käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen
tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta
se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli
Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka
hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka
ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä,
mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen,
sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi
hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat
erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in
palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta
alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli
mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen,
eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, —
siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta
tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut
ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät
hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä;
kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset
olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin
Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan
yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.
Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään
ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli,
suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä
näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt
Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia,
kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin
huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä
olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta,
käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli
tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään
tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä,
ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen
ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi
odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi
hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja
koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia
katsomaan.
Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta
kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia
selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in
tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun
vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri
äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota
vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli
kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka
olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten
tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta,
joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt
epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden,
jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin
saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan
välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään
epäilystä asian suhteen olisi.
— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta
hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.
Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra
erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus
antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän
hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen
jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse
Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä
osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi
suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli
kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin,
astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa
hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä
muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen,
heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli
mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat
lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi
oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri
ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen
ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon
keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra
tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen
komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset,
jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti
käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka
hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni
mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten
luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä
hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat,
pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen
heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:
— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka
tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.
Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti
vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas
torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari
heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin
luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro
kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki,
käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne
kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä
ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi
suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta
tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti,
kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet
rattaitten luota pois, ärjyen:
— Älä koske noihin rakkariluuskiin!
Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille,
joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta,
että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki.
Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari
Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä
ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri
vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia
vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä
lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit
olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in
säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä
siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä
pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti
hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin
pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.
— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen
tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää
häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin
hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa,
sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan
kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän
vielä ne tappaisi ja nylkisin.
Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä,
oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa
hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien
joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät
kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin
juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä
varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti
vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti
paikalla jättää renginpaikkansa.
— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit
tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin
syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun
oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja
kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan
voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä
pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä
apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa
ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja
tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan
päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut
itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko
ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka
vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa
hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon
vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät
viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn,
verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin
onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia
hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja
ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka
piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.
Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt
tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt
vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään
pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan
ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun
eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli
pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin
viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes
ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.
Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti
se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin
apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä
menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana
maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa
paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys
ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta
miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan
itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas
paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa
tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa.
Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin
huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet
Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut
mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla
aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon
junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei
suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä
ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen
mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun
tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti,
vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen
suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän
kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin;
mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä
tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään
suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen
sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima
todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut,
mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut
muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen
sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä
askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli
siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna
hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa
kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi
sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi,
saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä
uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa
ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen
perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen
kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin
voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli
mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä
junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne
olisivat kuolleet?
— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet
valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa,
ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne
saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.
Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse
keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän
kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi,
kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.
Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi
toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit
kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän
tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan,
kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana
Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut
ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu,
hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi
uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä
Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas
oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin
pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan
osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in
sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään,
pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje
ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti
olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä
julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain
alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita
Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in
murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli
pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen
väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille
luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt
Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti
polttaa ja ryöstää!
Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta,
eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen
muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla
muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän
monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille
julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena
antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen
esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat
täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan
hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi
vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan
lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in
murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä,
mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja
pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta
nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa
vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin
pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka
olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä,
sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi
tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin
oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä
mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin,
asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan
hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja
miekalla tuhoja tekemään.
Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä
asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja
huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista
oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa
saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.
Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana
käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan
molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli,
näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen
lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet
monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat
Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun
ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä
pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut
maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän
ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin
hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston
laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista
kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi
syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti
hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä,
oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi
oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi
syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että
asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan
ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin
menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä
oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti
valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle
minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa
hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista
ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet
— josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen
julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin
vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti
pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti
julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa
uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi
toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja
suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei
hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen,
ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään.
Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista,
joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa
tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko
sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän
kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta,
jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa
pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki
tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja
että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan
vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli
kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo,
johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä
tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että,
niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan
hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä
Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten
jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.
Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi
Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä
päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin.
Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden
ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan
ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa
helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja
viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden
omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset
ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä,
josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon
Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne
tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja
vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta
kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät
pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan
määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle
todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja
tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan
oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset,
jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.