Äänettöminä he saapuivat Alupkaan. Ukko ryki ja huokaili koko matkan,
mutta Sergein kasvoilla pysyi häijy, päättävä ilme. He jäivät
yöpymään likaiseen turkkilaiseen kahvilaan, jonka loistava nimi
"Yldyz" merkitsee "Tähti". Heidän kanssaan vietti yötä kreikkalaisia
kivenhakkaajia, turkkilaisia maankaivajia, muutamia venäläisiä
päiväpalkkalaisia sekä lisäksi muutamia pimeitä, epäilyttäviä
maankiertäjiä, joita Etelä-Venäjällä niin paljon kuljeksii. Heti
kun kahvila määrätunnilla suljettiin, he kaikki laskeutuivat maata
seinäpenkeille ja suoraan permannolle, jonka lisäksi kokeneemmat,
tarpeellista varovaisuutta noudattaen pistivät päänsä alle
kallisarvoisimmat tavaransa ja vaatteensa.
Puoliyö oli jo aikoja sitte ohi, kun Sergei, joka makasi lattialla ukon
vieressä, varovasti nousi ja alkoi hiljaa pukeutua. Leveistä ikkunoista
virtasi huoneeseen kalpea kuunvalo, painui vinona, vapisevana nauhana
lattialle ja langeten sikin sokin makaavien ihmisten yli antoi heidän
kasvoilleen kärsivän ja elottoman ilmeen.
-- Minne sine yölle kulke, poikka? -- huusi unisesti Sergeille oven
luota kahvilan isäntä, nuori turkkilainen Ibrahim.
-- Päästä. On asiaa! -- Sergei vastasi karusti, asiallisella äänellä.
-- No etkö nouse, turkki-nahjus.
Haukotellen, päätään kynsien ja nuhtelevasti kieltään maiskuttaen
Ibrahim avasi oven. Tatarilaisen kauppakorttelin kapeat kadut olivat
uponneet sakeaan tummansiniseen varjoon, joka piikkireunaisena
koristeena peitti koko katukäytävän ja kosketti toisen valaistun puolen
talojen kivijalkoja, talojen, joiden mataloita seiniä kuu kirkkaasti
valaisi. Kauppalan etäisillä laitapuolilla haukkuivat koirat. Jostakin
ylemmältä viertotieltä päin kuului tasaravia juoksevan hevosen helisevä
ja miellyttävä kapse. [Vasen etu- ja vasen takajalka siirtyvät
yht'aikaa eteenpäin, samoin vuorostaan molemmat oikeanpuoliset
(Passgänger). Tämä on etelässä verrattain yleinen, sekä erinomaisen
tasainen ja ratsastajalle miellyttävä juoksutapa. Suomentajan muist.]
Sivuutettuaan valkoisen moskean, jonka viheriä kupukatto oli sipulin
muotoinen ja jota ympäröi äänetön ryhmä tummia kypressejä, poika
laskeusi ahdasta mutkittelevaa solakatua myöten valtatielle. Ollakseen
kevyempi ei Sergei ollut ottanut ylleen päällysvaatteita, vaan oli
pelkässä trikoopuvussa. Kuu valaisi hänen selkäänsä, ja pojan varjo
juoksi hänen edellään mustana, kummallisesti vääntyneenä kuvana.
Viertotien molemmin puolin kätkeytyi tumma, tuuhea pensaikko. Joku
pikkulintu siinä huusi yksitoikkoisesti, määrättyjen väliaikojen
kuluttua, ohuella hennolla äänellä: "splju! -- splju! --" (nukun! --
nukun! --) Ja tuntui siltä, kuin se vartioisi yön hiljaisuudessa jotain
surullista salaisuutta ja voimattomana taistelisi unta ja väsymystä
vastaan, ja hiljaa, toivottomana valittaisi jollekin: "splju, splju!
--" Ja tummien pensaitten sekä kaukaisten metsien sinertävien latvojen
yläpuolelle kohosi Ai-Petri, tukien taivasta kahdella terävällä
huipullaan, -- niin kevyenä, jyrkkäpiirteisenä ja ilmavana, kuin olisi
se leikattu määrättömän suuresta hopeapaperi-palasta.
Sergeistä tuntui hiukan kaamealta keskellä tätä ylevää äänettömyyttä,
jossa niin selvinä ja häikäilemättöminä kaikuivat hänen askeleensa,
mutta samalla kertaa hänen sydämeensä tulvi jokin hivelevä,
päätähuimaava rohkeus. Eräässä tienkäänteessä avautui äkkiä meri.
Valtavana, rauhaisana se hiljaa ja juhlallisesti väreili. Taivaan
ääreltä meren rantaan kulki kapea värisevä hopeinen polku; keskellä
merta se katosi, -- vain jossain leimahtelivat toisinaan sen välkkeet,
-- ja äkisti, aivan maan luona, se läikähti leveäksi, kimaltelevaksi
metalliksi, reunustaen koko rantaa kuin hopeanauhalla.
Ääneti Sergei livahti puistoon vievästä puuovesta sisään. Siellä,
tuuheiden puitten alla, oli aivan pimeätä. Etäältä kuului
herkeämättömän puron kohina ja tuntui sen kostea, kylmä henkäys.
Selvästi kopisi askelten alla sillan puinen laudotus. Vesi sen alla
oli musta ja kauhea. Tuolla on vihdoin korkea rautaporttikin, kuviokas
kuin pitsi, ja glykinioiden kiemurtelevain varsien peittämä. Kuunvalo,
joka tunkeutui puuviidakon lävitse, liukui portin leikkauskoristeita
pitkin heikkoina fosforipilkkuina. Toisella puolen oli pimeys ja herkän
pelokas hiljaisuus.
Muutaman hetken Sergei tunsi mielessään epäröimistä, miltei pelkoa.
Mutta hän voitti nämä ahdistavat tunteensa ja kuiskasi itsepintaisesti:
-- Kiipeenpäs kuitenkin! Ykskaikki! --
Hänen oli vaikea päästä ylös. Sirot valurautaiset kierteet, jotka
muodostivat portin kuvion, tarjosivat varmoja tukipisteitä sitkeille
käsille ja pienille jänteville jaloille. Korkealla portin yläpuolella
ulottui pylväältä toiselle leveä kivikaari. Sergei kiipesi haparoiden
sille, ja sitte, vatsallaan maaten, laski jalkansa alas toiselle puolen
ja alkoi väitellen työntää sinne koko ruumistaan, lakkaamatta etsien
jaloillaan jotain esiinpistävää kohtaa. Niinmuodoin hän jo melkein
kokonaan riippui kaaren toisella puolen, pitäen siitä kiinni vain
ojennettujen käsien sormilla, mutta hänen jalkansa eivät vieläkään
olleet tavanneet tukea. Hän ei tajunnut silloin, että porttikaari
ylettyi paljoa pitemmälle sisään kuin ulospäin, ja hänen käsiensä
puutuessa ja voimattomaksi käyneen ruumiinsa yhä raskaampana riippuessa
valtasi yhä voimakkaampi kauhu hänen mielensä.
Vihdoin hän ei kestänyt enää. Hänen sormensa, jotka olivat tarttuneet
terävään kulmaan, heltisivät, ja hän syöksyi vauhdilla alaspäin.
Hän kuuli, miten karkea sora narskahti hänen allaan, ja tunsi
pistävää kipua polvissaan. Muutamia sekunteja hän makasi nelinryömin,
huumaantuneena putoamisesta. Hänestä tuntui, että heti heräävät kaikki
huvila-asukkaat, tulee synkkä talonmies juosten vaaleanpunaisine
paitoineen, nousee huuto ja meteli -- Mutta puutarhassa vallitsi
entinen syvä ja vakava hiljaisuus. Vain jokin matala, yksitoikkoinen,
pörisevä ääni kaikui pitkin koko puutarhaa: "rr -- rr -- rr --"
"Nehän minun korvani humisevat!" Sergei arvasi asian. Hän nousi
pystyyn; kaikki oli kauheata, salaperäistä ja satumaisen kaunista
puutarhassa, jonka ikäänkuin täyttivät tuoksuavat unet. Kukkamaissa
huojuivat hiljaa hämärän levottomina kumartuen toistensa puoleen,
ikäänkuin keskenään kuiskaillen ja katsoen toisiaan, pimeässä tuskin
näkyvät kukkaset. Solakat, tummat tuoksuvat kypressit hitaasti
nyökyttivät suippoja latvojaan, miettivän ja soimaavan näköisinä. Ja
joen takana, pensaikossa, taisteli pieni väsynyt lintu unta vastaan ja
toisti nöyrän valittavasti: "Splju! -- splju... splju! --"
Yöllä, poluille sotkeutuneitten varjojen keskellä, ei Sergei tuntenut
paikkaa. Hän harhaili kauan narskahtelevaa soraa pitkin, ennenkuin
saapui rakennuksen luo.
Poika ei ollut koskaan eläissään kokenut sellaista täydellisen
avuttomuuden ja hyljätyn yksinäisyyden tuskallista tunnetta kuin nyt.
Valtava talo oli hänestä täynnä armottomia kätkeytyneitä vihollisia,
jotka salaa, häijysti hymyillen seurasivat pimeistä ikkunoista pienen,
heikon pojan liikkeitä. Vaieten ja kärsimättömästi odottivat viholliset
jotain merkkiä, odottivat jonkun vihaista, jylisevän uhkaavaa käskyä.
-- Mutta ei talossa -- ei se voi olla talossa! -- poika kuiskasi kuin
unessa.
Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi
muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia,
jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin
kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta;
vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena
loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena
ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi,
yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei
tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena
itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä
enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn
epätoivon tieltä.
Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika
pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen.
Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä
Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita,
nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin
lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja
vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni
samalla.
-- Arto! Artoshka! -- Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.
Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen
kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen
yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne.
Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa,
pyrkien vapautumaan jostakin.
-- Arto! Koiraseni! -- Artoshenjka! -- -- säesti sitä itkevällä äänellä
poika.
-- Tss, kirottu! -- kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. --
Uu, sinä raato!
Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.
-- Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! -- Sergei
huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.
Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin
jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja
siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain
jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon
kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta
satuhirviöltä.
-- Kuka täällä kuljeksii? Ammun! -- jylisi hänen äänensä ukkosena
puutarhassa. -- Varkaita! Ryöstävät!
Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen
Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.
Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava
ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen
jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei
tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi
läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä
pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.
Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan
jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen
rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti
hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.
Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä
hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse.
Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli
kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana
Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria.
Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat
pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili
satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa,
ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena,
kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.
Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti
korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön
peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva,
ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen
jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja
päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten
muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle
piilopolulle.
Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet
vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys
kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta
voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä
ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto
vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.
Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat
oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti
äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana.
Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän
istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin
peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei
tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin
ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi
hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä
ja haukkui voitokkaasti.
Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun
kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi
notkeata, vikkelää ruumista -- pojan ja koiran -- hypähti nopeasti
ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä,
raivostunut haukkumasanojen tulva.
Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän
väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut
saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää.
Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, -- vahvoja
kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä.
Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli
vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten,
heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä
vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.
Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he
edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä
suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja
ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan,
nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän
huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan
janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he
vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin
vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli
sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja
heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä,
jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo
tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.
"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.
-- Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai,
ei se on hyve --
Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan
Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien
ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli
se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa.
Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään
makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä
Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä
mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.
Koiran onni.
Kello oli kuusi tai seitsemän eräänä kauniina syyskuun aamuna, kun
puolentoista vuoden vanha pointteri Jack, ruskea, pitkäkorvainen,
iloinen koira läksi yhdessä keittäjätär Annushkan kanssa torille. Se
tunsi mainiosti tien ja juoksi sentähden kaiken aikaa varmana edellä,
haistellen sivumennen katukäytävän vesijohtopaaluja ja pysähdellen
katujen risteyksissä, kääntyäkseen katsomaan keittäjätärtä. Huomattuaan
hänen myöntävät kasvonsa ja käyntinsä se päättävästi kääntyi toiselle
kadulle ja lähti vilkkaasti nelistämään eteenpäin.
Katsottuaan sillä lailla taakseen tutun makkarakaupan luona ei Jack
löytänytkään Annushkaa. Se syöksähti takaisin niin kiiruusti, että sen
vasen korvakin käännähti nurin nopeasta juoksusta. Mutta Annushkaa
ei näkynyt seuraavastakaan kulmasta. Silloin Jack päätti etsiä häntä
vainuamalla. Se pysähtyi, ja varovasti kulettaen kaikkiin suuntiin
kosteata likkuvaa kuonoansa se koetti tuntea ilmasta Annushkan leningin
tutun hajun, likaisen keittiönpöydän ja harmaan saippuan hajun. Mutta
tällä hetkellä kulki Jackin ohi kiirehtivin askelin joku nainen ja
kosketti häntä kylkeen kahisevalla hameellaan, jättäen jälkeensä
ilettävän kiinalaisen hajuveden voimakkaan tuoksun. Jack heilautti
harmistuneena päätään ja aivasti, ja Annushkan jäljet hukkuivat
lopullisesti.
Mutta pointteri ei tullut yhtään alakuloiseksi tämän johdosta. Se
tunsi hyvin kaupungin ja saattoi senvuoksi aina hyvin helposti löytää
tien kotiinsa: tuli vain juosta makkarapuodin luo, makkarapuodilta
vihanneskaupalle, kääntyä sitte vasemmalle suuren harmaan talon
ohi, jonka kellarikerroksesta aina niin maukkaasti tuoksui
palaneelle voille, -- ja siinä se jo oli omalla kadullaan. Mutta
Jack ei pitänyt kiirettä. Aamu oli raikas ja kirkas, ja puhtaassa,
vienon-läpikuultavassa ja hiukan kosteassa ilmassa saavuttivat kaikki
hajuvivahdukset tavattoman hienouden ja selvyyden. Juostessaan postin
ohi häntä suorana kuin keppi ja värisevin sieraimin, Jack saattoi
varmasti sanoa, että tähän oli korkeintaan minuutti sitten pysähtynyt
suuri hiirenkarvainen vanhahko doggi, jolle tavallisesti syötetään
kauravelliä.
Ja tosiaankin, juostuaan parisataa askelta se näki tämän doggin, joka
hölkytti arvokasta ravia. Doggin korvat olivat leikatut lyhyiksi, ja
sen kaulassa riippui heilahdellen avara, kulunut kaulanauha.
Doggi huomasi Jackin ja pysähtyi, kääntyen puolittain taaksepäin.
Jack kieraisi tanakasti häntänsä ylöspäin ja alkoi lähestyä vierasta,
ollen katsovinaan jonnekin syrjään. Hiirenkarvainen doggi teki samoin
hännällään ja irvisti leveästi valkein hampain. Sitten he molemmin
murisivat, kääntäen kuonot toisistaan poispäin ja ikäänkuin läkähtyen.
-- Jos se minulle sanoo jotain, joka loukkaa minun kunniaani tai
yleensä kaikkien kunnon pointterien kunniaa, niin isken kiinni
sen kylkeen, vasemman takajalan juureen, -- Jack ajatteli. Doggi
on tietysti minua vahvempi, mutta se on kömpelö ja tuhma. Kas,
seisoo pöllö kylin eikä aavista, että on pannut vasemman jalkansa
hyökkäykselle alttiiksi.
Ja äkkiä -- Tapahtui jotain käsittämätöntä, miltei ylenluonnollista.
Hiirenkarvainen doggi äkkiä romahti selälleen ja jokin näkymätön
voima veti sen katukäytävältä keskikadulle. Tämän jälkeen tarttui
hämmästynyttä Jackia lujasti kurkun ympäri sama näkymätön voima -- Jack
ponnisti vastaan etujaloillaan ja heilutti raivoisasti päätään. Mutta
näkymätön "jokin" pusersi niin kaulasta, että ruskea pointteri meni
tainnoksiin.
Hän tuli tuntoihinsa ahtaassa rautahäkissä, joka tärisi ja hypähteli
pitkin kadun kivitystä, ja sen kaikki huonosti yhteenruuvatut osat
narisivat. Voimakkaasta koiranhajusta Jack heti arvasi, että häkkiä
oli jo monta vuotta käytetty kaikenikäisten ja -rotuisten koirien
tyyssijana. Kuskipukilla häkin edessä istui kaksi ihmistä, joiden
ulkomuoto ei herättänyt mitään luottamusta.
Häkissä oli jo koolla varsin kirjava seurue. Ennen kaikkea Jack huomasi
hiirenkarvaisen doggin, jonka kanssa hän oli ollut riitaumaisillaan
kadulla. Doggi seisoi kuono kahden rautapuikon välissä ja vingahteli
säälittävästi, sillävälin kun vaunujen tärinä heilutti hänen ruumistaan
eteen- ja taaksepäin.
Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä
vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi,
hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan
asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut
ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen
vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen
hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine
kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin
torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen
haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen -- Lähempänä häkin takaseinää
painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset
täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua
hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle
krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle
melkein maata laahaavine korvineen.
Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä
kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien
kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on
ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli
tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut
häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen
poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen
mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa
tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi
siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden
kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle,
mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä
suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva
väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko.
Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina,
ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea
ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä
ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia
vastaan.
Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään
elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä
äänensävyllä:
-- Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä,
missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.
Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen
sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi
ivaten:
-- Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät
rankkuritarhalle.
-- Miten? -- sallikaa -- suokaa anteeksi -- en kuullut, -- sopersi
Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. -- Te
suvaitsitte sanoa: rank --
-- Niin, rankkuritarhaan, -- vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja
kääntyi poispäin.
-- Suokaa anteeksi -- Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan --
Rankkuritarha -- Mikä laitos se on -- rankkuritarha? Ettekö tee hyvin
ja selitä? --
Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät
Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias
naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.
-- Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea
teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja
koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.
-- Mitäs kummaa se on! -- kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. -- Minä
ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.
Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue
joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun
eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota
kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:
-- Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!
Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista
doggia silmiin.
-- Olen ollut siellä kolme kertaa, -- villakoira jatkoi, -- mutta aina
tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten
ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) -- No niin, tähän epämieluiseen
paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa --
-- Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi
keimaillen.
-- Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja
niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin
söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty --
Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa
kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: -- joka oli keitetty
koiranlihasta.
Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen
valtaan.
-- Raato vieköön! miten hävyttömän alhaista! -- huudahti Jack.
-- Minä heti pyörryn -- voin pahoin, -- kuiskasi vinttikoira.
-- Se on kauheata -- kauheata! voihki mäyräkoira.
-- Olen aina sanonut, että ihmiset ovat konnia! hiirenkarvainen doggi
murahti.
-- Mikä kauhea kuolema! -- Bouton huokasi. Ja vain sinipunervan koiran
ääni kaikui pimeästä nurkasta synkän pilkallisena:
-- Vaan eipäs se liemi mitään -- ei ole hullumpaa -- vaikka tietysti
muutamat daamit, jotka ovat tottuneet kananpoika-kotletteihin,
arvelevat että koiranliha saattaisi olla hiukan mureampaa.
Kiinnittämättä huomiota tähän julkeaan huomautukseen villakoira jatkoi:
-- Vihdoin minulle kävi isäntäni puheista selville, että perikatoon
joutuneitten toverimme nahkaa käytetään naishansikasten tekoon. Mutta
-- olkaa lujat, mesdames -- mutta tämä ei riitä. Sitä varten, että
nahka tulisi hienompaa ja pehmeämpää, se nyljetään elävästä koirasta.
Kauhun huudot keskeyttivät villakoiran sanat:
-- Miten epäinhimillistä! --
-- Miten alhaista! --
-- Mutta sehän on uskomatonta! --
-- Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
-- Pyövelit! --
-- Ei, pahempia kuin pyövelit!!
Tätä kiihkoisaa kohtausta seurasi jännittynyt ja surullinen
äänettömyys. Jokaisen kuulijan mielessä esiintyi kauhea kuva, miten
nahka nyljetään elävältä.
-- Hyvä herrasväki, eikö sitte tosiaankaan ole keinoa kerta kaikkiaan
vapauttaa kaikki rehelliset koirat häpeällisestä ihmisen orjuudesta? --
huusi vimmoissaan Jack.
-- Tehkää hyvin ja osottakaa tämä keino, -- sanoi vanha villakoira
pilkallisesti.
Koirat vaipuivat mietteisiin.
-- Purra kuoliaaksi kaikki ihmiset ja sillä hyvä! murahti doggi
kiukustuneella bassolla.
-- Se juuri onkin kaikkein varmin ajatus, -- kannatti Bouton
orjamaisesti. -- Ainakin rupeavat pelkäämään.
-- Ni-niin -- purra kuoliaaksi -- h-hyvä on, vanha villakoira
vastasi. -- Entä mikä mielipide on teillä, kunnioitettava herra,
metsästyspiiskoista? Suvaitsette tuntea ne?
-- Hm -- -- yskähti doggi vastaan.
-- Hm -- -- toisti Bouton.
-- E-ei, ilmoitan teille, hyvä herra, me emme voi taistella ihmisiä
vastaan. Olen paljon kokenut avarassa maailmassa ja voin sanoa, että
hyvin tunnen elämän -- Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset
yksinkertaiset kapineet kuin koirankoppi, metsästyspiiska, ketjut
ja kuonokoppa, -- kapineet, jotka luullakseni ovat tuttuja teille
kaikille, arvoisa herrasväki? -- Olettakaamme, että me, koirat, ajan
pitkään pääsemmekin selville siitä, miten niistä voi vapautua -- Vaan
eikö silloin ihminen heti keksi täydellisempiä laitoksia? Keksii
ehdottomasti. Katsoisittepa, minkälaisia koirankoppeja, ketjuja ja
kuonokoppia ihmiset rakentavat toisilleen! Täytyy alistua, hyvä
herrasväki, ja sillä hyvä. Sellainen se on luonnon laki.
No jopas ryhtyi filosofeeraamaan, -- mäyräkoira sanoi Jackin korvaan.
-- En voi sietää vanhuksia ja heidän opetuksiaan.
-- Aivan oikein, mademoiselle -- Jack kohteliaasti heilahutti häntäänsä.
Hiirenkarvainen doggi sieppasi alakuloisen näköisenä suullaan häkkiin
lentäneen kärpäsen ja sanoi itkevästi ääntään venyttäen:
-- Oh, sitä koiran elämää! --
-- Mutta missä sitte on oikeudenmukaisuus, -- alkoi äkkiä kiihtyä tähän
saakka vaiennut vinttikoira.
-- No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira -- suokaa anteeksi,
minulla ei ole kunnia tietää nimeä --
-- Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne -- kumarsi
villakoira.
-- No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte
olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa,
missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät
suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että
rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.
-- Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja
viisaampia, -- Arto katkerasti vastasi. -- Oi! minä tunnen mainiosti
näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden -- Ensiksikin he ovat
ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon
leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan
kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä
anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä
syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan
näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira
suo kaluttua luuta naapurilleen?
-- Suopi, ehdottomasti suopi, -- myönsivät kuulijat.
-- Hm! -- rykäisi epäillen doggi.
-- Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi
toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan -- se
on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.
-- Niin on todella, -- vahvistivat kuulijat.
-- Sanokaapas vielä, -- valkoinen villakoira jatkoi: -- tokko koira
ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti
lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä
tekevät niin.
-- Hitto vieköön! -- puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen
doggi.
-- Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia,
epävieraanvaraisia ja julmia -- Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat
ja tulevat vallitsemaan sentähden että -- sentähden että niin on
järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta -- Koko
koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä
asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää
kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien
lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.
Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää
lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti
häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka
pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.
Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa
pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja
saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen
reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät
riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.
Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä
ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.
-- Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä -- Hei, te, professori, --
kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.
Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten
sinipunerva koira.
-- Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira.
-- Ei ole aikaa teidän kanssa.
-- Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen -- Tehän siellä häkissä
puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen --
N-niin.
-- Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?
-- Siitä koiran onnesta puhuessanne -- Tahdotteko, että heti näytän
teille kenen käsissä on koiran onni?
Ja äkkiä, luimistaen korviaan ja ojentaen häntänsä suoraksi sinipunerva
koira syöksyi juoksemaan niin riivattua vauhtia, että vanhalta
professorilta suu jäi selälleen. -- "Ottakaa kii! Pidättäkää!" huusivat
vartiat, kiiruhtaen poisjuoksevan koiran jälkeen.
Mutta sinipunerva koira oli jo aidan luona. Hypättyään maasta yhdellä
ponnahduksella se pääsi ylös, jääden riippumaan etukäpälistään. Vielä
kaksi suonenvedontapaista liikettä, ja sinipunerva koira vierähti aidan
yli, jättäen sen nauloihin hyvän puoliskon kyljestään.
Vanha valkoinen villakoira katseli kauan hänen jälkeensä. Se oli
ymmärtänyt virheensä.
Eläinnäyttelyssä.
Johann Müllerin kiertävässä, äkkiä laudoista kokoonkyhätyssä
eläinnäyttelyssä eivät vartiat vielä olleet ennättäneet sytyttää
lamppuja iltaesitystä varten. Kaiken yli lepää raskas hämärä.
Rautaiset ristikot, häkit, aituukset, penkit, kattoa kannattavat
pylväät, vesiammeet ja hiekkalaatikot näyttävät tässä syysillan
sammuvassa välkkeessä sikin sokin heitetyiltä. Ilma on täynnä pienten
petoeläinten, kettujen, näätien ja ilvesten kirpeätä hajua, johon on
sekaantunut pilaantuneen raa'an lihan ja lintujen lannan haju.
Kylmästä vavahdellen ja painautuen toisiaan vasten vangit raskaasti
uinuvat häkeissään. Tällä hetkellä he lepäävät yleisön tunkeilevasta
uteliaisuudesta.
Keltaiset, harmaat, punapyrstöiset papukaijat istuvat höyhenet pörrössä
orsillaan, joihin ne ovat jalastaan kiinnitetyt hienoilla ketjuilla.
Suuri ruma norsu, joka pimeässä etäältä näyttää muodottomalta
möhkäleeltä, uinailee siirtyen alustallaan jalalta toiselle, ja milloin
aukoo notkean kärsänsä, milloin sulkee sen. Apinat ovat lyöttäytyneet
taajaan kasaan asumuksensa kaukaisimpaan nurkkaan. Muutamat halaavat
toisiaan hellästi kaulasta; yksi pitää päätään naapurinsa sylissä.
Heidän kaikkien kasvojen ilme on surullisen-alistuva, ja nyt he
enemmän kuin koskaan näyttävät ihmisiltä. Eläinnäyttelyn etäisimmässä
nurkassa, matalalla orrella istuu vanha kotka, kynittynä, paljaana ja
köyrtyneenä. Se ei nuku. Sen liikkumattomat silmät katsovat pimeyteen
ainaisella alistumattomalla ja ylpeällä vihalla.
Raskaan, painostavan hiljaisuuden keskeyttävät toisinaan kummalliset
äänet: milloin ikäänkuin pitkä huokaus pääsee jonkun valtavasta
rinnasta, milloin kuuluu voihke, milloin mielipuolen hyeenan
katkonainen naurunhohotus, hyeenan, joka äskettäin on sairastunut ja
nyt tuntikausia pyörii tavattoman nopeasti yhdessä kohti, kunnes se
voimatonna kaatuu maahan.
Caesar nukkuu ja vingahtelee unessa hiljaa kuin houraileva koira.
Yksi sen valtavista keltaisista käpälistä pistää ulos siitä ristikon
alaraosta, josta ruoka pistetään sisään, ja riippuu huolettomasti
alas. Päänsä se on pistänyt toisen, polvesta taipuneen käpälänsä
alle, ja ylhäältä näkyy vain tuuhea tumma harja. Sen vieressä makaa
sen naaras, joka on kääriytynyt keräksi kuten nukkuva kissa. Caesar
nukkuu levottomasti ja vavahtelee toisinaan. Hengitys lentää kuumina
höyrypilvinä sen leveistä sieraimista.
Levotonta, mutta autuasta unta näkee Caesar.
Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun
suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut
puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain
askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja
missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on
nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa
edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla
rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä
aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki
vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja
kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat --
Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat
vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen
samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis
suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee
ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden
partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja
huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen
takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka
silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.
Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo
valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja
rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa
ilmaan. Yksi hyppäys -- ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät
painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa.
Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan
koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä
hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa
eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen
voitonkarjuntansa.
Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.
Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja
vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan -- silmänräpäys -- ja hän
on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä
hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti,
mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat
laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta
Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa
niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan
maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään
hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta
aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.
* * * * *
Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin,
ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla
tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun.
Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti
nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät
koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan
mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen
ääneen.
Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki
ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä
koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen,
murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi
vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin
koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.
-- Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa
sisään! -- huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.
Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja
hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä
hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin
ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa:
-- Tässä on am-merikkalainen piikkisika. Sen ruumis on varustettu
pitkillä terävillä piikeillä, jotka se heittää sitä takaa-ajaviin
vihollisiin --
Selityksensä hän lausui kuluneella äänensävyllä, pitämättä vähääkään
väliä itse piikkisiasta, ja siirtyi sitte seuraavaan numeroon.
-- Ja tässä on musta pantteri, eli musta kuolema, kutsutaan toisella
nimellä haudankaivajaksi. Repii auki hautoja ja syö ruumiita nahan ja
luitten ja vieläpä hiusten kanssa. Väist-täkää, hyvä herrasväki. Lapset
eivät näe --
Yleisö kumartui ristikkoa kohden, mutta ei nähnyt mitään, paitsi kahta
viheriää hehkuvaa silmää aivan häkin nurkassa.
-- Ehkei siälä ookkaan mitään pantteria! huomautti parvekkeelta joku
ääni.
Sitte vartia selitti "gamadrilla, joka kulkke kevelemeen kuuvalo, kun
on kuuvalo, ja jos ei on kuuvalo, niin ilman kuuvalo, ja aterioitse
krokodilin munia". Sitte hän näyttää laatikossa olevaa keilon-käärmettä
Ceylon-saarelta, "teme keerme ei on myrkkyllinen, se vain pusertaa
muskelillaan, mutta site itse ei saa nehde, sille jos avaa laatikko
niin keerme nopeasti juokkse pois".
Vihdoin väkijoukko pysähtyy leijonahäkin eteen.
-- Ja tässä on afrikalainen leijona. Sen nimi on Caesar. Se maksaa
25,000 markkaa. Yhdessä naarasleijonansa kanssa, joka maksaa 11,00
markkaa -- vartia alkoi puhua laulavalla nuotilla.
Sitte hänen käteensä ilmestyi jostain läkkinen laatikko ja kilistäen
siinä olevia kuparilantteja ja ojentaen sitä yleisöä kohti hän sanoi:
-- Heti alkaa loistava esitys: leijonain kesytys ja villieläinten
ruokinta. Antakaa, hyvä herrasväki, mitä kukin voi, eläinnäyttelyn
palvelusväen hyväksi.
Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi
näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen
marssin.
* * * * *
-- Karlchen, soitetaan, -- sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin
kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä
pukeutui.
-- Heti, -- Karlchen vastasi. -- Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.
Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa
lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu
vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan
alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti
Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse
ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä
koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin
vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.
-- Tässä on punamaalia, -- Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. --
Ota hiukan.
Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan
hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona
syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti
sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi
vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen
-- hermojen kiihtymyksen.
Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus,
bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä
häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi
koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti
peräytymään nurkkaan. -- Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo
hänen pukeutuessaan.
Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä
silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl
kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti
ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja
kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen
ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.
-- Vapa! -- käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen
edessä.
Vanhempi veli antoi hänelle kiireesti pitkän ruoskan ja lähestyi
itse ovea avatakseen sen selälleen hänen astuessaan ulos, ja kopeloi
huolellisesti revolveria taskussaan --
Karl heitti kuvastimen piirongille ja teki käsin ja jaloin muutamia
nopeita liikkeitä, jotta notkistuisi. Veli katsahti häneen kysyvästi.
Karl nyykäytti päätään ja astui Johanneksen avaamasta ovesta
joustavin kiireisin askelin eläinnäyttelyyn. Johann kulki jälestä
soittaen kelloa, ja siisti vanha eukko siunasi kassasta käsin salaa
ristinmerkillä nuorta kaunista lellipoikaansa.
Kymmenen askeleen päässä häkistä Kaarlen pysäytti vartia ja kuiskasi
muutamia sanoja hänen korvaansa. Se oli paha enne. Kesyttäjän ei
koskaan tule sekunniksikaan pysähtyä, sillä peto seuraa häntä
silmillään heti hänen astuttuaan pukuhuoneesta.
-- Caesar on levoton? Murisee? -- Karl kysyi tahallisen äänekkäästi
komeillen yleisön nähden pelottomuudellaan. -- Oi, se on tyhjää! Se on
heti oleva kuin karitsa.
Caesar seisoi painaen kasvonsa aivan rautaristikkoa vasten. Sen
kissansilmät suunnattomine pupilleineen kiilsivät ahnaasti ja
pelokkaasti samalla kertaa. Sen raivo, joka ei vieläkään ollut
asettunut, kasvoi äkkiä kun se näki tutun vaaleanpunaiseen trikoohon
puetun olennon, jota se tahallaan ei katsonut, mutta jonka kaikkia
liikkeitä se seurasi petoeläimen jännittyneellä tarkkaavaisuudella.
Karl astui nopeasti avautuvien katselijarivien välitse, hyppäsi
sukkelaan irtotikapuiden kolme porrasta ja oli kohta pienessä häkin
eteisessä, josta avautui rautainen ovi suureen häkkiin. Mutta tuskin
oli hän tarttunut ripaan, kun Caesar yhdellä hyppäyksellä oli oven
edessä, painoi päänsä sitä vasten ja mylväisi, huokuen Kaarlea vastaan
kuumaa hengitystä ja mädänneen lihan hajua.
-- Caesar zurück! -- huudahti Karl, ja suuntasi petoon tiukan
katseensa, lähestyen vartavasten ristikkoa kasvoineen. Mutta leijona
kesti katseen, eikä perääntynyt, vaan irvisti. Silloin Karl pisti
ristikon läpi raipan ja alkoi lyödä Caesaria päähän ja käpäliin.
Caesar karjui, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan poispäin.
-- Riittää! -- huudahti joku yleisöstä, taustalta. Riittää! -- yhtyi
huutoon koko väkijoukko.
-- Genug! -- sanoi Johann hiljaisella ja hätäisellä äänellä ja veti
viitan alla huomaamattomasti taskustaan revolverin.
-- Nein! -- katkaisi vihaisesti Karl ja löi jälleen kaikin voimin
leijonaa päähän. -- Caesar zurück.
Vaan Caesar äkkiarvaamatta syöksähti pystyyn koko pituudeltaan ja löi
käpälällään ristikkoa niin voimakkaasti, että koko häkki tärisi.
-- Riittää! Lopettakaa! -- katsojat huusivat ja jäivät samalla kertaa
liikkumattomina paikoilleen, kuin kytketyt.
-- Feuer! -- Karl huudahti. Hetkellinen epäröimisen tunne, joka
oli vallata hänet alussa kun leijona ei totellut, jätti nyt sijaa
suuttumukselle, ja hän päätti nyt hinnalla millä hyvänsä pakottaa pedon
tottelemaan.
Johann tempasi vartian tuomalta hiilipannulta hehkuvan rautavavan ja
ojensi sen veljelleen, sekä samalla sytytetyn kepin, jossa säkenöiden
paloi bengaalituli.
Tulen sokaisemat katsojat eivät huomanneet Kaarlen nopeaa liikettä,
mutta näkivät miten Caesar ääneensä kivusta voihkien hypähti oven
luota, ja samassa silmänräpäyksessä oli kesyttäjä häkissä.
Eläinnäyttelyssä tuli aivan hiljaista; kuului vain, miten bengaalituli
sähähteli Kaarlen kädessä, ja miten Caesar voihki ja murisi häkin
nurkassa.
Mitä sitte tapahtui -- siitä ei kukaan ollut selvillä. Kuului Kaarlen
tärisyttävä huuto, Caesarin ja naarasleijonan kauhea karjunta, kolme
huumaavaa paukahdusta, katsojain pelästyneitä huutoja sekä mieletön
epätoivoinen vanhuksen ulvonta: "Karlchen! Karlchen! Karlchen!"
Häkin lattialla makasi Karl, kokonaan raadeltuna, runnelluin käsin,
jaloin ja kylkiluin, mutta vielä elävänä; hänen takanaan naarasleijona,
jonka pääkalloon oli osunut Johanneksen luoti, ja sen vieressä --
viimeisessä kuolinkamppauksessa -- Caesar.
Kalpeat, pelästyneet katsojat seisoivat häkin ympärillä kauhusta
mykkinä eivätkä liikkuneet paikaltaan, välittämättä vartiasta, joka
pyyteli poistumaan eläinnäyttelystä.
Norsu.
I
Pikku tyttö on sairas. Joka päivä käy hänen luonaan tohtori Mihail
Petrovitsh, jonka hän on tuntenut jo hyvin kauan. Toisinaan hän
tuo muassaan vielä kaksi vierasta tohtoria. He kääntelevät tyttöä
seljälleen ja vatsalleen, kuuntelevat jotakin, painaen korvansa
ruumista vasten, ja vetävät silmäluomista ja katsovat. Tätä tehdessään
he jotenkin arvokkaasti tuhisevat, heidän kasvonsa ovat ankarat,
ja keskenään he puhuvat käsittämätöntä kieltä. Sitte he siirtyvät
lastenkamarista vierashuoneeseen, jossa äiti heitä odottaa. Päätohtori
-- pitkä, harmaapäinen, kultaiset silmälasit nenällä -- kertoo hänelle
jotain vakavasti ja pitkään. Ovi on auki, ja tyttö näkee ja kuulee
kaikki sängystään. Paljoa hän ei käsitä, mutta tietää, että kysymys on
hänestä. Äiti katsoo tohtoria suurin, väsynein ja itkettynein silmin.
Hyvästellessään päätohtori sanoo äänekkäästi:
-- Pääasia on, ettei hänen ole ikävä. Täyttäkää kaikki hänen
päähänpistonsa.
-- Ah, tohtori, kun hän ei tahdo mitään.
-- No, en tiedä -- koettakaa muistella, mistä hän ennen piti, ennen
sairastumistaan. Leikkikaluja -- joitain namusia --
-- Ei, ei, tohtori, ei hän tahdo mitään.
-- No, koettakaa jotenkin huvittaa häntä -- No, vaikka jotenkin --
Annan teille kunniasanani, että jos teidän onnistuu saada hänet
nauramaan, huvittaa häntä, -- niin se on oleva paras lääke -- Hyvästi,
armollinen rouva!