osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin
palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja
kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli
määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun
prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut
jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen
ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan,
tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään;
hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi.
Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen
määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin
haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti
ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut
oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta
hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä,
jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna
katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia,
josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan
ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa
yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat
siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi
tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden
sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä,
jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa
Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että
tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin
hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana
määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään
Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja
että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan
vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä
vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli
rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen
Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa
käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta
hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa
mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa
pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden
tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin.
Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen
mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän
vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä
Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut
KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä
todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi
hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas
saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan
vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut
tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli
havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää,
vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä
jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan
toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista
määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää
joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan
jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne
Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas
tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen
keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa
lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.
Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja
vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan,
missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin
niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin
asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin
Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan
rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä
tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa
väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt
sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen
kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä
hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin,
kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri
Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.
Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona
kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia
kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi.
Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi,
näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja
jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla
Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas,
joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi
tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin
ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella
tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion
ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.
Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen
käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit,
jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli
takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies,
jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä,
mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati
hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi
kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä,
Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä
saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen,
mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan
nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja
kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa
olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän
vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan
hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä
antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen
kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas
kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran
pyhän ehtoollisen.
Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he
luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in
kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain
aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden
hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan
molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti
itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa
portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.
Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen
Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän
ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri
Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli
keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia
kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas
Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä
puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut,
joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja
maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau
oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut
täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli
langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion
määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt
kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut
sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten
olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa
varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in
asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt
julkisesti hänelle itselleen.
Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi
tämä:
— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi
julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä
sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli
velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan,
rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen
sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?
Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta
hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän
käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa
vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan
oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan
tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti
että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli
toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden
turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä
lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra
Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi
häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen
viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään
noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin
huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli
huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:
— Kas tässä, nämät ovat teidän!
Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi
määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien
toimeentuloksi ja hauskuudeksi.
— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen
vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen,
valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle
majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas
kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen
maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran
lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne
hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle,
joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.
Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne
olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle
ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla
katkasi.
Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan
ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi
taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä
omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä
oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen,
silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.
Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin
hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä
se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti
vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he
vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa.
Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa,
palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan
murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää
historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa
Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.