IV

Talonmies jatkoi huutamistaan, juosten alas kömpelöä ravia, jolloin

hänen paidanhihansa hulmusivat tuulessa ja povipuoli pullistui kuin

purje.

-- O-ho-hoo... Vartokaa hetkinen! --

-- Kunpa sinä kastuisit etkä kuivuisi, -- Lodyzhkin vihaisesti murahti.

-- Sen se taas Artoshkan tähden tulee meidän luoksi.

-- Annappa, ukko, niin pehmitämme hänet! -- Sergei rohkeasti ehdotti.

-- Olehan siinä alallasi -- Ja mitä väkeä he ovatkaan -- Herra

varjelkoon --

-- Te, tuota, kuulkaahan -- -- alkoi jo kaukaa hengästynyt talonmies.

-- Myyttekö sen koiran, vai mitä? No kun ei se herraspoika mistään

asetu. Mölisee kuin vasikka. "Anna ja anna koira" -- Rouva lähetti,

osta, sanoo, maksoi mitä hyvänsä.

-- Siinä se sinun rouvasi teki koko tyhmästi! -- suuttui äkkiä

Lodyzhkin, joka täällä rannalla tunsi olevansa paljon varmempi kuin

vieraassa huvilassa. -- Ja mikäs rouva se mulle on? Sinulle se ehkä on

rouva, vaan minä välitän viis. Ja olehan hyvä -- pyydän sinua -- Lähde

sinä pois meidän luota, Kristuksen tähden -- äläkä tungettele.

Vaan talonmies ei vaimentunut. Hän istui kiville, vanhuksen viereen ja

puhui, töykkien kömpelösti sormillaan eteensä.

-- Vaan ymmärrä sinä, pöllö ihminen --

-- Pöllöltäpä kuulen, -- ukko tyvenesti katkaisi.

-- Maltahan... en minä sitä sen tähden -- Katsos, onhan se todella kuin

mikä takiainen -- Ajatteleppa: no mitä merkitsee sulle koira. Valitsit

toisen pennun, opetit seisomaan takajaloillaan, niin siinä on sulle

koira uudelleen. No, enkö puhu oikein? Hä?

Ukko kiinnitti tarkkaan housuremmiään. Talonmiehen itsepintaisiin

kysymyksiin hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi:

-- Höpise edelleen -- Minä sitte kerrallaan sinulle vastaan.

-- Vaan tuossapa, veliseni, on heti numero! -- intoili talonmies. --

Kaksi tai kolmekin sataa ruplaa yhdellä kertaa! No, minulle tietysti

hiukan vaivoista -- Vaan ajatteles toki: kolme satasta! Sillähän voi

kerrassa avata kauppapuodin --

Näin puhuessaan talonmies veti taskustaan makkaranpalan ja heitti sen

villakoiralle. Arto sieppasi sen lennosta, nielaisi kerrassa ja alkoi

liehakoiden heiluttaa häntäänsä.

-- Joko olet lopettanut? -- Lodyzhkin lyhyesti kysyi.

-- Eihän siinä ole pitkiäkään lopettamisia. Anna koira ja kättä päälle.

-- Ka-as niin, -- ukko pilkallisesti venytteli. -- Ettäkö siis myydä

koira?

-- Niinpä tietenkin myydä. Mitä te vielä tarvitsette? Se kun se meidän

herraspoika on sellainen hullaantunut. Jos mitä mieli teki, niin

kääntää koko talon ylösalaisin. Anna -- ja kaikki siinä. Näin on vielä

isän poissa ollessa, vaan kun isä on läsnä -- pyhimykset auttakoot! --

kaikki käyvät päällään. Meidän herra on insinööri, herra Oboljaninov,

kenties olette kuullut? He rakentavat rautateitä kaikkialla Venäjällä.

Miljonääri! Ja poika-pahanen on meillä vain yksi. Ja niinpä se

juonittelee. Tahdon elävän ponin -- kas tuossa poni. Tahdon veneen --

kas tuossa sulle paras vene. Niinkuin on, ei mitään, ei mitään

kielletä --

-- Entäs kuuta?

-- Tuota noin missä mielessä?

-- Sanon, että eikös se koskaan ole kuuta taivaalta tahtonut?

-- No jo on suu -- keksitpä sanoa -- kuuta! hämäytyi talonmies. --

Siispä sovimme asiasta, vai miten, hyvä mies?

Ukko, joka tällä hetkellä jo oli ennättänyt kiskoa ylleen ruskean,

hihoista vihertyneen takin, ojentausi ylpeästi, mikäli hänen alati

käyrä selkänsä salli.

-- Yhden asian sinulle sanon, nuori mies, -- hän alkoi juhlallisesti.

-- Esimerkiksi, jos sinulla olisi veli, tai sanokaamme ystävä, joka

niinmuodoin hamasta lapsuudesta... Maltahan, ystäväiseni, älä turhaan

syötä makkaraa koiralle -- syö mieluummin itse -- et sinä sitä sillä

lahjo. Sanon, että jos sinulla olisi kaikkein uskollisin ystävä -- joka

lapsuudesta -- Niin kuinka paljosta sinä hänet, esimerkiksi, möisit?

-- Jopa keksit verrata! --

-- No niin vertasinkin. Niin sanokin herrallesi, joka rakentaa

rautateitä, -- korotti äänensä ukko. -- Niin sanokin: ei kaikkea, sano,

myydä, mitä ostetaan. Niin! Ole sinä mieluummin silittämättä koiraa,

ei siitä mitään lähde. Arto, tule tänne, koiran poika, minä s-sinut!

Sergei, ala lähteä.

-- Vanha pöllö sinä olet, -- ei talonmies enää voinut pidättyä

sanomasta.

-- Pöllöpä, ja syntymästä asti, vaan sinä olet konna, Juudas, sielusi

myynyt, -- Lodyzhkin haukkui. -- Kun näe kenraalskasi, niin tervehdä

häntä, ja sano: meikäläisiltä rakkaudella alamainen tervehdys. Kääri

matto kokoon, Sergei! O-oh, selkääni! Mennään.

-- Ni-inkö, siis! -- talonmies paljon merkitsevästi venytti.

-- Se viekää! -- ukko ärsyttävästi vastasi.

Taiteilijat läksivät taivaltamaan meren rantaa pitkin jälleen samaa

tietä ylös. Katsahdettuaan sattumalta taakseen Sergei huomasi, että

talonmies heitä seuraa. Hän näytti miettivältä ja synkältä. Hän kynsi

keskittyneesti kaikin viisin sormin karvaista punaista niskaansa

silmille valuneen lakin alta.

V

Ukko Lodyzhkin oli jo kauan aikaa sitte pannut merkille erään nurkan

Mishoran ja Alupkan välillä, alemman tien alapuolella, missä saattoi

mainiosti suurustaa. Sinne hän veikin matkatoverinsa. Lähellä siltaa,

joka kulki kohisevan ja likaisen vuoripuron yli, pulppusi maasta,

kiveräin tammien ja tuuhean pähkinäpensaikon varjossa poriseva, kylmä

vesisuihku. Se oli maahan uurtanut pyöreän matalan lähteen, josta

se juoksi puroon ruohikossa elohopean tavoin kiiltävänä käärmeenä.

Tämän lähteen partaalla saattoi aina aamuin illoin tavata hurskaita

turkkilaisia, jotka joivat vettä ja suorittivat pyhiä peseytymisiään.

-- Syntimme ovat raskaat, ja varastot niukat, sanoi ukko, istuutuen

katveeseen pähkinäpuun alle. No, Serjozha; Herra siunaa ruoka!

Hän otti palttinapussista esiin leivän, kymmenisen punaisia tomaatteja,

kappaleen bessarabialaista "brynza"-juustoa ja pullon oliivi-öljyä.

Suola oli hänellä käärittynä epäilyttävän puhtaan rievun solmuun.

Ennen ateriaa ukko kauan teki ristinmerkkejä ja supisi jotain. Sitte

hän mursi leivänkannikan kolmeen erisuureen osaan: yhden, kaikkein

suurimman, hän ojensi Sergeille (poika kasvaa -- hänen täytyy syödä),

toisen, pienemmän, jätti villakoiraa varten, ja otti itse kaikkein

pienimmän.

-- Nimeen Isän ja Pojan. Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra,

-- hän kuiskasi, kiireesti jakaen annokset ja valellen niitä öljyllä

pullosta. -- Syö, Serjozha!

Kiirehtimättä, verkalleen ja ääneti, kuten syövät todelliset

työntekijät, he kävivät käsiksi vaatimattomaan ateriaansa. Kuului

vain kolmen leukaparin käynti. Arto söi osansa syrjässä, ojentautuen

vatsalleen ja laskien molemmat etukäpälänsä leivän päälle. Ukko ja

Sergei vuoroin kastoivat suolaan kypsiä tomaatteja, joista valui heidän

huulilleen ja käsilleen veripunainen mehu, ja söivät paineeksi juustoa

ja leipää. Syötyään kyllikseen he joivat vettä, pitäen lähteen suihkun

alla läkkituoppia. Vesi oli läpinäkyvää, erinomaisen hyvänmakuista ja

niin kylmää, että tuoppi siitä ulkopuolelta hiestyikin. Päivän helle

ja pitkä matka olivat uuvuttaneet taiteilijoita, jotka olivat tänään

nousseet päivän sarastaessa. Ukon silmät painautuivat umpeen. Sergei

haukotteli ja venyttelihe.

-- Mitä, veliseni, pannaankos hetkiseksi maata? ukko kysyi. -- Annas

kun juon vettä viimeisen kerran. Oh, hyvää on! -- rykäisi hän poistaen

tuopin huuliltaan ja raskaasti hengähtäen, kirkkaiden pisaroiden

juostessa hänen viiksiään ja leukapartaansa pitkin. -- Jos olisin

tsaari, niin joisin yhä vain tätä vettä aamusta iltaan! Arto, ici,

tänne! No hyvä, Jumala on ruokkinut eikä kukaan ole nähnyt, ja jos lie

nähnyt, ei pahaa tehnyt -- Oh-hoh-hoooh-oo!

Ukko ja poika laskeutuivat vieretysten ruohikkoon maata, levittäen

vanhat takkinsa päänalusiksi. Heidän päittensä päällä kohisi kiveräin,

laajaoksaisten tammien tumma lehvikkö. Sen lomitse siinsi kirkas

vaalean sininen taivas. Puro, joka juoksi kiveltä toiselle, solisi

yksitoikkoisesti ja houkuttelevasti, ikäänkuin lumoten jotakin

nukuttavalla leperryksellään. Ukko kääntelihe jonkun aikaa, ryki ja

puheli jotain, mutta Sergeistä tuntui että hänen äänensä kaikuu jostain

pehmeästä ja unisesta etäisyydestä, ja sanat olivat käsittämättömiä,

kuin sadussa.

-- Ensi työkseni ostan sinulle puvun: vaaleanpunaisen, kultakoristeisen

trikoon -- sekä vaaleanpunaiset atlas-tohvelit -- Kiovassa, Harjkovissa

tai esimerkiksi, sanokaamme, Odessan kaupungissa -- voi minkälaisia

sirkuksia siellä on, veliseni! -- Lyhtyjä lukematon paljous -- sähkö se

vain palaa -- Kansaa on ehkä viitisen tuhatta, tai enemmänkin -- mistäs

minä tiedän? Keksimme sinulle ehdottomasti italialaisen nimen. Mikä

nimi se on, Jestifejev? tai sanokaamme Lodyzhkin? Pelkkää roskaa -- ei

siinä ole mitään mielikuvitusta. Vaan ilmoituksissa me sinut ristimme

Antonioksi, tai esimerkiksi -- hyvä niinkin -- Enricoksi tai Alfonsoksi.

Enempää ei poika enää kuullut. Lempeä ja suloinen uinailu valtasi

hänet, kahlehtien ja riuduttaen hänen ruumistaan. Nukahti ukkokin,

kadotettuaan äkkiä päivällisen jälkeisten mieliajatustensa langan

Sergein tulevaisuudesta sirkuksessa. Kerran hänestä tuntui läpi unen,

että Arto jollekin murajaa. Silmänräpäykseksi hänen pimentyneessä

päässään välähti puolitiedoton ja hätäinen muisto äskeisestä

punapaitaisesta talonmiehestä, mutta unen, väsymyksen ja helteen

uuvuttamana hän ei saattanut nousta, vaan ainoastaan laiskasti,

suljetuin silmin hän huusi koiraa:

-- Arto -- minne? Minä s-sinut, kulkurin!

Mutta hänen ajatuksensa sekaantuivat heti ja hajosivat raskaisiin ja

muodottomiin näkemyksiin.

* * * * *

Ukon herätti Sergein ääni. Poika juoksi edestakaisin puron toista

puolta, vihelsi läpitunkevasti ja huusi kovaa, levottomana ja

pelästyneenä:

-- Arto, ici! Takaisin! Fiuu, uu, uu! Arto, takaisin!

-- Mitä sinä ulvot, Sergei? -- kysyi Lodyzhkin tyytymättömänä

vaivalloisesti ojentaen puutunutta kättään.

-- No kun olemme nukkuneet pois koiran! -- vastasi poika tylysti ja

äkäisellä äänellä. -- Koira on kadonnut.

Hän vihelsi kimakasti ja huusi vielä kerran pitkään: -- Arto-o-o!

-- Joutavia sinä luulet! -- kyllä se palaa, -- ukko sanoi. Mutta

kuitenkin hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi huutaa koiraa

vihaisella, unesta käheällä vanhuksen falsetti-äänellä.

-- Arto, tänne, koiran poika! --

Hän juoksi kiirehtien, pienin, kompastelevin askelin sillan yli ja

nousi ylös viertotietä pitkin, kutsuen keskeymättä koiraa. Hänen

edessään näkyi puolen virstan matkan tasainen, kirkkaan-valkea maantien

sarka, mutta sillä ei näkynyt yhtään olentoa, ei yhtään varjoa.

-- Arto! Ar-to-shenj-ka! -- alkoi ukko valittaen ulvoa. Mutta äkkiä hän

pysähtyi, kumartui lähelle maata ja istuutui kyykkysilleen.

-- N-niin, niin ne on asiat -- lausui vanhus painuneella äänellä. --

Sergei! Serjozha, tulehan tänne.

-- No mitä siellä nyt vielä on! -- vastasi tylysti poika lähestyen

Lodyzhkinia. -- Löysitkö eilispäivän?

-- Serjozha... Mitä tämä on? kas tämä, mitä se on? Käsitätkö? -- ukko

tuskin kuuluvasti kyseli.

Hän katsoi poikaa surkein hämääntynein silmin, ja hänen kätensä, joka

osotti maata, liikkui joka taholle.

Tien valkoisessa tomussa makasi jokseenkin suuri puoleksisyöty

makkaranpala, ja sen vieressä näkyi kaikkialla maahan painuneita

koirankäpäläin jälkiä.

-- Vei toki, roisto, koiran! -- sopersi pelokkaasti ukko, yhä

kyykkysillään istuen. -- Hän se sen -- onhan asia selvä -- Muistatko,

kun hän äskettäin meren rannalla alituiseen sitä makkarataan syötteli.

-- Asia on selvä, -- toisti Sergei synkästi ja vihaisesti.

Ukon avartuneet silmät täyttyivät äkkiä suurista kyynelistä ja alkoivat

nopeasti räpättää. Hän peitti ne käsillään.

-- Mitäs me nyt teemme, Serjozhenjka? Hä? Mitäs me nyt teemme? --

vanhus kyseli, heiluen edestakaisin ja avuttomasti nyyhkyttäen.

-- Mitä tehdä -- Mitä tehdä! -- matki häntä vihaisesti Sergei. --

Nouse, ukko Lodyzhkin, lähtään! --

-- Lähdetään, -- vanhus toisti alakuloisesti ja nöyrästi, nousten

maasta. -- No mitäs, lähdetäänkö, Serjozhenjka?

Sergei, jonka kärsivällisyys loppui, huusi ukolle kuin pikkulapselle:

-- Heitä sinä, vanhus, narrinkonstit. Missä sitä tosiaan on nähty,

jotta vieraita koiria luokseen maanitella? Mitä sinä räpätät silmiäsi

minua kohden? Enkö puhu totta? Lähdemme suoraan ja sanomme: "Anna koira

takaisin!" Ja ellei, niin rauhan tuomarin luo, siinä koko juttu.

-- Rauhantuomarin luo -- niin -- tietysti -- Niin todella,

rauhantuomarin luo -- -- Lodyzhkin toisti mielettömästi ja katkerasti

hymyten. Mutta hänen silmänsä liikkuivat pelokkaasti ja hätääntyneesti.

Rauhantuomarin luo -- niin -- Vaan kuulehan, Serjozhenjka... ei se asia

luonnistu -- että rauhantuomarin luo --

-- Miten niin ei luonnistu? Laki on sama kaikille. Mitäs heitä

hampaisiin katsoa? -- poika kärsimättömästi keskeytti.

-- Et sinä, Serjozha, sitä -- älä suutu minulle. Emme me voi koiraa

palauttaa. -- Ukko alenti äänensä salaperäisesti. -- Passin tähden

minä pelkään. Kuulitko mitä se äskeinen herra sanoi? Kysyi: "vaan onko

sinulla passia?" Kas siinä se on historia. Vaan minulla, ukon kasvoille

tuli pelokas ilme ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, -- vaan minulla,

Serjozha, on vieras passi.

-- Miten niin vieras?

-- Siinäpä se, vieras se on. Omani hukkasin Taganrogissa, tai kenties

se minulta varastettiin. Pari vuotta minä sitten harhailin: piilouduin,

annoin lahjuksia, kirjottelin anomuksia -- Vihdoin huomaan, etten

mitenkään mahda, elän kuin jänis ikään -- jokaista pelkään. En saanut

rauhaa yhtään. Vaan siellä Odessassa, yömajassa, sattui tielle eräs

kreikkalainen. "Se on, sanoo, tyhjä asia. -- Pane, sanoo, vanhus

pöydälle kaksikymmentäviisi ruplaa, niin hankin sinulle passin

iäksesi." Tuumailin minä sinne tänne. Oh, ajattelen, joudunpa tästä

perikatoon. Anna, sanon. Ja siitä ajasta, hyvä poika, minä elelenkin

vieraalla passilla.

-- Oi, ukko, ukko -- Serjozha huokasi syvään kyyneleet kurkussa. --

Kovin on minun sääli koiraa -- Kun on niin kovin hyvä se koira.

-- Serjozhenjka rakas! -- vanhus sanoi, ojentaen hänelle vapisevat

kätensä. -- Kunpa minulla vain olisi oikea passi, en suinkaan minä

siihen katsoisi, että ovat kenraaleja? Kurkkuun kävisin kiinni! --

"Kuinka niin? Sallikaa! Mikä täysi oikeus teillä on varastaa vieraita

koiria? Mikä se semmonen laki on?" Vaan nytpä nousi tiemme pystyyn,

Serjozha. Jos menen poliisikamariin niin ensi töikseen "Anna passi!

Sinäkö se olet samaralainen porvari Martyn Lodyzhkin?" -- Minä, teidän

korkeasukuisuutenne. Vaan minäpä, veliseni, en ole Lodyzhkin ensinkään

enkä porvari, vaan talonpoika, Ivan Dudkin. Vaan kuka se on se

Lodyzhkin -- Herra yksin hänet tietää. Mistä minä tiedän, ehkä lie joku

varasheittiö? tai karannut kuritusvanki? tai kenties murhamieskin? Ei,

Serjozha, emme me tässä voi mitään -- Ei mitään, Serjozha.

Ukon ääni katkesi nyyhkytyksiin. Kyyneleet alkoivat jälleen valua

pitkin syviä, päivän ruskeiksi paahtamia ryppyjä. Sergei, joka oli

kuunnellut heikentynyttä vanhusta ääneti, jyrkästi yhteen vedetyin

kulmakarvoin, liikutuksesta kalpeana, tarttui äkkiä häneen kainaloiden

alta ja alkoi nostaa.

-- Mennään, ukko, -- hän sanoi käskevästi ja samalla kertaa lempeästi.

-- Hitto vieköön passin, mennään! Emmehän voi yöpyä valtatiellä.

-- Hyvä, rakas poika, -- vanhus puhui, vavisten koko ruumiiltaan. -- Se

kun oli niin soma koira -- Se meidän Artoshenjka -- Toista sellaista

emme saa --

-- Hyvä, hyvä -- Nouse, -- määräili Serjozha. Annas kun edes puhdistan

sinut pölystä. Aivanhan sinä, ukko, olet hapantunut.

Tänä päivänä eivät taiteilijat enää työskennelleet. Nuoresta

iästään huolimatta Sergei hyvin ymmärsi tämän kauhean "passi"-sanan

kohtalokkaan merkityksen. Siksi hän ei enää vaatinut Arto'n etsimistä,

ei rauhantuomarin puoleen kääntymistä eikä muita jyrkkiä keinoja. Mutta

hänen astuessaan ukon rinnalla yömajaa kohti ei hänen kasvoiltaan

väistynyt uusi, itsepintainen ja keskittynyt ilme, ikäänkuin olisi hän

mielessään päättänyt jotain erinomaisen vakavaa ja suurta.

Tekemättä sopimusta asiasta, mutta nähtävästi saman salaisen

vaikuttimen johdosta he tahallaan tekivät melko mutkan vielä kerran

kulkeakseen "Ystävyyden" ohi. Portin edessä he viivyttelivät kotvasen,

hämärästi toivoen näkevänsä Arto'n tai edes kaukaa kuulevansa sen

haukuntaa.

Mutta suuremmoisen huvilan leikkauksilla varustetut portit pysyivät

tiiviisti suljettuina, ja siimeisessä puutarhassa vallitsi solakoiden,

surullisten kypressien alla ankara, järkkymätön, juhlallinen hiljaisuus.

-- Her-ras-vä-ki! -- lausui vanhus sähäjävällä äänellä, keskittäen

siihen sanaan koko jäytävän katkeruuden, joka täytti hänen sydämensä.

-- Anna olla, mennään, -- käski tylysti poika ja veti matkatoveriaan

hihasta.

-- Serjozhenjka, ehkäpä Artoshka vielä karkaa heiltä? -- lausui ukko

jälleen äkkiä nyyhkyttäen. -- Hä? Miten luulet, hyvä poika?

Mutta poika ei vastannut vanhukselle. Hän astui eteenpäin pitkin, lujin

askelin. Hänen silmänsä katsoivat itsepintaisesti alas tiehen, ja

kapeat kulmakarvat lähestyivät vihaisesti nenänjuurta.