Brandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä
tapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin
ilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon
edustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan
kirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi
pormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat
paikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että
olisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty
valtiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin
viedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä.
Hillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt
lukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran
kimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä
rynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle,
kun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa
etunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan
tottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta,
oli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta
yrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka
olivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien
edustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä
lyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että
hän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja
että hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein
näiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen
kansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa
viipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä
takaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien
seuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli
poistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin
kahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan
lääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas
hyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon
hänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli
ollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan
silmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi
seuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja
kypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi
von Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja
hirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin
voivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten
kiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi;
ja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla
ajalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi
ritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he
vihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion
suojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa
vaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan
hallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän
suuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin
pääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi,
vieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä
tämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä
oli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti,
että viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin
Fredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in
vastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen
lausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet
etuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta
hankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle
varsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli
kasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla
roistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta
ja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin
sotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen
miettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta
siitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan
kadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa.
Umpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan
pihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin
menevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat,
että he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon
onnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli
ja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen
suuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.
Sillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa,
mikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen;
ja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä
täydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen
siitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan,
päätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen
tavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen
Meissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi
suruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten
luotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti
hän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään
väkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten
tappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi
peräytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki
uhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä
oli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa
keskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja
taisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan,
mutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä
seuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli
vetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa,
jollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta
Mühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin
Wittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen
kuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in
edustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa,
jota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä "arkkienkeli
Mikaelin linnanhaltijaksi", joka oli tullut tulella ja miekalla
rankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä,
jotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän
Lützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut,
käydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten
se saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus
oli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: "Annettu meidän
vastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta".
Hyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen
leviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in
seuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet
saatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon
raivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että
junkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180
miehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty,
tuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta
tehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia,
kuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt
päivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia
ympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut
Meissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla
väitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä
olisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän
siellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli.
Vaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara,
joka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo
paraillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa,
jonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in
vangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä
umpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli
käyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei
voi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen
pääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in
ympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä
toimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in
luona Dresden'issä.
Asiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus,
rauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä
hänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa
Kohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä
siihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan
rinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen
nähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin
vaaliruhtinaskunnassa.
Sen sisältö oli seuraava:
"Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten
uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa,
sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin
saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan
kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa,
nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin
erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä,
joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta,
luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä
päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä
sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka
kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin
ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt
sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen
oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat
perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun
päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin,
sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja,
että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä
sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes
tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan
tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla
sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan,
sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että
se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka;
kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi
maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka
on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.
Martti Lutherus."
Kohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa
Leipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen
ympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel
oli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut
mitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli
pyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen
huomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin,
odottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät
mielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin
näyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa
lyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he
sen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka
olivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa
häntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla
naurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen
kuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin
näet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla
varustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä
palavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald
ja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli,
tavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä,
kädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti;
ja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni
hän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi
sanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka
sisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein
kallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi!
Tumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki
paperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin
silmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän
ei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin
kerran läpitse ja huusi:
— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:
— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.
Enempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu
masentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä
thürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs
sangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti
hänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon
päällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin
päin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla
ajalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.
Vieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian
hiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen
luokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä
kirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen
aukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen,
kysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies,
joka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä
pelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän
oli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:
— Mene pois minun luotani!
Hän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon
vedintä:
— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!
Paikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:
— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon
vetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen;
istukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien
seurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.
— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin
jumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että
minun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa
sitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja
esittelen asian esivallalle.
— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä
ja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden
hyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi
täyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla
ja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?
— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto,
jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin
menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu
siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.
— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä
mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä
sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan
tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku
henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta
hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!
— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen,
jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen
minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin
ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka
kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan
villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? —
aseen käteen puolustaakseni itseäni.
— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus.
Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet
tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat
hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla
tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä
muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä
tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen
ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?
— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan
minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa
minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä
sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja
esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin
otettu, maan tuomioistuimelle.
Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut
mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi
hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas
Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä,
mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.
— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset
saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä
vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini,
Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.
— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä
ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja
vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin
lukuun, kun niistä kysymys tulee?
— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä
hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä,
yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti
saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja
luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon
suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi,
antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.
— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti
silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi,
junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti
vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin
lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?
Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:
— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun
vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa
puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa
minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä
voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.
— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden
mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan;
ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit
ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään
epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta
etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin,
jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut
hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja
syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?
— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos
minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen
tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa
olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä
olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt
enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin
kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka.
Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri
minun hevoseni entisilleen.
Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille,
jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta
keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin
pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas
myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus
julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän,
kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako
vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän
koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa;
minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä,
saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.
Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä.
Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi
olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi
hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti
polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin
rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti
oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä
sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle
sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja
senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.
Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:
— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä
anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun
Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille,
joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan
hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa
syöttämään?
— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa
Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille
vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle,
maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja
niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa
minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan
hevoseni entiseen kuntoonsa.
Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä
silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija
kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä
jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada
ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa
ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.
Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:
— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!
Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin
avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin
huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna
hattuansa, sanoen:
— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi
siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?
— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee,
tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.
Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä
tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella
kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas,
ja katosi.