missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz
von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen
juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka,
kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan
perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka
oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla
ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan
ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle
täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä.
Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä
Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti
oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas
epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla
muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa
määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään
tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää
kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin
aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan
kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa,
ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt,
Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin
pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan
tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin
hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.
Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in
prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona
lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin
setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi
Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja
kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan
nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka
salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen
oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi
puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän
milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias
oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt,
ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä
aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten
käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että
hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta
tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon,
jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta,
joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa
ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa
käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö
tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän
kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi
kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan
yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä
junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin
muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus
tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi
Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa
siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista
huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän
selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion
voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen
siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että
väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen
saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se
heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen,
mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja
onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan
kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi
tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen
ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti
hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa
Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in,
Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi
kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän
mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin
entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi
oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti
turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on
olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi
vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.
Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja
prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä
ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa
mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa.
Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta,
ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle,
ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta,
kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen
vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä.
Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin
unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä
asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka
olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin
ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka
oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin
hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden
hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen
miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".
Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi
silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni
akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa
äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan
päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla
oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa,
prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia
vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja
määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan
saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas,
harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän
ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi,
että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä,
voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä
läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut
antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän
saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan
tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin
hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi
eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa
sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.
— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa,
jatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen
hyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen
murhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus,
johon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä
jälkimaailman mieltymys.
Kun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla
silmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin
loppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston
kokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.
Näytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt
ensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut
vaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun,
johon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin,
kreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain,
jäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä
kävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut
neljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden
vuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden,
voisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin
päätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja,
jotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in
asian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen
julistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:
— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin
tohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme,
Mikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta,
täyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää
asiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä,
tästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin,
siinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia
koskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten
oikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella
rangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen
miehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus
Saksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.
Heti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä
kuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti
hän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä
ja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille
sopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet
y.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen
haltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään
tilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli,
talonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan
hänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän
Lützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän
oli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle
Dresden'iin.
Päivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena,
kun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen,
jonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja
sanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja
pelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi
kansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut
kaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi
parhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin,
tapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja
kuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena
niille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että
murhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka
vainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko
Dresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea
ovi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas
kiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa,
joka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden
avulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut
Kohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi
erään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti
vyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät
hänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi
kysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa
maaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut
Dresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri
Wenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin,
jolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän
saakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi
tietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta,
mitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun
jättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten
useita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja
siitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista
miehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla
varsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei
hänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen
ainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi
Wreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen
akkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta,
joka oli kokoontunut huoneen edustalle:
— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka
suojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.
Hämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.
— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi
seurauksista, jos kiellät.
Ja sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.
— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten
tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan,
milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä
ivastaan.
Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille
kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona
he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan
suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti
hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja
poistui.
Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja
äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään
pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut,
meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet
lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen
kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa
asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin
erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi
ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan
asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa,
joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan
rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja
korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona
kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko
Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon
seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla
lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.
Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä;
ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli
rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta
haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä
vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut
parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja
juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui,
kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he
nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko
perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi
hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin,
saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten
pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla
äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän
vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka
oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja
olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia
syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain
omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille
ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan
saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt.
Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä
oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin
puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville
hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista,
jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja
joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna
oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat
saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja
oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset
palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä
hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään
vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen
emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen
kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön
jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen
hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin,
olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä
tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka
olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien
varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia
päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa,
sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi
hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen
viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne
sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli
ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi
todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta
paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset
tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei
tietty mitään.
Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa,
tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan
Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui
mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten
olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten
olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia,
halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle
ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden
perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle
kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä,
kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen
tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla
tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä,
jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta
palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari
Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia
päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli
hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä
perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä
enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli,
niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".
Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut
mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa
hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät
nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä
nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa,
jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia.
Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät
aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten
rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä
katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että
hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt
olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten
ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan
nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne
hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi
musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan,
ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja
ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi
häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen
oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt
olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.
— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään,
juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa
veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa
suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina,
oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut
tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä
ollut vähintäkään tietoa.