Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän
on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo
kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.
-- Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.
Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin
salaisuutta.
-- Äiti -- voinko saada -- norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa --
Voinko?
-- Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.
Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun.
Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee
jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin,
kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää
päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja
satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä.
Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa
ja seiniä, ja sanoo veltosti:
-- Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun,
vaan tämähän on kuollut.
-- Katsohan vain, Nadja, -- isä sanoo. -- Me vedämme sen heti
vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.
Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja
huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti
pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä
ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi
kuiskaa:
-- Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei
kellään ole niin hauskaa leikkikalua... Mutta -- lupasithan jo aikoja
sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua -- etkä
kertaakaan vienyt --
-- Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta.
Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän
huoneisiin -- Ja mistä minä sen sitte hankkisin?
-- Isä, en minä tarvitse niin suurta -- Tuo minulle vaikka pikkunen,
mutta elävä. No, vaikka noin, noin pikkunen -- Vaikka norsun poikanen.
-- Rakas tyttö, teen sinulle mielelläni kaikki, mutta sitä en voi.
Sehän on sama kuin jos sinä äkkiä sanoisit minulle: isä, hanki minulle
aurinko taivaalta.
Tyttö hymyilee suruisasti.
-. Miten tyhmä sinä olet, isä. Luuletko etten tiedä, ettei aurinkoa voi
ottaa, sillä se polttaa. Eikä kuutakaan voi. Ei, minä tahtosin pikku
norsun -- oikean.
Ja hän sulkee hiljaa silmänsä ja kuiskaa:
-- Olen väsynyt -- Anna anteeksi, isä --
Isä repii tukkaansa ja juoksee työhuoneeseen. Siellä hän jonkun aikaa
vilahtelee nurkasta toiseen. Sitte hän päättävästi heittää lattialle
puoleksi palaneen paperossin (josta äiti häntä aina toruu) ja huutaa
sisäkölle:
-- Olga! Tuokaa palttoo ja hattu!
Eteiseen tulee hänen vaimonsa.
-- Minnekä sinä, Sasha? -- hän kysyy.
Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.
-- En tiedä itsekään, Mashenjka, minne -- Mutta minusta tuntuu siltä,
että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.
Vaimo katsoo häneen levottomana.
-- Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut
huonosti viime yönä?
-- En ole nukkunut ensinkään, -- hän vastasi vihaisesti. -- Tahdot
nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla
sitte kaikki näkyy.
Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.