väsymys sisäisen elämän
kysymyksiin leviää leviämistään, nuorekkaalla innolla ja voimalla
ihmiskunta käy käsiksi näkyväiseen maailmaan, joka yhä runsaampana
ja runsaampana avautuu ihmisten eteen, ja odottaa jos mistään, niin
ainakin sen elämään antautumisesta löytävänsä elämän tarkoituksen
ja arvon. Vasta tällainen käänne näyttää voivan vapauttaa elämän
tähänastisesta tyhjyydestä ja antaa sille lihaa ja verta; samalla
kuin ihmisen subjektiiviset toivomukset väistyvät olevaisuuden
järkkymättömän järjestyksen edestä, seuraa tästä välttämättömyys
kieltäytyä paljosta ja kesken kaikkea ulkonaista laajentumista
elämä saa sisäisesti ahtaammat rajat. Mutta näiden rajojen sisällä
se saavuttaa täyden ennakkoluulottomuuden ja yleisyyden, sen ei
ole tarvis, kuten vanhemmissa elämänsuunnitteluissa, paloittaa
todellisuuden yhteyttä hyvään ja pahaan, yhtä vähän kuin sen
tarvitsee mitään julistaa kielletyksi tai jättää surkastumaan, se voi
noudattaa jokaista viehätettä, empimättä kehittää kaikkia voimia.
Eikö tällaisen katsomuksen piirissä olisi mahdollisuuksia uusille
elämän synteeseille, löytääkö elämä kenties niistä täyden oikeutuksen
iloiseen itsetehostukseen, jota sille vanhemmat elämänsuunnittelut
kuvittelivat voimatta antaa varmuutta? Kaikissa tapauksissa
ihmiskunta on tämän tarkoitusperän hyväksi paljon vaivaa nähnyt ja
se on tällöin kulkenut kautta monen kehitysasteen ja saanut koetella
useita eri muovailuyrityksiä. Tarkastakaamme näitä yrityksiä.
Uudemmat elämänmuodostukset.
Työkulttuuri.
Niin arveluttavana kuin meille esiintyykin nykyajan henkinen
järkkyminen, emme kuitenkaan voi kieltää, että sen rinnalla on
reippaassa käynnissä paljonlupaava rakennustyö. Yhdeksästoista
vuosisata on suorittanut perinpohjaisen suunnan muutoksen
näkymättömästä maailmasta näkyväiseen, sellaisena kuin tämä tulee
selvästi näkyviin siinä, että realismi on tieltänsä työntänyt
idealismin vakaumukset. Nuorella innolla ja voimalla ihmiset käyvät
käsiksi näkyväiseen maailmaan; kuta enemmän he sen tekevät itselleen
kotimaaksi, sitä lujemmaksi varmistuu heissä luottamus, että
siitä on löydettävissä tarkoitus ja arvo koko elämälle. Iloisella
luottamuksella käydään käsiksi työhön. Vankkumattoman lujalta tuntuu
ihmisistä se pohja, jolla he seisovat, kaikki ennakkoluulojen varjot,
kaikki taikauskon sumut ovat hälvenneet, kirkas päivänpaiste valaisee
yltympärinsä koko olevaisuutta ja näyttää sen väärentämättömän
luonnon, kaikille tahoille toiminnalle avautuu vapaa ja rajoittamaton
työmaa, vasta tällöin elämä näyttää ravistavan päältään kaiken
hämäryyden ja arvoituksellisuuden ja pääsevän täysin valveille,
täyteen todellisuuteen. Lisäksi kaikella sillä, mitä näin on
saavutettu, on tuoreen näkemisen ja ensikäden keksimisen viehätys.
Tälle uudelle elämälle näkyväinen maailma on saanut verrattomasti
suuremman merkityksen kuin mikä sillä oli edellisille aikakausille.
Se ei ole vain ennen aavistamattomasti suuressa luonnossa ja ihmisen
omassa historiassa avautunut hänen ymmärrykselleen, se on myöskin
tarjonnut yhä enemmän liittymäkohtia hänen työlleen, yhä enemmän
ja enemmän hän kohoaa passiivisesta tilasta aktiivisesti ottamaan
osaa ympäröivän maailman elämään, asiainolon, jota hän ennen
piti välttämättömänä kohtalona, hän nyt voi omin voimin muuttaa
ja parantaa; ihmistä painavaan kurjuuteen ja hätään, erhetykseen
ja harhaluuloon uusi aika käy rohkeasti käsiksi ja koettaa ne
saada kokonansa poistetuiksi; kautta koko rintaman nostetulle
järjellisyyden taistelulle järjettömyyttä vastaan avautuu äärettömiä
tehtäviä ja näköaloja. Tämän uuden elämän ytimeksi tulee työ, s.o.
toiminta, joka käy käsiksi tehtäväänsä ja muodostaa esineensä ihmisen
tarkoitusperien mukaiseksi. Mutta se ei ole työlle mahdollista
siinä korostetussa mielessä, jota nykyaika vaatii, sen yhä enemmän
ja enemmän mukaantumatta luonnon ja kunkin esineen lakien mukaan,
sen omaksumatta näitä itselleen ja siten saamatta esineellistä
luonnetta. Näin tiede ja tekniikka, näin myöskin poliittinen ja
käytännöllinen toiminta osoittavat työn itsenäistymistä yksilöiden
mielipiteitä ja taipumuksia vastaan, yhä enemmän ja enemmän työ
pyrkii luomaan itselleen omat erikoiset tuotteensa ja kehittämään
omat lakinsa ja vireillepanevat voimat; näin se antaa ihmisen
pyrkimykselle lujat tukeet ja yhtämittaisen eteenpäin pääsemisen
varmuuden. Jos elämän on mahdollista näissä luotteissa saavuttaa
tarkoitusta, niin se voi sen saada yksinomaan työltä. Sen se
näyttää antavan tekemällä inhimillisen toiminnan noiden lujien
luotteittensa kautta verrattomasti tuotantokykyisemmäksi ja antamalla
niissä myöskin yksityisen ihmisen aikaansaannokselle samaten
kuin kullekin silmänräpäykselle erikoisen arvon, se kasvattaa
ihmissuvun yhteenkuuluvaisuustunnon, se yhdistää aikakaudet yhteisen
työn loimilla ja pitää yksilönkin elämän koossa, se osoittaa
ihmiselle hänen suuruutensa ja samalla hänen rajansa, se säilyttää
iloisen mielen silloinkin, kun se nyt kohtaa rajoja, avaamalla
yhä uusia mahdollisuuksia, se lieventää jo sillä, että se ryhtyy
taisteluun, kohtalon jäykkyyttä. Kaikella tällä se synnyttää
miehekkään, selväpiirteisen, tarkoituksestaan tietoisen elämän ja
sen se tekee oman näköpiirimme sisällä, joutumatta uskonnon ja
metafysiikan pulmallisiin ongelmoihin. On siis oikeutettu kysymys,
eikö tällaisesta muodostelusta ole löydettävissä elämälle täysi
tyydytys ja tarkoitus. Tämä olisi kyllä mahdollista, jos sielu
olisi alennettavissa sivuseikaksi, jos ihminen koskaan voisi
lakata pyrkimästä olemuksensa sisäisen yhteyden saavuttamiseen
ja tämän yhteyden tarpeen tyydyttämiseen. Mutta kun tämä ei ole
niin yksinkertainen asia, ilmenee heti pulmia, jotka saattavat
työn kaikki saavutukset kysymyksenalaisiksi ja estävät pääsemästä
tarkoitettuun loppupäätökseen. Ihmisen pyrkimykset olivat lähinnä
suunnattuina yksinomaan työhön ja sen tuloksien täyttämät, vieläpä
huumaamat; ei ollut alussa rahtuakaan epäilystä siitä, ettei tästä
myöskin koituisi siunausta sielun voinnille, sen sisäiselle ololle.
Mutta kuta suurempipiirteiseksi työ kasvoi ja kuta itsenäisemmäksi
se ihmisiin nähden tuli, sitä torjumattomammaksi tulivat tällaiset
epäilykset, sitä jyrkemmät ristiriidat kohosivat työn vaikutusten ja
sielun vaatimusten välille. Sielun täytyy kustakin aikaansaannoksesta
alinomaa palata takaisin omaan itseensä, sen täytyy kysyä, mitä
siitä voitetaan sen omaksi hyvinvoinniksi, sen oman olon hyväksi,
sen täytyy käsitellä tätä omaa vointiaan kaikista päämääristä
korkeimpana; työ sitävastoin jättiläismäisine liitoksineen ja
koneistoineen on täysin piittaamaton siitä, mitenkä työntekijän
sielun laita on. Työlle työntekijä voi olla vain välikappale, jonka
se ottaa palvelukseensa tai hylkää aivan vain omien tarkoitusperiensä
mukaan, hän on sille vain työkalu, tajunnalla varustettu työkalu.
Pitääkö sielu sellaisen kohtelun kärsivällisesti hyvänään, eikö
luontainen onnen ja ylemmän elämän kaipuu nouse vastustamaan
sellaista alennustilaa? Sekin vie ankaraan ristiriitaan, että työ
yhä haaraantumistaan haaraantuessaan ja erikoistuessaan vaatii
toimintaan yhä pienemmän alan ihmisen voimista jättäen kaikki muut
sitävastoin surkastumaan. Mutta sielu voi menestyä vain siten, että
sen kaikki voimat herätetään eloon, siitä tuollainen surkastuminen
tuntuu sietämättömältä tappiolta. Lisäksi se tarvitsee menestyäkseen
rauhallista muodostumista ja sisäistä pysymistä, työ muuttaa elämän
hengästyneeksi rientämiseksi ja tavoittelemiseksi, se ei tunne
mitään seisahtumista eikä lepoa. Näinpä ollen sielu helposti voi
työssä nähdä vastustajansa ja itsesäilytysvaistonsa ajamana ryhtyä
taisteluun sitä vastaan. Minkälaisia järkytyksiä siitä voi koitua
elämälle, siitä antavat meille räikeän ja selvän kuvan sosiaaliset
liikkeet. Mutta tämä kysymys kurottaa tuolle puolen sosiaalisen alan
elämän kokonaisuuteen, kauttaaltansa uhkaavat siellä, missä kaikki
yksinomaisesti on suunnattuna työhön, sen tulokset kääntyä sielulle
tappioksi, keskellä kaikkia työn voittoja on olemassa se arveluttava
vaara, että elämänenergiat, persoonallisuudet ja niiden mukana
henkinen elämä vaimentuvat.
Elämänarvon probleemi joutuu tällaisessa elämämme hajaannuksessa
kokonansa epävarmalle pohjalle. Me voimme ajaksi vajottaa itsemme
työhön ja unohtaa itsemme, mutta tehdä työtä lopultakin vain sitä
tehdäksemme on aivan mahdotonta; Voltairen ohje, että tulee tehdä
työtä sitä aprikoimatta, alentaisi ihmisen pelkäksi juhdaksi. Mitäpä
on kaikesta työstä, jollei sen tulos tule myöskin ihmisen koko
olemuksen hyväksi? Senkin voi täydellä selvyydellä nähdä nykyisestä
asiantilasta, ettei työn edistyminen vie sielua edes todellisuuden
elävöimiseen ja sen omaksumiseen, sielu ja maailma eivät tässä
yhdy eläväksi yhteydeksi eikä ihminen ryhdy eheänä kokonaisuutena
kilvoitteluun yhdeksi kokonaisuudeksi käsitetyn maailman kanssa sen
sisäisesti käsittääkseen ja itselleen omistaakseen, vaan esineiden
maailma jää, huolimatta sielumme suunnattomasta ahertelusta, sille
vieraaksi, suuri voimain liikkeelle pano ei anna elämälle mitään
sisällystä ja niiden alojen, jotka ennen kaikkea ovat henkisen
luomistyön varassa, uskonnon, taiteen, filosofian, täytyy lamautua ja
ehtyä.
Näin työn ja sielun välinen ristiriita särkee elämän palasiksi ja
jättää meidät tilaan, jota emme voi hyväksyä lopulliseksi. Erilaisia
teitä pulasta pääsemiseksi on ajateltavissa. Meidän on lähinnä
käsitteleminen sitä, joka vastaa nykyaikaisen pyrkimyksen pääsuuntaa.
Mutta se merkitsee ryhtymistä asettamaan elämä, ankarammin kuin
oli laita edelläesitetyssä työkulttuurissa, kokonansa keskelle
välitöntä olemassaoloa ja etsimään sille tästä ristiriidatonta
yhteyttä ja kaikkea vallitsevaa tarkoitusperää. Tämä ajatuksenjuoksu
näkee sietämättömäksi käyneen pulmallisuuden perustuksen olevan
etupäässä siinä, että vanhempien elämänsuunnittelujen jatkuva
vaikutus ylläpitää ihmisen sielussa vaatimuksia ja yllykkeitä,
jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa uudenaikaisen elämänsuunnan
kanssa ja niin ollen tuhoavat elämän eheyden. Siis täytettäväksi jää
se vaatimus, että tuo kaikki on perusteellisesti poisjuuritettava
ja annettava elämälle sisällys kokonansa kokemusmaailman
mahdollisuuksista.
Vasta tällä vaatimuksella esiintyessään kysymyksessä oleva probleemi
on tullut ratkaisevaan kohtaan, tässä täytyy tapahtua selvä ratkaisu
joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Ei missään muussa
nykyajan elämä niin voimakkaasti ja tunnusmerkillisesti tuo julki
kokonaiskäsitystään, kuin siinä, että elämä saa tarkoitusta ja arvoa
ollenkaan turvautumatta yläpuolella olevaan maailmaan, ollenkaan
menemättä tämän välittömän olemassaolon rajojen tuolle puolen,
ilman mitään ajatusmaailman taustaa, vieläpä ettei sitä missään
muualla ole löydettävissäkään kuin juuri näiden rajojen sisältä.
Tällaisessa pyrkimyksessä koettaa muodostaa koko olemassaolon piirin
yhdenlaiseksi, lukemattomat yksilöt enemmän kuin missään muussa
kohden yhtyvät yhdenlaatuiseen etsintään ja yksin toivein, tästä
nykyaikainen pyrkimys etupäässä saa voiman kiihottaa eteenpäin ja
uudeksi muuttaa. Siis mitä valtavin yritys asettaa elämä kokonansa
keskelle kokemusta samalla kuitenkaan luopumatta tarkoituksen ja
arvon vaatimuksesta; saavuttaako tämä yritys päämaalinsa vai onko
todellisuus sellainen, että yritys raukeaa tyhjiin, on kysymys,
jonka vain oma elämänkokemus voi ratkaista. Aina sen mukaan miten
tämä ratkaisu lankeaa, ratkeaa kysymys elämän pääsuunnasta; jos
se on kielteinen, niin täytyy meidän luopua kaikista toiveistamme
löytää olemassaololle tarkoitusta, tai me olemme pakoitetut
siirtymään uusille yläpuolella pelkän olemassaolon kulkeville
urille. Kaikissa tapauksissa tämä kysymys on huolellisen ja
ennakkoluulottoman punnitsemisen arvoinen. Sillä sitä ei aseta vain
yksityinen ihminen, vaan sen asettaa koko ihmiskunta, eikä se aseta
sitä satunnaisesta oikusta, vaan hetkellisistä ja yksilöllisistä
mielipiteistä ja -johteista kokonansa riippumatta maailman historian
kulun pakoituksesta. Ei näet voine kukaan kieltää sitä, että
aikaisemmat ratkaisut ovat ylimaailmallisuutensa takia menettäneet
ennen vallinneen varmuuden ja selvyyden; päivä päivältä käy yhä
selvemmäksi, ettei se vanhan ja uuden sekoitus, joka on vallitsemassa
nykyajan elämässä vastakkaisine liikkeineen anna elämälle mitään
tarkoitusta; ja niinpä on historiallisesti hyvinkin oikeutettua
pyrkiä päämaaliin ankarasti pysymällä tämän välittömän maailman
rajojen sisäpuolella. Tokko se sitten onnistuu, on toinen kysymys.
Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.