— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois

MIKAELI KOHLHAS

Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta

Kirj.

HEINRICH VON KLEIST

Suomennos

Jyväskylässä,

Jyväskylän kirjapaino,

1884.

Mikaeli Kohlhas.

Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli

kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä

Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa

aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta

miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut

pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin

on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli

ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta

vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen

ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei

hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt,

sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä

hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs

seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa

siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni

uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että

murhamiehen.

Kerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki

olivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä

ulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein

kokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin,

jotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa

"ulkomaiksi" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä

oli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui

Wien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia

maanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen

voiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten

hyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa,

osittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle

ja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi

puomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan

hevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä

huusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä

kasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.

— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan

kuluttua tuli huoneesta ulos.

— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi

tämä, aukaisten samassa puomin.

— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän

tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli

seudun. — Onko vanha herra kuollut?

— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.

— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva

vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti

kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen

vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie

menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen

vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia

häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi:

kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että

heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut

jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi

ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän

kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari!

samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen

luoksensa tielle.

— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja

pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun

suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin,

olisiko Kohlhasilla passia?

— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.

Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran

luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.

Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa

kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin

tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin

erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei

häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän

matka.

Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi

rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi

joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin.

Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset,

astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen

palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri

von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka

höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä

olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa

äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin

ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden

aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi

häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi,

ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli

Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko

joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa

niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he

junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti,

linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki

tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen

kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja

kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei

parempia hevosia maassa ole kasvatettu.

Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne

ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä

niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen,

kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin

mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli

hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi,

ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen

pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla

paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen

pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan.

Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä

ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä

aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.

Hän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta

sitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!

Kaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti

kylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta

junkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta

ei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas

arveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne

hevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin

ratsastaaksensa.

Samassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta

kuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi

junkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen

ammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .

Junkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas,

passi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta

sitten tiehesi.

Kohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä

vaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa,

lupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja

pyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä

velvollisuudesta mitään.

— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen

puhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä!

Tulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.

Mutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in

kuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta.

Junkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen

pantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja

mutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.

— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on

lunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.

Hämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas

junkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa

edessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta

kun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita

portista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:

— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin

puomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.

Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman

edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt,

irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle

osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle

rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän

huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan

jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin

juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin

tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta

vaurastuvalle hevoshoidolle.

Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä

muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti

kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä

sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän

itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön.

Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta

kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin

häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla

oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut,

oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta

Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman

yleisistä puutteista.

Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut;

ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin,

vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään

pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä

oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä

senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin,

sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän

tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia

hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni

hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä

levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän

hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa

näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut,

joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva

takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia

kuvia!

Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi

suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi,

ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet

hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute

vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi

tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan

voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään

tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa

tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli

asiana?

— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von

Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani

peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti

ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin,

jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.

Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:

— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että

vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä

hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi

ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon,

mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt

melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän

kyllä saisi rauhaa kartanolla.

Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo

halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen

oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä;

hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että

hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni

hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän

äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä

hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?

Linnanvouti vastasi:

Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi,

että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä,

ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi

pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa

tähden.

Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt

olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa

linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa

takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain

tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri

Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti

laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja

koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti

suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien

koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä

tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä,

että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei

tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.

Kohlhas huudahti:

— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia,

jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit

hevoseni takaisin.

Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi

hänen kasvoillensa, ja sanoi:

— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!

Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!

Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui

huoneesen.

Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä

hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina

kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne

siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin

ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti

tiehensä.

Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun

hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä

vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt

tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin,

kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti

sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se,

mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä

myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan,

kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä.

Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta

edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli

hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka

päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne

sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin

— oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa

hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja

kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.

Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt

uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka

riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä,

ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.

— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin

14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne,

niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet

vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen

perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein

ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien

hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä

olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä

että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.

— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo

parantunut jälleen?

— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin

heti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä

tulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen

uskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut

ollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka

vahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla

kadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi

ketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin

eläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.

— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan

kaulastaan.

— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä

saat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on

yksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan

Tronkenburg'issa.

— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun

luokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin,

ja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni

miestä noutamaan.

— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas,

kun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri

suuresti tyytyväinen.

Mies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli

hetkisen äänettä ja sanoi sitten:

— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan

kappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin

pistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin

minä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin:

polttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.

Hämmästyneenä sanoi Kohlhas:

— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?

— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä

otsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut

sallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että

ne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet

jyväkuormia vetäneet.

Koettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä

ollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet

joitakuita kertoja kuorman edessä.

— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin

olit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli

tärkeätä saada elot pian korjuun.

— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun

he osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille

vahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme

viljakuormaa niillä latoon.

Kohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle

ole mitään virkanneet, Herse!

Herse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä,

sanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen

päivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä,

että minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat

tahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää

teidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani

heitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.

— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?

— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin

kahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun

hevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset

linnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet

nyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn

sikoläätin linnan muurin vieressä.

— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli

enemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?

— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti,

jossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana

seisoa.

— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli

ehkä tavallansa etuoikeus?

— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa

oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä

saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella

tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää

hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.

— Hm! Mitä sinä sitten teit?

— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät

ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan

eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä

mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat

jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.

— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin

ensin arvelit?

— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä

siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois,

ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä;

minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen

illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten

hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin,

missä olisi ollut parempi olla.

— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?

— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä

he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä.

Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle

äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä

ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin

käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.

— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi

olla?

— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla

toisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä

hevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä

uittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä

linnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni

palvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin

mielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu

tielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa

joukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä,

vastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten

ohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua

rinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te

herra, että minä.... Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan

sinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka

oli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä

putoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista

luulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani:

hevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja

kulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni

potkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn

puolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä

te hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti:

Ulos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin',

Tuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun

kimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi

kuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna

täytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja

salpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.

Vaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin

tarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan,

kasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt

sikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa

paremmin Kohlhasenbrück'in tallissa!

— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään

palttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta,

olisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä

punaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte,

kadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!

— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan

sanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis

ottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun

ole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus

on sinulle tuleva.

Sitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä

tavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti

niiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse

arveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä,

tarjottuansa hänelle kättä.

Sitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet,

selitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä

olevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi,

että moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän

kärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi,

että saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui

häntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen

ja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät,

Dresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.

Päästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen

avulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne

vääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä

itseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri

lain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan

hyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon,

minkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella

selvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt,

loi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos

otaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet,

oli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin,

täydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä

kaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen

laaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli

saattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon.

Muutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse,

ja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa

oikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi

Kohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti

rauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.

Kului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt

umpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä,

mitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo

oli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen

puoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä

syytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa

oli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin

oikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin

ja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että

junkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz

von Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija,

jälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä

sitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta

oikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin,

jotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että

junkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää

hevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän

ollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi

toiseen asianajajaan.

Kohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin

maaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli,

aikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut,

perustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten.

Erittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen

laittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka

terveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa

parempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan,

jolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli

ollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina

tuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli

hengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella

tuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau

juuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa

suhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä

lähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt,

sai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra,

joka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in

silmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä

ystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi

hänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi

sen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty,

ja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia

olalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse

koettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias

maaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle,

että hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle,

ynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä

pyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli

harjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse

saattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla,

jotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin

epäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä

enempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen

Dresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa

juonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa

tästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan

oli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun

Berlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa,

vaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli

laatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi

hän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian

onnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon

kuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin

maaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli

jättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä,

miten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in

hoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan

oli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra,

jonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli

annettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli

käynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä,

miksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että

maaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että

hän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen

kova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun

lopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von

Tronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo

alhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli

niin mahtavia vastustajia.

Kohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä

talostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan,

odotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan

täsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse,

jonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin,

tuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus

maaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä,

ett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle

valtiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli

Tronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto

sisälsi: "että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in

oikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka

luoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä

kieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä

noutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää,

mutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa

tuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista."

Kohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden

arvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä

hänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui

vihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää

kuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan

oli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko

siellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla

toisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.

Päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään

kuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi

häntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin,

käytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt

luoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli

tuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka

siihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä

hän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in

että Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja

kiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät

sanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen,

joka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui,

lensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä

kaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli

kädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä

hänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias

vastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä

voi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei

ollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein

ollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan

ainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja

sanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa

molemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä

hänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän

koko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja,

joiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen

isä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä;

suoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle

ilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla

puhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja

vaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies

kuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa,

jotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa

sen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti

hänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän

oli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli

määrätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että

kontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin

ostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4

viikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin

kerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan

olisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli

edestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate,

jolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja

sanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo

Dresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä,

joita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän

luopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että

se oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja,

joka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan

kaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että

niitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun

Kohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä

että hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka

olivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen

ja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt

edestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi

pilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas

työnsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä,

joka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä,

oliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman

suutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti

hän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti;

kuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon

korvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan

sadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän

ei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja

antoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla.

Hevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä

sydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet

siitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti

ilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin

pankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän

asian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka

pullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon

hänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi,

hänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa

sen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia

täyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista,

jotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan

monenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen

kanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.

Tilanomistajan mentyä, heittäytyi Lisbeth miehensä rinnalle.

— Jos minulla ja niillä lapsilla, jotka minä olen sinulle synnyttänyt,

on jotakin sijaa sinun sydämessäsi, huudahti hän, ja joll'et sinä vielä

ole meitä hylännyt, en tiedä, minkä vuoksi, niin sano minulle, mitä

nämät kaikki sinun hirveät puuhasi merkitsevät?

— Rakas eukkoni, en tahtonut tehdä sinua levottomaksi, kun asiat vielä

ovat alallansa, vastasi Kohlhas. Minä olen saanut oikeuden lausunnon,

jossa minulle kerrotaan, että minun valitukseni junkkeri Wenzel von

Tronkaa vastaan on turhaa riitaa, ja kun tässä kohdassa ei saa olla

mitään väärinkäsitystä, niin olen minä päättänyt vielä kerran ja

omakätisesti jättää osiani maaherralle.

— Miksikä sitten tahdot myydä talosi? huusi vaimo, nousten istuimeltaan

hurjan näköisenä.

Hevoskauppias vastasi, sulkien hänet hellästi rintaansa vasten:

— Sen vuoksi, rakas Lisbeth, että minulla ei ole halua jäädä maahan,

jossa ei tahdota suojella minun oikeuksiani. Ennen olisin koirana, kuin

ihmisenä, jos minun pitää olla jaloin poljettavana! Olen varma siitä,

että minun vainioni tässä tapauksessa ajattelee aivan samoin.

— Mistä tiedät, kysyi vaimo lempeästi, ett'ei sinun oikeuksiasi tahdota

suojella? Jos sinä lähestyt ruhtinasta sävyisästi rukouskirjallasi,

kuten sinun tulee, mitenkä sinä sitten tiedät, että se sysätään

syrjään, tahi ett'ei kukaan tahdo sinua kuulla?

— Hyvä, vastasi Kohlhas, jos minun pelkoni tässä suhteessa on turha,

niin ei talonikaan ole silloin myyty. Ruhtinas itse, sen tiehän, on

oikeutta rakastava; ja jos minun ainoastaan onnistuu päästä hänen

puheillensa niiden välitse, jotka häntä ympäröivät, niin en epäilekään,

että minä silloin tyytyväisenä ja iloisena palaan sinun luoksesi ja

töihini jo ennen viikon loputtua. Ja mahdan minä siten, lisäsi hän

vaimoansa suudellen, saada olla sinun luonasi, siksi kunnes päiväni

päättyvät!

— Viisainta kuitenkin on, jatkoi hän, että minä varustan itseäni

kaikkeen, ja mielelläni tahtoisin senvuoksi, että sinä poistuisit

joksikin aikaa, kun se on helposti tehtävissä, ja matkustaisit

lapsinemme tätisi luo Schwerin'iin, jota matkaa sinä jo muutenkin olet

kauan tuuminut.

— Mitä! huudahti hänen vaimonsa, minunko pitää matkustaa rajan ylitse

lapsineni tädin luokse Schwerin'iin! ja tuska ahdisti hänen rintaansa.

— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on,

niin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani,

joita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.

— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta

kuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen

sanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.

Kohlhas sanoi heltyneenä:

— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut

vaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi

kerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?

Hän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan

oli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.

— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa

otsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani?

Menenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle

takaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?

Lisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin

mielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti

miehensä posket kuumilla suuteloilla.

— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun

pitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä

ammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen

hankkimiseksi tarvitsen.

Sitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti

rautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari

valjastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth

lausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien

kyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut

kirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi,

tahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin

viemään sitä maaherralle.

Kohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän

tarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi:

— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta

ympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen

puheilleen, kohtaa monet vaikeudet.

Lisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen

luoksensa, kuin miehen.

— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan

toivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä,

että hän sen saa.