takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta
Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti
vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan
kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii
ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa
Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla
kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli
suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi
hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen
tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa
Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua
hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen
häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo
nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus
vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden
tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin
kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen,
joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti
pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi,
sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan,
toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin
Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin
kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen
laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui
heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille,
kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin
Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai
hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman
kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä
näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian
kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin
passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä
syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama
eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän
vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut
maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat
uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka
oli äsken mainitun samannimisen herran setä.
Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti
sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa,
joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse
vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta
mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin
päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää,
päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen
mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi
tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta.
Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka
myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan
tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota
suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui
takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka
Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja
joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla!
Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui,
kysyi hän, mitä tämä tiesi.
— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman
pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan
kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja
keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella
ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.
Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi,
kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen
ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla
pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja
tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita
vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän
levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen
päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden
haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka
se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän
ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään
ja julkisesti näyttämään, että niin oli.
Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä
Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän
ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka
oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin
oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän
kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä
liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa
erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies,
muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi
vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut
asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa,
huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän
ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi,
että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa,
lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat
ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat
vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan
tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta
tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään
kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja
kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että
hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse,
sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen
odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia
maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi,
luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi
ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi
poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara
tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään
tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti,
että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin
tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä.
Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti,
että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita,
niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi
oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle,
että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von
Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in
turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut
tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli
perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun
tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi
saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui
hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi,
poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä
vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.
Tapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri
paraillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen
ritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia
miehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in
seuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä
ja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi
aikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse
ja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin,
vastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi
olevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut,
että Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja
tällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti
hän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky,
mikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja
ettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä
vartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän
vanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko
maailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin
kääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena,
astui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi
silmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni
jälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää,
minkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa
pelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin
pako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään
vielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan
käynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan
suojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti
hän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena
huoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät,
jotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin
loruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä,
vakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen
käytettävänänsä.
Maasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä
välin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun
häneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi
viettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli
saanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä,
uskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen
ja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen
liittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle
kirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa
ehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in
alalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä
oli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä
pakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia,
väkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi
olla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin
ennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse
lähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.
Pahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut
Kohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja
eräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran
taudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen
avuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä
oli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen
oli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan,
äärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti
kun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan,
missä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia,
tapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi
mainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä,
että Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava
ja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he
lausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä
olisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi
ennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja
vaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä.
Vaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella
rikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille
antanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että
Nagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin
päättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa
yhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan
arveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in
lähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi
ollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi,
tahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty
vankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä
linnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän
pääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi
viedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä,
ja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että
hänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen
kessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas
kirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan
paikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven
takana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli
aivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa
voinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi
hän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän
asui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin
hän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen.
Hän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia
krapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos,
istui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen,
joka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:
Ensiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi
hänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi
hänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen
lapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi
hän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä
vartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa;
mutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi
paras toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa
miestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien
korvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän
miehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja
jonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi
hylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin
häntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä
paikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut
päämiehettä toimeen tulla.
Kun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen
ja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi
hänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.
Tuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle,
ennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti
sitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin
virastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa
tuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa
vaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna,
kaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla,
joka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin.
Ja kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen,
tunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin,
niin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla
pihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja
mestauspyörän välillä.
Tällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in
vaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan
ja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka
laitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin,
että Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle
luovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau
oli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut
Brandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet,
sekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen,
johon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen
kanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien
tähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä
kanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja
Tronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen,
eroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin
epäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi
kanslerikseen.
Sattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka
oli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in
vaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen
ryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei
tuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen
vuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in
asiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta
kumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa
määrässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen
vuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti
mielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden,
jolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin
Brandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen,
voitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä
rikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa
kautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle,
jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää
Dresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa
vastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion
virkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi,
ja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei
olisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa
nimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn
vaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, "että suuresti ihmeteltiin
tylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden
lakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita
hän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin
tunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin
pääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta
itseään Saksin alamaiseksi." Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen
miehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra
Henrik von Gensau selitti, "että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta
hevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että
Kohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden
loukkaukseksi", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra
Kuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään
koko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen
maatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä
mieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja
jättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli.
Vaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen
kuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen
haltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä
tahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa.
Kun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille
kirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä
syystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa
olosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen
vuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita
hänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti
vaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille,
joka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä
hyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä,
keisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä
samalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan
sidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi
Berliin'in hovioikeuteen.
Kahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka
Brandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia
noutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa,
jotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja
laitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.