-- Rakas Nadja, rakas tyttöseni, -- sanoo äiti, eikö sinun tee mieli
mitään?
-- Ei, äiti, ei tee mieli mitään.
-- Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme
nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja
puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.
-- Kiitos, äiti -- Ei tee mieli -- On ikävä --
-- No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne
luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.
-- Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään,
en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.
-- Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?
Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin
silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän
laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle
se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia
päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän
uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta,
pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.
Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen
välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti
nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee
lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee
Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi.
Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä
vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä
vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän
taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä -- polttaa, polttaa, polttaa --
Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.