viisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi,
että hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan
linnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä,
sanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä
tätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta
selvää tekemään.
Kohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen
ehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan
emäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten
antoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet
hyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in,
seurassa.
Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi
oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi
Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa
makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas,
joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän
onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten
renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa
asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli
Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia
hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti
siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse
ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta
intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat
kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa
majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä
veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä
ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja
tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli,
vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt
päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan
saattoa hänen miehellensä.
Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle,
ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella
vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan,
jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi
tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta
vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä.
Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä
esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli
leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella
äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän,
silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään,
ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen
lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti
hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä:
"Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä
vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman
tunteellisen katseen ja kuoli.
Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta
vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos.
Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut
hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi
pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin
alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla
heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla
koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja
kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan
ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin
ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän
oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan
puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen
vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli
asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa
hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen
uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen
taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta
oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat
ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran
polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.
Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt,
sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi
kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun
hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä
sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli
itsessään melkein päättänyt, nimittäin: _hän vaati millä hinnalla
hyvänsä itsellensä oikeutta_. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä
muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka
häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan
sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen
kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen
siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.
Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän
asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan
kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan
takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt,
Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta
omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen,
hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain
viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin
perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista
mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä
hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja
kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa
Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt
hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä
olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan.
Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan
ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän
lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset,
sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.
Tällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä
linnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä
portilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka
Kohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät
ilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi,
lyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi
alastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse
linnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri
äsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän
kirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli
tuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun
hän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat
itsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä
junkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan,
tarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa
kun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet
renkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli.
Kun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi
Kohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan
sivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei
ketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin
uloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista
itse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi
taivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen
kaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta
akkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi
vanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas
seisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka
oli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli
hänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä,
joilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa
kirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit
ja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui,
että muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa,
kiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja
hänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta
tallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi
hevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli
rengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi,
pistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan
tulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen
linnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni
rakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä
olevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta
vaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan,
oli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään
nähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän
siellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä,
mitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa,
kasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi
mitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja
odotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.
Kun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka
vielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin
Kohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä
ja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko
alueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt.
Kuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa,
joka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti
uskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri
Wenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien
toisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli
paennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen
nunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa
(päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi,
avuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo
onneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä
kaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän
luostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka
oli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä
seikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä
oli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun
"Kohlhas'in kuulutuksen", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita
millään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa
hän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen,
siitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään
junkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät
kuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi.
Tätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä
seudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian
siitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten
puhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia,
jotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta
lupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi,
miekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan
ratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen
väkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä,
lepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.
Noin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen,
mitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja
pahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että
junkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti
Antonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä
linnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla
peitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi
Elbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli
veneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja
peräsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet
Tronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut
ajopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai
tämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli
myöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten
selkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle.
Kaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän
väkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu
kädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus
oli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin
vouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa.
Kun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria
silmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla
äänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat
hätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva
kädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä
kaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja
Sternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät
hänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas
abbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa
vastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:
— Hän on Wittenberg'issä.
Kun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä
harjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen
heittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli
juuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi
aivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi
hän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.
Tuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.
— Milloin?
— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia
senjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.
Waldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen
tämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta
paisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta
äskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka
sammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti
tuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti
pikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua,
kumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja
ratsasti ulos luostarin pihasta.
Kun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien
vieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä
että hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei
hän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla,
jossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin
laittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan,
mitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista "hyvää kristittyä", kuten
hän lausui, "palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen
puolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä
vihollista vastaan." Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän
itseänsä "vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi
herraksi" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin
yhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle
yltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan
välisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä
oli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean
puolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui
hevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä
synkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja
hän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa
oli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli
julistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona
ja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä
untansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään
kirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: "että hän, Kohlhas, oli
kaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle
jätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi,
tarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea." Asukkaitten kauhu
tästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka
tänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan
yhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli
aamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti
Otto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi
tuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti
ja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi,
että koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi
tälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas
jakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli,
piiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa
ensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja
Gerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän
illalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä
joukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias,
joka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana
aamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat
niin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon
rakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän
taas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen
oveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta,
sen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut.
Maanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien
ritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi
junkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa
vastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun
hän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin
ympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan,
vangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti.
Hevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa,
ja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa
kaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi,
saanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen,
tahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua
äkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti
kaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa
hiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi
tuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren
hävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun
neljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja
kouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.